Kamariorkesteri Avantin! konsertissa kuultiin aikanaan hätkähdyttänytttä musiikkia salonkikelpoisina versioina. Orkesterin taiteellinen johtaja Kari Kriikku aloitti illan kysymällä, onko nyky-yleisöä enää mahdollista shokeerata konsertissa. Mielestäni kysymys ei ole relevantti: useinhan säveltäjät ovat vain pyrkineet pois konventioista. Esimerkiksi Stravinskin Kevätuhrin kuuluisan kantaesityksen mellakka oli enemmän tai vähemmän suunniteltu etukäteen sekä parvilla istuvien seurapiirien että permannon ”esteetikkojen” leireissä. Myöhemmissä esityksissä pariisilaisyleisö oli haltioissaan. La Monte Young (s. 1933) oli säveltänyt vuonna 1958 jousitrion, jota usein pidetään ensimmäisenä minimalistisena teoksena. Pari vuotta myöhemmin Young oli aktiivinen Fluxus-liikkeessä, jonka ideologiaan kuului yksinkertaisuuden, epäkaupallisuuden ja epätaiteellisuuden korostaminen. ”Happeningien” tarkoitus oli hämärtää esittäjien ja yleisön sekä esityksen ja todellisuuden välistä suhdetta.
Youngin Compositions 1960 on kokoelma esitysohjeita kuten ”piirrä suora viiva ja seuraa sitä”. Nyt nähdyssä kuudennessa kappaleessa pianistin on yritettävä työntää piano seinän läpi. Käytän tarkoituksella sanaa ”nähdyssä”, ei ”koetussa”, sillä käsiohjelman teksti paljasti juonen jo etukäteen. Esitys vertautui Beethoveniin tai mihin tahansa tuttuun teokseen, ja yllätyksen sijaan pääsimme arvioimaan Juhani Lagerspetzin suoritusta fyysisessä ponnistelussa. Suoritus oli hyvä. Jälkipuoliskon kappaleessa joukko esiintyjiä ottaa paikkansa lavalla, mutta alkaa esittää yleisön jäseniä. Kenties tämäkin kappale olisi ollut ajatuksia herättävämpi, jos emme olisi heti tienneet, mistä on kysymys. Vierustoverin kanssa jutteleminen tai papereiden kiusaantunut kahistelu tuntuu turhalta, jos tietää, että juuri sitä odotetaan.
Konsertin ensimmäisinä musiikkinumeroina kuultiin Lagerspetzin jäntevästi ja värikkäästi soittamat kaksi Karlheinz Stockhausenin (1928-2007) pianokappaletta vuosilta 1954-5. Seuraavaksi lavalle tuli siantappofreejazzin eminenssi Peter Brötzmann, jonka soitto kuulosti elävänä vielä energisemmältä kuin levyillä. Mies ja soitin olivat yhtä, ja Brötzmann ulisi, röhki, pulputti ja vinkui koko rahan edestä. Suppea dynaaminen skaala ulottui enimmäkseen fortesta ylöspäin, joskin parin ohikiitävän hetken ajan saattoi kuulla jonkun pyöreän ja lyyrisenkin äänen: kaveri osaa siis soittaa ihan oikeastikin! Orkesteri rehki Dietrich Eichmannin (s.1966) kappaleen säestyksen kimpussa, mutta jäi tässä akustiikassa tenorisaksofonin varjoon.
Giacinto Scelsi (1905-1988) oli eksentrinen kreivi, joka tiibetiläisten munkkien laulusta inspiroituneena sävelsi mikrotonaalisesti huojuvaa, hyvin tarkkaan nuotinnettua musiikkia ennen kaikkea jousille ja lauluäänelle. John Storgårds esitti kolmiosaisen sooloviulukappaleen Xnoybis sinänsä vakuuttavasti, muttei pelimannimaisella soittotavallaan tehnyt mielestäni Scelsin musiikille täyttä oikeutta.
Konsertin viimeinen säveltäjä George Antheil (1900-1959) on jäänyt historiaan modernismin kauhukakarana teostensa Sonata Sauvage ja Ballet Mécanique myötä. Jälkimmäisestä oli alun perin tulossa säestys Fernand Légerin samannimiseen elokuvaan. Teos on kovin söpö shokeeratakseen ketään enää tänään tai edes 20-luvun lopulla New Yorkissa, jossa yleisö piti sitä viihdemusiikkina. Nyt kuultiin redusoitu versio alkuperäisestä orkestraatiosta, johon kuului suuren lyömäsoitinarsenaalin ja kahden pianistin lisäksi sireeni, kolme lentokoneen potkuria, seitsemän palohälytintä ja kuusitoista synkronoitua automaattipianoa. Teosta on sittemmin esitetty myös alkuperäisversiona, ja voi vain kuvitella, minkälainen mekkala orkesterista voi lähteä. Nyt käytetyt instrumentit sähköpianoineen ja samplattuine moottorinäänineen jättivät kokemuksen kovin kesyksi. Storgårds piti kapellimestarina kuitenkin ohjat hyvin käsissään ja sai orkesterin svengaamaan mukavasti.
Musiikki voi aivan varmasti edelleenkin olla koskettavaa, järkyttävää tai vastenmielistä. Nämä eivät ehkä sinänsä ole tavoiteltavia tunnelmia, mutta ne kertovat siitä, ettei säveltäminen ole yhdentekevää puuhaa nykyäänkään.