Kapellimestari Dima Slobodeniouk ja sopraano Helena Juntunen tekivät yhteistyötä jo Perttu Haapasen laulusarjan Ladies’ Room kantaesityksessä Musica nova Helsingissä 2007, ja kun kaksikko tiistai-iltana pääsi vauhtiin teoksen parissa, tällä kertaa Helsingin kaupunginorkesterin rinnalla Avanti!n sijaan, ei tarvinnut kauan ihmetellä, millä he olivat ansainneet uusintaesityksensä. Juntunen sähköisti konserttisalin vokaaliakrobatiallaan Jutta Seppisen ja Paul Celanin runojen, Mooseksen laista ja hakukoneesta poimittujen satunnaisotosten, Scotland Yardin pöytäkirjojen sekä itävaltalaistaiteilija Adolf Wölflille omistetun nonsensen parissa. Juntunen rallatteli, lauloi hohtavan sävykkäästi, taituroi koloratuurilla, nyyhkytti ja sihisi, katkoi, venytti ja maisteli sanojaan, mankui ja murisi. Slobodeniouk kommunikoi lennokkaan vähäeleisesti solistin ja varmasti soittavan HKO:n kanssa. Jousiston korkeuksiin kurottava hankaus hiljensi teoksen lumoavasti loppuunsa.
Ladies’ Room on kiehtovan monisäikeinen teos; sen tekstivalinnat ovat toisiaan sivuavia, mutta samalla hyvin mielivaltaisia ja huumorintajuisia sekoituksia maailmoistamme – ja toisaalta maukastunnelmaisia myös sellaisenaan. Niin yleisö kuin orkesterin jäsenet tuntuivatkin olevan Haapasen teoksesta innoissaan: kun HKO:n kokoonpano pieneni konsertin aloittaneen Stravinskyn Satakielen laulusta parikymmenhenkiseksi kamariyhtyeeksi, kiirehti moni vapaavuorolaisista permannon etuosaan.
Stravinskyn oopperastaan muokkaama, vuonna 1919 kantaesitetty sinfoninen runo oli puolestaan koko orkesterin näytöstä ja varsin osuva pari Haapasen solistisemmalle käsitykselle satakielestä. Suuren orkesterin tiheässä mutta läpikuultavassa satsissa vilisi toinen toistaan riemukkaampia tarkennuksia persoonallisiin soitinkombinaatioihin. Celesta ja harput loihtivat mystisesti häilyviä välikkeitään ja kokonaisuus pirskahteli eloisan rytmisesti suuntaan ja toiseen. Slobodeniouk miekkaili linjakkuudellaan orkesterista irti parhaimman.
Stravinskyn teoksen makaaberit marssinpätkät, harppujen polveilevasti säestämä puhallinsoolo ja kiinalaisaiheet – musiikkiaiheiden moniäänisyys ylipäänsä – toivat mieleen myös Mahlerin. Böömiläissyntyisen itävaltalaisen neljäs sinfonia (1901) on säveltäjänsä sarjassa omalaatuinen poikkeus. Se on maltilliselle kokoonpanolle sävelletty, klassisen neliosainen ja läpikotaisin kamarimusiikillinen; säveltäjän sinfonioista kaikkein avoimmin ironinen, mutta kuitenkin lapsenomaisen viaton. Müncheniläisessä, vastikään Mahlerin massiivisen toisen sinfonian kuulleessa kantaesitysyleisössä teos herätti aikanaan hämmennystä ja kriitikoissa aggressioita. Musiikkitieteilijä Theodor Kroyer esimerkiksi luonnehti teosta ”sairaalloiseksi, mauttomaksi ylimusiikiksi” ja vertasi sitä runollisesti ”piikikkääseen rikkakasviin”. Paljon innostuneemmin sinfoniaa ei otettu vastaan muuallakaan. Kuitenkin esimerkiksi Berliinissä Richard Strauss totesi Adagion kohdalla kunnioittavasti, ettei olisi pystynyt luomaan mitään vastaavaa.
Tiistaina tuli mieleen, lieneekö jotain näistä asenteista vielä jäljellä, kun Musiikkitalon konserttisali ei muista Mahler-tapahtumista poiketen ollut aivan ääriään myöten täynnä. Varmasti tähän oli osuutensa kuitenkin myös auringolla ja Kansallisoopperan Tristanilla (miksei myös Yle Teeman Rheingoldilla). Neljäs sinfonia astuu heti ensitahdeistaan saakka omille, hienovaraisten sointivärien, maanläheisyyden ja toisaalta taivaskaipuun poluilleen. Slobodeniouk poimi keinahdellen HKO:sta paikoin hyvinkin nautittavaa sointia. Ensimmäisessä osassa oikeisiin kohtiin löytyi käyrätorvien ja jousien johdolla haaveilevan riemuisaa maalaavuutta; kolmannessa tahtipuikon kädestään jättänyt kapellimestari rohkaisi onnistuneesti soittajiston niin höyhenenkeveisiin välähdyksiin kuin armottomiin tutti-purkauksiinkin.
Jotain hieman etäistä ja tasapaksua kokonaisuuteen, etenkin toiseen osaan kuitenkin jäi; kenties permannon takaosasta käsin herkkäluonteista kamarimusiikkia seurasi liialti ulkopuolisena. Koko sinfonian ajan esitystä orkesterin riveissä seurannut Juntunen ei ehkä myöskään aivan Wunderhorn-finaalin alussa ollut terävimmillään, mutta löysi lauluunsa sen edetessä kaunista, utuisanpyöreää haikeutta.