Oli valitettavaa, että Kimmo Hakolan (s. 1958) uusi sinfonia ei pitkän sairasloman vuoksi valmistunut RSO:n keskiviikkoiseen konserttiin. Tilalla esitetyt Hakolan kaksi tuoretta teosta – KIMM (2008) ja Maro (2006) – paikkasivat kuitenkin puutetta hyvin. Kumpikaan teoksista ei ennestään ollut helsinkiläisyleisölle tuttu, ja molemmat kappaleet valottivat osuvasti Hakolan nykyistä musiikillista maailmaa.
KIMM-teoksen käsiohjelmatekstissä Hakola heittäytyy lennokkaaksi: ilmaukset ”horisontti”, ”taivaanlaki”, ”nadiiri”, ”suhteeni polyfoniaan” ja ”uudet musiikilliset maisemat” virittivät kuulijan odotukset korkealle. Kappaleen alkupuoli oli kuitenkin varsin vaatimatonta musiikkia, jossa yksinkertaiset diatoniset melodia-aiheet vaelsivat staattisten sointupintojen yllä. Teos ei näyttänyt tarjoavan sen paremmin kiehtovia visioita kuin suuria sävellysteknisiä taidonnäytteitäkään.
Sitten tuli kuitenkin yllätys. Vaskien vihlovat rääkäisyt ilmestyivät dissonoivaksi kontrapunktiksi aiemman musiikin ylle. Tämän jälkeen teos eteni monenlaisten tilanteiden kautta rauhalliseen päätökseen. Kappaleen pitkä linja rakentui huikeasti, ja erilaiset musiikilliset ainekset nivoutuivat saumatta yhteen saman kaarroksen alle. Teoskommentin vihjaamaa lineaarista kontrapunktia KIMM ei kovin paljoa tarjonnut, mutta ehkä polyfonian voi tässä yhteydessä ymmärtää laajemmin: se on myös erilaisten musiikkien vuoropuhelua saman teoksen sisällä.
Maro (2006) on ohjelmakommentin mukaan paitsi musiikillinen merikuva, myös säveltäjän kommentti Itämeren saastumista vastaan. Kiusallisia taiteellisia ja juridisia kysymyksiä nousi kuitenkin pintaan; kappaleen kaunis alkupuoli kun toi kovasti mieleen Hakolan samoihin aikoihin syntyneen huilukonserton. Maron keskivaiheen vellovat sointikentät sekä lopun hakkaavat huipennukset olivat toki tehokkaita, mutta aivan vakuuttavaa kokonaiselämystä teos ei antanut.
Radion sinfoniaorkesteri oli lennokkaasti mukana Hakolan teosten käänteissä.
Johannes Brahmsin 50-minuuttinen toinen pianokonsertto (1881) lukeutuu pianokonserttokirjallisuuden kaikkein vaativimpiin haasteisiin. Teoksen pianotekniset vaikeudet ovat mittavia, ja järkälemäisen muodon hallinta tuottaa jokaiselle pianistille päänvaivaa.
Nuori solisti Roope Gröndahl (s. 1989) selvisi tehtävästään suvereenin tyylikkäästi. Hän selvitti vakuuttavasti soittimelliset haasteet, ja hänen luontaisen musikaalisuutensa kantoi esityksen alusta loppuun. Kehittymisen varaa Gröndahlin soitossa toki vielä on. Konserton ensimmäisen ja toisen osan jylhä sinfonisuus ei tulkinnasta aivan vielä välittynyt, ja myös eri aiheiden karakterisointi voisi olla vielä vahvempaa. Parhaiten Gröndahlin temperamentille sopi teoksen finaali, jossa Gröndahl tavoitti erinomaisesti kepeän lyyriset grazioso-sävyt. RSO hoiti konserton mittavan orkesteriosuuden sooloineen taidokkaasti.
