Jäähyväisnäyttelyn, tietoisesti viimeiseksi jäävän teoksen tai esityksen tunnelma on aivan erityinen. Jo antiikki nosti tärkeäksi metaforaksi ’joutsenlaulun’ – uskomuksen, että majesteettinen lintu laulaa sielukkaimmin juuri ennen kuolemaansa. Elävänä edessämme lavalla vielä tämän viimeisen, katoavan hetken esiintyvä taiteilija vie meidät olevaiset kouriintuntuvasti ja hieman nostalgisestikin olemattomuuden reunalle. Eipä siis ihme, että aikamme suomalaisen oopperan suurimman laulujoutsenen, eläkkeelle siirtyvän baritoni Jorma Hynnisen viimeiseksi jäävä rooli taidemaalari Akseli Gallen-Kallelana Suomalaisen Kamarioopperan tuottamassa Kimmo Hakolan Akseli-monologioopperassa myi yhdeksän Helsingin-esitystään nopeasti loppuun – minkä lisäksi liput Turun musiikkijuhlien elokuun jatkoesityksiin alkavat jo nyt käydä vähiin.
Pekka Hakon hieno libretto kuvaa seitsemää kuvitteellista kohtausta Gallen-Kallelan elämän varrelta. Monodraaman päähenkilö tarkastelee kuolleista nousseena postuumia paikkaansa kansallistaiteilijana sarkastisesti: ”Väärinkäsitys! [–] Minä etsin levottomasti uusia ilmaisumuotoja, kulkemattomia teitä, umpeen kasvaneita uria,” hän parahtaa ja toteaa, ettei kukaan aluksi halunnut hänen Kalevala-maalauksiaan. Taiteilijan omiin kirjoituksiin pohjautuvissa kuvaelmissa näemme, kuinka nuori, kansainvälisesti suuntautunut Akseli työskentelee niin Pariisissa ja Berliinissä kuin vapauttavan kaukaisessa Afrikassakin. Silti ”rämeeseen jätetty yksinäinen kurki” kaipaa aitoa kalevalaista maisemaa ja kansaa, joka kuitenkin on jo kadonnut, sulautunut. Ihmiset ulkomaisissa taidemetropoleissa ovat pinnallisia, kotimaassa näkemyksettömiä ja onttoja kansallistunteella sievistelijöitä. Ilon kokemuksia tuovat ystävät ja elämän suuri rakkaus, kun taas luominen on tapa elää, intohimojen ja tuskan suloisenkarvas kaksoiskierre. Teksti on väkevää.
Hakolan musiikki on tyköistuva mittatilauspuku Hynnisen suuren yleisön suosikiksi arvattuun jäähyväisseremoniaan. Valssi-, chanson- ja kansanlaulumuotokuvat säestävät tukevasti suurta ääntä ja lavaeläytyjää kuin sellainen suurmiehen näköismaalaus, joka väistää keskustelupalstojen vihapuheet. Itsensä tiedostamisen kerroksellisuuksilla ei juuri leikitellä, vaikka Jorma Hynninen itsekin kansallistaiteilijaksi nostettuna sellaisen mahdollistaisikin; esittäjän ja kohteen (Hynnisen ”taiteilijaidolin”) suhde jätetään klassisemmin tulkittavaksi – un hommage. Musiikillisesti saamme siis kuulla, nähdä ja kokea Jorma Hynnistä juuri niin kuin olemme häntä oppineet kaikkien näiden hienojen vuosien aikana rakastamaan, ja mikäpäs siinä. Varmasti joku toinen olisi sommitellut mittatilauspukuun kohteensa myöhäiskauden suurimpia vahvuuksia (teräksisyys, voima, presenssi) esiintuovia, mutta muodikkaampia leikkauksia – ei välttämättä ”kulkemattomia teitä”, mutta niitä ”umpeen kasvaneita uria” kuitenkin. Gallen-Kallelan ja Hakolan – ja miksei Hynnisenkin – suhteet omaan aikaansa eivät voi olla tulematta ristivalotetuiksi.
Vaikka oopperan alkupuolen sulava, mutta mieleenpainumaton tyylittelymusiikki kaikuukin kovasti rautaisen ammattilaisen nopeasti kirjoittamalta takuutyöltä, kiertää kokenut säveltäjä suurmuodon ruuvia varmasti loppua kohti: oopperan kohde tulee lähelle aina vain katarttisemmin. ”Kalman kalpeasta kukasta” laulaessaan Hynnisen Akseli pääsee hehkuttamaan optimirekisterissään komeaa kansanlaulumaista (”hitti”)melodiaa, mistä siirrytään upean dramaattiseen nostatukseen taiteilijan tuskaisessa rukouksessa: ”Anna voimani takaisin!” Oopperan päätöskohtauksessa, jossa Ad astra -maalaus näyttäytyy taiteilijalle elävänä (Karoliina Laitinen) soi musiikki Timo Kurkikankaan ohjaamalla elektroniikalla höystettynä tähtitaivasmaisen spektraalisesti – säveltäjän osaamispaletin kiistattoman laajuuden säästeliäs käyttö näyttää kontrastissa viisautensa.
Hakon libreton fantasiamaisia lavastusviitteitä heijastetuine maalauksineen (”Syntyneet maalaukset ympäröivät Akselin”, ”Symposion hajoaa kappaleiksi”) Vilppu Kiljusen Ateneum-salin intiimiin, henkilöön keskityvään ja iholle tulevaan ohjaukseen ei ole mahdutettu, mikä ei täysimääräisenä varmasti olisi ollut mielekästäkään. En silti voinut olla haaveilematta faktisesti kerrosta ylemäpänä sijaitsevien teosten paremmasta integroinnista oopperaesitykseen, kuin mitä ryppyiseen sivuverhoon epäselvä heijastaminen tarjosi. Seisomaan nouseen, selvästi pitkän linjan Hynnis-yleisön aplodeja laulajan vierellä vastaanottanut kapellimestari Ville Matvejeff piti yhdeksänpäisen Avanti!-kamariorkesterin ja tähtisolistin napakalla herkeämättömyydellä partituurin imussa.
Upeaääninen Jorma Hynninen jättää hyvästit laulajanyleisölleen intiimissä taiteilijakamarioopperassa ikimuistoisesti ja hyvissä ajoin, äänen ollessa vielä erittäin komeassa kunnossa – eli ”on a high note”, kuten englanniksi sanotaan.
Haluatko lukea toisen mielipiteen oopperasta? Amfion kokeilee säännöllisesti uusia, muista julkaisijoista poikkeavia ja konserttiarvion rajoja rikkovia ratkaisuja. Professori Eero Tarastin Amfion-arvio täällä.