Mikä yllätys! Ensimmäinen suomalainen teos barokkiorkesterille – Jukka Tiensuun Mora (2012) – on alkamassa, kun käsiohjelman asiasta varoittamatta Suomalaisen barokkiorkesterin (FiBo) lisäksi myös tenori Topi Lehtipuu kävelee lavalle: ja alkaa kapellimestarin merkistä nauraa hekotella.
Elokuun Rondosta ja tuoreesta Fimic-uutisesta voimme lukea, että meneillään on ”buumi” säveltää uutta musiikkia barokkisoittimille. Barokkiorkesterin soinnilliset mahdollisuudet poikkeavatkin kutkuttavasti romantiikan tai aikamme musiikin tarpeisiin rakennetusta kamariorkesterista: yläsävelrakenteeltaan antoisassa, vibraatoltaan vähäisessä soinnissa on mahdollista käyttää kerroksellista kolmiulotteisuutta soitinryhmien klangillis-voimakkuudellisista erilaisuuksista johtuen, viritysjärjestelmät mahdollistavat mikrotonaalisuutta, värien ja erikoissoittotekniikoiden maailma on suurimmaksi osaksi kartoittamatta, soittajat ovat samalla herkkäkorvaisia sovittajia ja improvisointikykyisiä muusikoita, ja niin edelleen. Tässäpä siis raikas ensemble, joka tarjoaa yhtä aikaa sekä vieraiden planeetoiden ilmaa että mahdollisuuden ottaa kantaa länsimaisen orkesterimusiikin historiaan. Ei ihme, jos muillakin kädet syyhyävät, minulla jo pitkään.
Vaan mitä tekee Tiensuu, mainstream-säveltäjistämme ehkä se kiinnostavin ja sikälikin itseoikeutettu pelinavaaja? Täystyöllisyyden maneereihin liittyvät vaarat väistäen ottaa rohkean riskin: huumoria ja musiikkia. Ensimmäisen osan (”Vaiko”) aloittaa siis tenorin naureskelu, jota välittömästi imitoivat säveltäjän tavaramerkiksikin jo nousseet, spektraalisesti soivat delay-kaiutukset. Tiensuulta tuoreita pelinavauksia odottaneet tuntuivat hymyilevän tyytyväisen yllättyneinä, ja selkeästi barokkiohjelmistoa kuulemaan tulleilta loksahti suu hyväntahtoisesti auki. Uudellentulkinta on hykerryttävää, molempiin suuntiin – tuli kuuntelija sitten naurusta tai Tiensuusta. Musiikin edetessä leikkisän-mystisin, pieteetillä rakennetuin soinnein jatkuu huumori kuitenkin perinteisempänä ja teatraalisempana: eri kaksihenkiset soitinryhmät ponkaisevat vuoroin soolojensa ajaksi seisomaan ja tenori suotta yrittää saada päättää, ketkä nousevat. Silmänisku kapellimestari Hannu Linnulle ja sitä myötä ajan saatossa muuttuneille esityskäytännöille? Toisessa osassa (”Voiku”) sinänsä ikivanha pilailu barokkikonserttien välttämättömistä viritysrituaaleista – tenori viittilöi ääneensä mikrotonaalisesti kiertyville soittimille suuntia kuin virittäen niitä – muuttuu vaivihkaa hienovaraisen lumoavaksi (”vakavaksi”) huojuntojen ja prismojen tutkielmaksi. Yleisöä kovasti naurattanut teatraalisuus paljastuu palvelevan ihmeellisen kuuloista musiikkia, sillä tenorin viittilöinti kiinnittää kuulijoiden huomion näihin hienovaraisiin säveltasoilmiöihin huumorin samalla madaltaen kynnystä niiden vastaanottamiseen vapautuneesti – kunhan vaan nauru lakkaa ennen kuin taite on ohi. Teoksen kiinnostavin soinnillinen aarre on kuitenkin suolikielten omalaatuisesti soivat huiluäänet ja niiden yhdisteleminen barokkipuhaltimistoon. Osoitus barokkiorkesteriin piiloutuvista, käyttämättömistä sointiväriavaruuksista, joita nykysäveltäjät voivat esittäjistöstä löytää.
Kaiken kaikkiaan Mora oli menestys. FiBo oli vasta pari päivää aiemmin lopulliseen asuunsa valmistuneen teoksen herkkien sointien parissa kuin kotonaan ja solisti Topi Lehtipuu hoiti tonttinsa vangitsevasti ja tarkasti, taidokasta yläsävellaulua myöten. Ensimmäisen ja toisen osan soinneista lumoutuneena kuitenkin hieman petyin raivoisalla (tekisi mieli sanoa “kimmohakolamaisella”) svengillä eteenpäin myllertävän kolmannen osan (”Raiku”) väreiltään ja tekstureiltaan perinteisempään ilmaisuun, josta en löytänyt edellisten osien kaltaisia kiinnostavia uudelleentulkintoja.
Soittimeen nimeltä barokkiorkesteri ihastuneena nimittäin harmittelen joskus perusohjelmiston vähäistä operointia esittäjistön värimahdollisuuksilla, etenkin nopeassa musiikissa. Ranskalainen Jean-Philippe Rameau (1683–1764) on lempisäveltäjiäni ja konsertissa instrumentaalisina maistiaisina soinut traaginen ooppera Dardanus (1739/44/60) hänen suuremmoisimpia teoksiaan, mutta siinä musiikillis-draamallista kaarrosta ohjaa säveltäjän hienovaraisen harmoniantajun (säveltäjä-teoreetikkohan käytännössä uudisti harmonia-ajattelun) ohjaama rytmis-nopeudellinen herkkyys, ei niinkään sointiväreille herkistyminen. Erityisesti tämä käy ilmi nopeiden osien perinteisessä continuo-tekstuurissa, jossa heleästi soiva cembalo on ikuisesti kuin lukittuna möreästi soivaan bassolinjaan. Tämän soinnillisen näennäisvälttämättömyyden nykysäveltäjä voisi kernaasti dekonstruoida. Toki Rameau’nkin arkkityyppisestä orkesterisoinnista voi nauttia sointina. Parhaimmillaan, soittimien alukkeiden ja artikulaatioiden sulautuessa täydellisesti yhteen, kuten FiBon soittaessa Dardanuksen päätös-chaconnea, on sointi huumaava.
Barokki-illan suurin hurmaaja oli kuitenkin ranskalainen sopraano Sandrine Piau. Hänen äänensä ja tulkintansa Rameau’n rakkautta ylistävistä arietoista hipoivat täydellisyyttä barokkimusiikin vaatimassa sävykkäässä keveydessä, musikaalisuudessa ja tekstin välittämisessä. “Je vole, Amour, où tu m’appelles” (koomisesta oopperasta Paladiinit) toi esiin Petra Aminoffin barokkihuilun laululinjan lintumaisen keveänä kontrapunktisena lentokumppanina, ja rakkauden ja pöydän ilojen yhdistämisestä hekumoivan “L’Amour est le dieu de la paix”‘n (oopperabalettinäytöksestä Anacréonvuodelta 1757) rytmikkyys ja nopeuden vaihtelut soivat luonnollisen vaivattomasti FiBon matalien jousten soiden ihastuttavan rouheasti.
Päätösnumero, Händelin lähes tunnin mittainen Ode to St. Cecilia’s Day (1739) on ylistyslaulu musiikille, ja siinä solistien Piaun ja Lehtipuun sekä täysimittaisen barokkiorkesterin lisäksi lavalle nousi 17-henkinen Helsingin kamarikuoro (jota olisin kuullut mielelläni jo Rameau’n Dardanuksessa!). Jos Tiensuu otti riskin lähtiessään musiikillisen huumorin tielle, ei Händelinkään idea säveltää musiikkia ja soittimia kuvailevaa tekstiä ole lainkaan vailla sudenkuoppia. Huilisti istuu tuolillaan kaikkien edeltävien tuttijaksojen ajan odottamassa seitsemättä, huilua käsittelevää osaa, jossa tietenkin sitten pääsee mestarillisesti livertämään. Viimeisessä osassa tekstiä “kajahtaa trumpetin ääni korkeudessa” seuraa yllättyksetön trumpettifanfaari, ja niin edelleen. Händel kuitenkin onnistuu musiikillaan tasapainottamaan nämä ja vakuuttamaan kuulijan niin, että – hieman kuten Tiensuulla – teksti tulee ikään kuin musiikista itsestään. Kappale oli Musiikkitalon konserttisalissa korvien juhlaa. Omat suosikkihetkeni koin neljännen osan “Mitä intohimoa musiikki ei voisi herättää ja vaientaa” Lea Pekkalan ja Markus Hohdin sellotyöskentelyssä sekä yhdeksännen osan “Mutta voi! Mitä taide voi opettaa” resonoivan, Petteri Pitkon uruilla ryyditetyn barokkiorkesterin soinnin kannatellessa ja täydentäessä Piaun vangitsevan sopraanon linjan musiikilla tekstin jo päätyttyä. Lähes välittömästi seuraava, tuon jo mainitun ennustettavan trumpettifanfaarin sisältävä viimeinen osa, jossa Suomalaisen barokkiorkesterin ja Helsingin kamarikuoron “taivaalliset sfäärit laulavat Luojan suurta kunniaa” vuorotellen Sandrine Piaun verevien soolojen kanssa, huipensi teoksen ja illan selkäpiissä tuntuvasti.