16.1.
Tänään lähdemme Pariisin ulkopuolelle tapaamaan Anja Fantapietä, ent. Salmenhaaraa, ja hänen miestään kapellimestari Henry-Claude Fantapiétä Thierryn linnaan, n. 90 km Pariisista itään. Menemme junalla. Hauskaa katsella maisemia ikkunasta ja lukea italialaista La repubblica sanomalehteä. Chezyn asemalla ovat Fantapiét vastassa. Kaupunki on pieni ja sitä halkoo Marne- joki. Etäällä keskustasta vihreiden niittyjen keskellä linna, jonka puutarhasta ja edustalta avautuu pittoreski maisema. Henry-Claude on kotoisn Nizzasta ja itse asiassa pianisti Gabriele Tacchinon luokkatoveri – Tacchinon taas tiedämme itsekin opiskeluajoilta, hän oli Févrierin tähtioppilas. Henry-Claude on juuri julkaissut fantastisen teoksen Chef d’orchestre, Kapellimestari, johon on koonnut koko uransa tiedot ja taidot kokemuksensa suodattamana. Aivan suurenmoinen teos, suosittelen kaikille! Tämä täytyy näyttää Sasha Mäkelälle, joka on tulossa Pariisiin Kurt Masurin assistentiksi – uskomatonta, entinen musiikkitieteen opiskelija laitokseltamme. Lounaalla muistelemme menneitä, Erkkiä ja kaikkea. Seinällä on Anjan hieno muotokuva, saman maalarin muistaakseni Asta Mäkelän maalaama, kuin laitoksemme 3B kerroksessa olevan Salmenhaaran kuvan. Henry-Claude pitää kapellimestariluokkaansa linnassaan silloin tällöin. Hänellä on oppilaita Kolumbiasta, Libanonista ja on kai joku puoli-suomalainenkin. Juttelemme ranskalaisesta musiikista, Villa-Lobosista jne. Hyvin rattoisaa… ja vähän nostalgista.
17.1.
Aamulla menen vielä Käymään Anne Henaultin luona aamuteellä, sillä on jäänyt asioita. Pariisi on semiotiikan vatikaani Anne sanoo, täällä kanonisoidaan kaikki. Puhumme tieteenalame maailmantilanteesta ja suunnittelemme jatkoa, hän varoittaa kiinalaisista. Mielestäni Isille voisi perustaa filiaalin Pariisiin.
Denfert-Rocheraulta kiiruhdan toiselle puolelle jokea, eli Bastillen vieressä sijaisevaan rvintola Bofingeriin, jossa olen aina halunnnut käydä, mutten ole koskaa päässyt. Se ei löydy noin vain, mutta sitten sinne päästään kiitos vieraamme Osmo Pekosen karttojen. Ravintola on todella säilytetty Belle époquen tyylisenä. Se on elegantti, muttei hirveän kallis. Osmo on esittänyt kutsua saapua juhlapuhujaksi Mikkelin Maakuntarahaston vuosijuhlaan. Hän on matemaatikko ja ehdotan, että hän tutkisi matemaatikkotaustaisia semiootikkoja, sellaisia kuin Rene Thom, Jean Petitot – ja miksei jopa Alain Badiou jne.
Lounaan jälkeen ostan levyjä Bastillen Fnacista ja onnistun saamaan Berezovskia, mutta Tarasovin levyt on myyty loppuun. Lisäksi löydän italialaisen Giuseppe Martuccin sinfoniat. Tämän jälkeen kiiruhdan taas joen toiselle puolelle, ensin metrolla linjaa yksi Concordelle ja sieltä jalan Blvd Germainin alkuun, jossa on Politiikan tutkimuksen laitos ja ystäväni Landowskin työhuone. Hän esittelee viimeisimpiä teorioitaan, jotka ovat sukua omilleni.
Ja illalla on konsertti: Nicolas Luganski, tämä venäläinen nuoren polven pianisti ja Pariisisaa juhlittu tähti. Muistan hänen viime esiintymisensä Helsingissä. Kun menin Finlandia-talolle onnittelemaan, halusin kutsua häntä soittamaan sarjassani Romantic generation yliopiston juhlasaliin vedoten hänen patrioottisiin vaistoihinsa. Siellä oli keisari Aleksanterin I:n pysti, siellä soittivat Richter ja Gilels jne. Mutta Luganskilta pääsi spontaanisti suusta: How much? Rahaahan meillä ei ole tunnetusti yliopistolla. Mutta muistan hänen kätensä, kun puristin sitä. Harvoin saa puristaa niiin lihaksikasta, pehmeää ja lämmintä kättä, erityisesti soiton jälkeen. Se jäi mieleen hänen ’merkkinään’.
Luganskin pianoilta muodostuu kutenkin jonkinlaiseksi pettymykseksi. Hänellä on ohjelmassaan Lisztin transsendenttisia etydejä ja Petrarca-sonetteja, mutta ei Lisztiä voi soittaa pelkkänä sointina. Hänen musiikkinsa on narratiivista, siinä on aina takana jotain. Vasta ylimääräisissä Luganski pääsee omalle alalleen venäläisiin ja Rahmaninoviin ja yleisö on haltioissaan.
Viimeisen kerran Pariisin valot yön loistossa, kun kävelee Théatre Champs Elysees’ ltä kohti Etoilesia.