Lueskelen säveltäjä Eero Hämeenniemen uutta kirjaa ”Tulevaisuuden musiikin historia”. Kirja on monin tavoin mielenkiintoista luettavaa; Hämeenniemi vertailee mm. intialaisen ja länsimaisen taidemusiikin kenttää, joista molemmista hänellä on pitkällinen kokemus. Hän myös nostaa länsimaisen musiikin historiasta esiin asioita, joita ei välttämättä tule ajatelleeksi. Hän kirjoittaa kirjan loppupuolella kauniisti musiikin itseisarvosta osana suurta historiallista projektia, ihmisen pyrkimyksessä saada merkitystä olemassaololleen. Tässä projektissa musiikki ei ole olemassa sitä varten, että ihmisen työkyky paranisi tai kulttuurivienti kukoistaisi. Niin ikään talous ja raha ovat vain välinearvoja.
Kuten Helsingin Sanomien taannoisessa artikkelissa, myös tässä kirjassa Hämeenniemi tuo esiin näkemyksensä länsimaisen taidemusiikin kriisistä ja esittää ratkaisuna ihmisten yhteiseen kollektiiviseen musikaalisuuteen perustuvaa musiikkia: sellaisen säveltämistä ja sellaisen esittämistä hänen mukaansa pystyyn kuolleiden konserttirituaalien sijaan.
Kirjaa on vielä lukematta melko paljon. Toistaiseksi minulle on epäselvää mitä tämä kaikille ihmisille yhteinen musikaalisuus tarkkaanottaen pitää sisällään. Ehkä kyseessä on sukupolvien välinen ero, tai sitten se, että Hämeenniemen ja minun todellisuudet ovat muusta syystä kokonaan erilaisia, mutta etsittäessä tässä asiassa pienintä yhteistä jaettavaa minulle tulee mieleen kaikkein menestyvin pop. Hämeenniemi ottaa kirjassaan esiin joitakin esimerkkejä jazzista ja rockista, mutta muuten kirjan käsittelee pelkästään taidemusiikin kenttää.
Hämeenniemi kirjoittaa myös musiikkielämän valtaapitävistä tiukkapipoista, jotka ymmärtääkseni ovat kirjoittajan mukaan eräs este hänen peräänkuuluttamansa kollektiiviseen musikaalisuuteen perustuvan musiikin tiellä. Tämänkaltaisesta argumentoinnista tulee minulle lukijana outo olo, varsinkin kun Hämeenniemi itse on nauttinut apurahaa lähes koko säveltäjäuransa ajan ja sen lisäksi hänellä on ollut jatkuvasti merkittäviä tilauksia mm. RSO:lta. Ainakin hänen mahdollisuutensa tuoda esiin musiikilliset näkemyksensä paitsi kirjoittajana ja kolumnistina myös säveltäjänä ovat olleet niin hyvät kuin Suomessa vain voi olla.
Koska kirja monin paikoin tuntuu viittaavan henkilökohtaisuuksiin, olisi mielenkiintoista kuulla suoraan, mistä ja kenestä on kyse.