Oli varmasti rohkea, ehkä vähän mielipuolinenkin ajatus säveltää kontrafagotille täysi, solistinen konsertto. Mutta kontrafagotisti Lewis Lipnick ei horjunut uskossaan: sinfoniaorkesterin suuri kummajainen oli nostettava vakavaksi soolosoittimeksi. Unelma edellytti uutta, musiikillisesti vahvaa teosta, joka murskaisi kuolleet stereotypiat ja määrittelisi soittimen uudelleen.
Säveltäjän Lipnick löysi maailmaa konsertoillaan valloittaneesta Kalevi Ahosta, ja yhteistyön tulos: Lipnickin tulkitsema, Ahon säveltämä kontrafagottikonsertto sai kantaesityksensä Bergenissä vuonna 2006. Helsingin musiikkitalo hiljentyi torstaina maistelemaan kehityksen tuloksia – kuusi vuotta kantaesityksen jälkeen – kun Lipnick on saanut käsiinsä uuden soittimen: kontraforten, jossa äänen alaa ja sävyjä on rakennettu uudelleen.
Hiljaa teos puhkeaa henkiin. Soolokontra meditoi esiin jostain kaukaa, meren syvyyksistä, alitajunnasta. Se maanittelee mukaansa ääniä, jotka kasvavat, kerrostuvat, pauhuvat suuriksi aalloiksi. Toinen osa, hengästyttävä presto, alkaa klarinetin sähinällä ja nojaa puhallinten ketteryyteen: kontraforte unelmoi ja rähisee, joskus sinfonisia maailmoita syleillen, mutta usein myös niitä vastustaen. Kolmas osa punoo hajalle levinneet aiheet suureksi synteesiksi, joka romahtaa takaisin alkumysteerin äärelle: misteriosoon, tuntemattomaan.
Ahon konsertto on ihmeellinen. Helsingin kaupunginorkesteri sen sijaan ei aina onnistu pitämään sitä rautaista otetta, joka parhaimmillaan saa teoksen hakkaamaan kuin kone. Viimeistään presto nostaa ongelmat esiin. Äärimmäisen vaikeat puhallinsoolot – tunnen tuskan – eivät ole sitä mitä niiden täytyisi olla. Klarinetin murhaava sotahuuto jää liian laiskaksi, suttuiseksi, eivätkä orkesterin osat soi vaikeissa rytmeissä yhteen. Positiivistakin on paljon: teoksen yleinen tunnelma, sinfoninen kerronnallisuus ja mysteeri valuvat kuulijan niskaan kuin kuuma hunaja.
Lipnickin tekninen taituruus on parhaimmillaan silkkaa magiaa. Mutta soitin on aina myös mekaniikkansa uhri. Rekisterit vaihtuvat nykien. Ääni murtuu, jos on murtuakseen. Nopeat juoksutukset tingitään äänen laadusta. Tämä ei ole kritiikkiä – tai jos on, en tiedä kehen sen kärki osoittaa. Lipnick on kirjoittanut, että Ahon konsertto on vaikein kontrafagotille sävelletty teos: ei ole yllättävää, että rautaisinkin virtuoosi on voimaton kun soittimen rajat puskevat miestä vastaan. Avaruusraketti murenee ennen kuin se saavuttaa valonnopeuden. Ehkä näin on myös Kalevi Ahon konserton kanssa. Ehkä säröt ovat osa matkaa, sillä niiden takaa ja niissä paljastuu hyvin monipuolinen, villi ja jännittävä (kontra)todellisuus, joka ansaitsee tulla nähdyksi ja kuulluksi.
HKO:n epätasaisen Aho-tulkinnan hyvittää se, että Tanskan suuri säveltäjä, Carl Nielsen, soi John Storgårdsin käsissä upeasti. Sinfonia 4, Sammumaton, helisee täynnä sitä energiaa, jota täyteen se on sävelletty. Ensimmäisen maailmansodan vuosissa kirjoitettu teos uhmaa itsetuhoista ihmistä – lajimme suurimman kriisin hetkellä Nielsen takertuu itsepäisesti elämän rytmeihin ja hurmaan. Puhallinsoolot ovat kauniita ja herkkiä: ne luovat esiin unelman, joka taistelee oikeudestaan energian vyöryjen alla. Säveltäjä haluaa uskoa, ettei elämää voi kukistaa. Se jatkuu aina vain, sillä elämä – kuten musiikki – on sammumatonta.
Madetojan Kullervo jää konsertin kokonaisuudessa hieman täytepalan rooliin. Orkesteri maalaa yleisön eteen Kullervon draaman: valituksesta paimenlauluun, kostoon, intohimoon ja kuolemaan – ja teos rakentuu samalla hyvin episodiseksi. Teemat nousevat, elävät hetken, eivätkä ne aina hitsaudu aivan kiinni toisiinsa. Kuten Erkki Salmenhaara on todennut, Madetojan Kullervo ei ole erityisen suomalaista musiikkia – kuten Sibeliuksen ”kansallistunut” sävelkieli – vaan tiukasti kiinni yleisromanttisessa perinteessä.
Mutta orkesteri soittaa elävästi, täynnä intoa, ja kuulija aistii, miten myytti etenee. Jännittäviä pohjoismaisia teoksia – kuten konsertin brändi lupaa – yleisö saa imeä itsensä täyteen. Kullervon vihasta Nielsenin uhmaan. Elämän tuskasta elämän tahtoon. Kolmen teoksen kokonaisuus jää yllättävällä tavalla tasapainoon.