Konsertti 28. 1. 2011 Pariisin Alankomaiden instituutissa (L’Institut Néerlandais )
Daniël Brüggen, nokkahuilu
Heiko ter Schegget, nokkahuilu
Mieneke van der Velden, viola da gamba
Siebe Henstra, cembalo
Alunperin tarkoitukseni oli mennä kuuntelemaan erästä toista konserttia, mutta löysin viime hetkellä tiedon tästä Hollannin vanhan musiikin kärkisoittajien esiintymisestä, joka aloitti heidän viikonlopun kestoisen mestarikurssinsa Alankomaiden instituutissa. Instituutti on yksi vanhimmista ulkomaisista kulttuurikeskuksita Pariisissa, se on aloittanut toimintansa jo vuonna 1957.
Konsertin ohjelmassa oli alkupuoli ranskalaista musiikkia ja jälkipuoli parasta saksalaista eli Bachia. Kokoonpanot vaihtelivat virkistävästi joka teoksessa. Avauskappaleena oli Pierre Gaultier de Marseillen sarja, siinä koko yhtye loihti tanssiosiin tarkasti määritellyt karakteerit. Osista voi erityisesti voi nostaa esiin kaksi nautittavan hämyistä sarabandea. Seuraavaksi oli vuorossa Jean-Féry Rébelin Passacaille, jonka esitti nokkahuilullaan Daniël Brüggen. Kappaleen alku nousi hitaasti kuin savuna kohti korkeuksia purkautuakseen sitten teoksen edetessä erilaisiin virtuoosisiin kuvioihin.
Cembalisti Siebe Henstra soitti soolonumeronaan Clérambaultin d-molli -sarjan. Sen preludi oli sävelletty non mesuré -tyyliin, missä nuottien tarkkoja aika-arvoja ei ole annettu nuotissa, vaan esiintyjän pitää ne päättää itse. Henstra teki selvästi oikeita päätöksiä, sillä osa toimi mainiosti. Mieneke van der Velden soitti gamballaan erinomaisen henkevästi ja välillä myös raikkaasti kolme osaa Marin Maraisin sarjasta Makuja vierailta mailta. Olisin halunnut mielelläni kuulla vielä pari osaa lisää, kun Heiko ter Schegget tuli soittamaan oman soolo-osuutensa, mikä oli Jacques Martin Hotteterren Preludi nokkahuilulle ja basso continuolle. Tässä alkoi nousta esiin myös Veldenin ja Henstran mainio continuo-työskentely, mikä muodosti yhdessä soolon kanssa kauniisti soivan kokonaisuuden. Viimeisen d-äänen vielä resonoidessa L-kirjaimen muotoisen salin takanurkissa, hiipi Brüggen mukaan alkupuolen päättäneeseen Dornelin chaconneen, missä näin olivat kaikki taiteilijat mukana. Hotteterre ja Dornel muodostivatkin sopivan parin yhdessä esitettäviksi.
Väliajan jälkeen oli vuorossa kaksi Bachin sonaattia, G-duuri BWV 1027 ja F-duuri BWV 1028. Allekirjoittaneen piti hetki miettiä, miksi jälkimmäisen sonaatin sävellaji ei ollutkaan tuttu D-duuri, vaan kappale soitettaisiin terssiä korkeammalta. Sitä ennen Velden ja Henstra soittivat ensin mainitun G-duuri -sonaatin juurevalla tyylillä, missä varsinkin nopeat osat saivat reippaat tulkinnat. Hitaita kuulee joskus myös enempi pohdiskelevaan tapaan esitettynä, mutta osien tempot sopivat toisiinsa hyvin ja antoivat näin tarkasti punnitun vaikutelman.
Konsertin päätti siis Bachin F-duuri -sonaatti, mikä perustui D-duuri -gambasonaattiin. Tämä triosonaatti (joka tarkoittaa kahden itsenäisen melodia-äänen ja basson muodostamaa kolmikkoa) esitettiin nyt kahdella nokkahuilulla ja basso continuolla, mikä luonnollisesti sopii erinomaisesti juuri tähän sävellyksen lajiin. Mieleen tästä konsertista jäi – taas kerran – kuinka tärkeä on toisen äänen täysipainoisesti soittaminen. Brüggen ja Schegget vuorotellen nokittivat toisiaan tai sirkuttivat suloisia terssikulkuja ja salin täyteinen yleisö sai juuri sitä, mitä oli tullut kuulemaankin: huippumusiseerausta!