Näin lehdestä ilmoituksen uudesta Akseli-oopperasta ja Jorma Hynnisen läksiäisroolista. Jaahah, nyt ne ovat tehneet oopperankin Sibeliuksen ystävästä Axel Carpelanista, ajattelin. Mutta sitten oli kuva Hynnisestä ja muotokuvasta. Ompa erikoinen omakuva, ajattelin, muistuttaa ihan Gallen-Kallelaa. Vähitellen kävi ilmi, että kyseessä olikin Kimmo Hakolan Pekka Hakon librettoon säveltämä kamariooppera, jota esitettäisiin Ateneumissa. Hienoa idea, sinnehän se kuuluukin, keskelle Gallen-Kallelan maalauksia. Tätä täytyy mennä katsomaan. Valitsin sunnuntainäytöksen, koska silloin kerkiäisin käydä aamulla hiihtämässä, soittaa Chaussonia, syödä lounasta ja lähteä sitten näytökseen – ihan niin kuin Pariisissa!
Oletko varma, että saat lipun sinne, kysytään kotona. Kyllä, menen jo tuntia aiemmin.
Olin Ateneumin kassalla puoli tuntia ennen näytöstä. ”Ei täällä myydä lippuja ollenkaan, niitä saa vaan lippupalvelusta. Sitä paitsi kaikki esitykset on jo myyty loppuun ajat sitten.” Mikä nyt neuvoksi, minun piti kirjoittaa tästä. ”Menkää info-pisteeseen toisella puolelle taloa.” Törmäsin matkalla Päivi Heikinheimoon, hänkään ei tiennyt mistä sai lippuja. Infopisteessä oli jo jonoa. Kimmo Sarje puolisoineen sai juuri lippunsa. Mihin aiot kirjoittaa?, kysyin. En mihinkään, olemme kutsuvieraita. Esittäydyin infossa; sama juttu, kaikki loppuunmyyty. Voin kyllä soittaa tuottajalle, info sanoi. ”Täällä on yksi herra, joka haluaa päästä sisään.” Missä voin tavata tuottajan, kysyin. ”Ei, hän tulee tänne alas.” Tuottaja saapui ja kerroin olevani se ’yksi herra’ ja haluavani kirjoittaa tästä Amfioniin ja kenties Synteesiin ja että minun piti päästä juuri nyt, koska lähtisin pian Italian kiertueelle. Kyllä järjestyy, laitetaan ylimääräinen tuoli. Haluatteko vasemmalle, jossa on likellä laulajaa vai oikealle, joka on orkesterin vieressä? Valitsin laulajapuolen.
Ovijonossa Pekka Hako tulee tapaamaan. Hän on juuri sovelias tekemään librettoa suomalaisesta taiteilijasta, hän on jo julkaissut 20 taiteilijaelämäkertaa. Sanon, etten ole koskaan käynyt täällä Ateneum-salissa. Paikan etu on se, että katsomo levittäytyy lavealti, jolloin kaikki voivat seurata näyttämöä likeltä. Tapaan myös kapellimestari Ville Matvejeffin ja onnittelen häntä hänen monipuolisesta urastaan. Viimeksi kuulin häntä pianistina Les adieux -sonaatissa ja lied-säestäjänä Meurmaneilla. Niin ja videolta hänen radikaalin oopperansa Euroopan tuhosta, Shitstorm, Jukka von Boehmin librettoon, Imatran semiotiikan talvikoulussa. Todella monipuolinen muusikko. Orkesterissa erotan mm. pianossa Emil Holmströmin, erinomaisen soittajan.
Salissa luon voitonriemuisen katseen Kimmo Sarjeen, se onnistui!
Olin varautunut kirjoittamaan oopperasta ekfrasiksen näkökulmasta. Nyt tuli vaikea sana. ’Ekfrasis’ tarkoitti antiikin Roomassa sitä kun esim. veistosta kommentoitiin sanallisella retoriikalla. Sittemmin ekfrasista on minkä tahansa taiteenlajin kuvaaminen jollakin toisella. Ajattelin pohtia, miten Hakon libretto verbalisoi Gallén-Kallelan maalauksia ja miten Hakolan musiikki kuvaa niitä. Mutta huomasin pian, ettei kysymys ollutkaan siitä. Ennemmin filosofinen ongelma oli, miten taiteilijan elämää voidaan representoida. Miten Gallén-Kallela teki sitä jo itse kirjoituksissaan, kirjeenvaihdossaan ja sitten maalauksissan. Yksi keino elämäkerroissa on kuvata itseään toisten kautta.
Hakon libretto kuvaa kuitenkin Akselia nimenomaan eksistentiaalisesti, ts. subjektin itsensä kannalta. Hako on valinnut seitsemän situaatiota kohteensa elämästä, jotka valottavat hänen luonteensa eri puolia. Hän on voinut käyttää alkuperäistekstejä, mutta raja hänen omien tulkintojensa ja dokumenttien välillä on häilyvä. Libretossa on kieltämättä literääriä kvaliteettia, esim: Mustan lammen rannalla / kasvoi kukka kalpea. / Unessani poimin sen, / vaan unesta herää en – kalman kalpea kukka. Tällaisissa lyyrisissä tuokioissa myös Hakolan musiikki muuntuu balladinomaiseksi, kansanlaululliseksi. Pekka Hakolta pitäisi tilata ennemmänkin tällaisia kansallissankarien teatralisointeja.
Ooppera on spektaakkelia, mutta tämä aspekti jää luonnollisesti kamarioopperassa sivuun. Silti Hynninen on maskeerattu erehdyttävästi Akselia muistuttavaksi. Vilppu Kiljusen ohjaus käyttää taitavasti hyväkseen Hynnisen näyttelijän lahjoja. Jo kymmenen vuotta sitten käydessään Ruoveden Kalelassa Hynninen ja Hako saivat idean Akseli-aiheisesta oopperasta. Koko teos on kirjoitettu Hynnisen figuurin ympärille, hän todella samaistuu roolihenkilöönsä, itsekin maalarina. Hynninen on yhä suomalaisen oopperan supersankari, hän lauloi pääroolit karvalakkioopperoissa ja sittemmin Rautavaaran teoksissa. Kieltämättä Einojuhanin Vincent ja Aleksis Kivi toimivat tässäkin vertauskohtina, lopun traaginen kuolemanläheisyys on samaa kuin Kiven Tuonen lehdossa. Mutta Akselin rooli on raskas, tämä on monologi, jossa yksi laulaja on äänessä 65 minuuttia. Yleensä oopperoissa on aina sentään jotain taukoja, duettoja ym., mutta tässä narraatio tapahtuu kokonaan yhden laulajan äänen varassa. Täytyy sanoa, ettei Hynnisellä ole fyysisesti eikä äänellisesti mitään rajoituksia tai syitä lopettaa laulamista tähän. Mutta tämä ammatti on rankkaa työtä ja loistavien roolien jälkeen niin Wagnerin Wolframina kuin Amfortasina tai Debussyn Pelléasina on ymmärrettävää, että joku saattaa haluta tehdä jotain muutakin. Mutta miten suomalaisen oopperan sitten käy?
Hakolan musiikki pitää yllä koko illan virettä. Hänen tyyliään mainostetaan postmodernismiksi, mutta tässä on kyseessä eräänlainen uusyksinkertaisuus. Hyvin selkeä harmoninen kudos, mutta kuten Christian Thielemann on sanonut, musiikki on aina ensiksi klangia. Hakolan klangia hallitsevat tässä harput, kantele, piano ja ne saavat tämän kuulostamaan hieman kuin moravialaiselta kansanmusiikilta, ellei nyt sitten verrata Smetanan Vysehradin harppusooloihin. Tulee mieleen myös Janá?ek. Mutta samalla tämä on kuin eeppistä musiikkiteatteria, joka on antanut periksi kulinarismille, vaikka Brecht siitä varoitti. Kun laulullisuus lähenee populaarimusiikkia, iskut sijoittuvat aina painokkaasti tahdin ykkösille, ja rytmit ovat hyvin karakteristisesti ’topoksia’ – valsseja, marsseja, surumarsseja –, voi tämä assosioida jopa Kaj Chydeniukseen. Hakola säilyttää kuitenkin musiikkinsa perustyylin kautta linjan, eikä lähde tekemään pastiisheja kalevalaisesta kansanlaulusta. Afrikkaan viitataan vain etäisesti synkopoiduilla rytmeillä.
Musiikki tuo esiin Akselin elämä ihanimmat hetket niin kuin Karjalan saunakohtauksissa mukanaan Louis Sparre. Kuten Janne Gallén-Kallela-Sirén on todennut, Gallén-Kallelan kansankuvaukset ovat siinä mielessä aitoja, että hän keskusteli malliensa, kohteittensa kanssa eikä kuvannut heitä etäisinä esteettisinä objekteina.
Pariisin ystävät heijastetaan näyttämön vasempaan laitaan verhon taa, muutoin näyttämökuva koostuu tyylitellyistä puulastuista, joilla tausta on paneloitu. Se antaa näkymälle suomalaisen leiman. Hauska kohtaus on, jossa Akseli hakkaa raivoisasti kirverellä lastuja, jotka sinkoilevat katsomoon. Kaikki maalausoopilaat joutuivat hänen ateljeessaan ensiksi testiin, miten käyttivät kirvestä. Kirves siis täytyy olla tässäkin lavalla.
Mutta täytyy sanoa, että tämä on ooppera suomalaisille. Katsojan täytyy tuntea entuudestaan Gallen-Kallela, kuka hän oli. Odotin hieman, että olisi sentään projisoitu taustalle joitain hänen kuuluisimpia maalauksiaan. Mutta ehkä ne ovat meille jo liian tuttuja. Ulkolaiselle katsojalle ei. Vasta loppuhuipentumana näytetään Ad astra oikealla alastonmallilla. Akseli laulaa: Ikuistamme suomalaisen luonteen / ja sen syvällä piilevän salaisen mahdin. Tämä tapahtui, kuten tiedetään, usein rumuuden estetiikan kautta, Ästhetik des Hässlichen, mutta siihen viittaamisen Gallén-Kallela koki työnsä häpäisynä.
______________________________________
Kiiruhdin oopperasta katsomaan TV-sarjaa Kuninkaittemme jäljillä, koska menossa oli osa Kustaa III. Hän teki retken Suomeen 1775. Hänen äitinsä varoitti: koeta säilyttää iloinen mieli, sillä kaikki on Suomessa synkkää ja ikävää, eikä sinne voi mennä kuin velvollisuudesta. Mutta Kustaan silmät avautuivat: ”Monet tapaamani ihmiset ovat sivistyneempiä kuin ruotsalaiset, vaikka luulemme olevamme maailman valistunein kansa. Täällä puhutaan jopa ranskaa ympäri maata!” Se Suomi, jota Kustaa näki oli kuitenkin valtaosin savupirttien ja kaskisavujen Suomea – sitä jonka Gallén ja Louis Sparre sitten sellaisenaan kohottivat maailman taiteen ihailtavaksi.
”Katso nyt, että kirjoitat kaikki nimet tulevat oikein, ettei sinulle käy niin kuin muinaiselle kriitikolle, joka kirjoitti arvostelun teoksesta, jota ei esitettykään, kun ohjelma oli vaihtunut”, saan ohjeita kotona. Kuitenkin sen voin sanoa, etten tätä ennen ollut lukenut yhtäkään toista arviota tai kritiikkiä Akselista.
Haluatko lukea toisen mielipiteen oopperasta? Amfion kokeilee säännöllisesti uusia, muista julkaisijoista poikkeavia ja konserttiarvion rajoja rikkovia ratkaisuja. Päätoimittaja Jarkko Hartikaisen Amfion-arvio täällä.