Radion sinfoniaorkesterin kevätkauden yksi persoonallisimmista ja kiinnostavimmista konserttikokonaisuuksista koostui kahdesta suurteoksesta, joiden perusajatuksena oli jonkin vielä suuremman, tai ainakin edeltävän, pieniminen ja muokkaaminen. Suurta oli sekä illan orkesterin koko että teosten niin sanoakseni filosofinen ja musiikillinen kantovoima.
Sofia Gubaidulinan Offertorium-viulukonserton pohjana oli J.S. Bachin teoksen Ein musikalisches Opfer, Musiikillinen lahja, eriskummallinen ja ”vaikea” teema – tuo Fredrik Suuren säveltäjänerolle antama äärimmäinen haaste, jolla Bach suorastaan demonisesti osoitti luovuutensa voiman kehittämällä teemasta kokonaisen teossikermän. Viulisti Gidon Kremerille vuonna 1980 sävelletty viulukonsertto on eräänlainen laajennettu muunnelmasarja, joka ensin dekonstruoi Bachin teeman ”uhraamalla” siitä sävelen kerrallaan ja sitten kokoaa sen uudelleen käänteisesti. Jo teeman esittely on pilkottu: teeman nuotit on jaettu puhaltimien kesken. Tämän uhritoimituksen jälkeen viulu kohottaa yksinkertaisen kauniin, konflikteista tyhjentyneen koraaliteeman vähä vähältä korkeuksiin – ele, joka vaikuttaa suorastaan jonkinlaiselta hommage à Alban Berg, jonka viulukonsertto päättyy rakenteeltaan ja tunnelmaltaan samankaltaisesti.
Gubaidulinan (s. 1931) omaleimainen sävellystyyli on teoreettisesti mutkikasta (teosten teoriakonsepteja on usein mahdotonta kuuntelemalla havaita) mutta samalla tunnelmaltaan väkevää ja puhuttelevaa. Viulusolisti Vadim Gluzmanin uhrautuva omistautuminen viitoitti voimakasta tulkintaa, jossa suurieleisesti ja antautuvasti johtanut Hannu Lintu sai RSO:n soimaan pelottoman isosti, täynnä räjähdyspotentiaalia ja ihmeellisyyttä. Taianomainen satuhelinä rinnastui hirmuisiin väkivallanpurkauksiin: jatkuvasti toistuvat aggressiivisesti pusketut aksentit ja kellomaiset tähtisumut rakensivat jopa kosmisia konstrasteja. Gluzman soitti Stradivariuksellaan jäisen kirkkaasti, tarkasti ja tulkinnallisesti lävistävän puhtaasti teoksen, johon hänellä oli ilmiselvästi syvä suhde. Intensiivisesti soittanut RSO loi viulisolistille aktiivisia kosketuspintoja ja tarjoili useita ensiluokkaisia sooloja.
Offertoriumin syvät avaruudet virittivät mielen vastaanottavaiseksi Wagnerin universaalille suuruudelle. Kapellimestari Lorin Maazelin vuonna 1987 muokkaama 70-minuuttinen orkesterisynteesi Nibelungin sormuksesta toi koko Ring-tetralogian omaksuttavaksi samalla kertaa, pienoiskoossa. Kronologinen, jouhevasti orkesteripätkiä ja kohtauksia punova tiivistelmä oli oivaltava matka Wagnerin magnum opuksen maailmaan. Lopputulemana oli jonkinlainen avaruuden laajuutta hämmästelevän ihmisen pökerrys Ringin musiikillisten ja temaattisten valtavuuksien edessä.
Tulkinnallisesti RSO ei tuntunut aivan helposti pääsevän Wagner-aaltopituudelle, vaan syvyydet avautuivat vasta pikku hiljaa soinnin juurtuessa teoksen tunnelmaan. Kautta linjan orkesteri kuitenkin vaahtosi, kimalsi ja ryskyi vakuuttavasti, tyynen mehevästi ja herkullisesti. Jousisektiot olivat keskenään tiiviitä, ja erityisen kunniamaininnan ansaitsevat illan erinomaiset vasket.
Maazelin synteesi on otsikoitu ”Der Ring ohne Worte”, sanaton Sormus; mutta teoksen sanoma tuntui itse asiassa olevan tämän ajatuksen kumoaminen: ilman laulajia Ringin musiikki ei suinkaan ole sanatonta, vaan puhuu kaiken aikaa omaa monimutkaista kieltään. Orkesteri ei säestä tapahtumia, vaan luo abstraktin ja universaalin perustan suurdraamoille. Wagnerin motiivitekniikka ja musiikillinen ajattelu tekevät Ringistä laajan merkkijärjestelmän, jättimäisen sanattoman eepoksen, joka kommunikoi meille usein alitajuisella tavalla: motiivien ilmaantumista ja kehittymistä kun ei aina tietoisesti havaitse. Tämä piirre myös selittää, miksi Wagnerin oopperat ovat niin pitkiä: niiden kielellä asiat voidaan sanoa vain hitaasti, toiston ja kehittelemisen kautta.