Vuonna 1905 perustettu Göteborgin sinfoniaorkesteri on vakiinnuttanut paikkansa kansainvälisessä orkesterimaailmassa viimeisenä parina vuosikymmenenä: orkesterin ylikapellimestareina ovat tomineet niin Charles Dutoit, Neeme Järvi kuin Gustavo Dudamel (2007–2012), joka joutui peruuttamaan Helsingin juhlaviikoille tulonsa sairauden takia. Harmillisinta oli kenties se, että alkuperäisessä ohjelmassa ollut Anders Hillborgin vuonna 2010 valmistunut Cold Heat jäi pois ja tilalle otettiin Beethovenin Egmont-alkusoitto. Vaikka Egmont on upea teos, jäi ohjelmakokonaisuuteen kaipaamaan uutta musiikkia – erityisesti kun kyseessä olisi vieläpä ollut ruotsalaisen sävetäjän teos ruotsalaisen huippuorkesterin esittämänä.
Dudamelin paikkaajalla, kolumbialaisella Andrés Orozco-Estradalla on näyttävä ansioluettelo, ja näyttävin ja varmoin ottein hän myös johti göteborgilaisia; onhan kyseessä korkean tason orkesteri, jossa artikulaatio ja rytminkäsittely on selkeää, soittajat taitavia ja erityisesti vaskipuolella päästiin kuulemaan todella linjakasta sektiosoittoa.
Mutta.
Mitä pidemmälle konsertti eteni, sitä enemmän alkoi vaikuttaa siltä, että musisoinnista sittenkin puuttui jotain, joka todella tempaisisi mukaansa: soitto oli kyllä komeaa, mutta mielestäni liian samankaltaista. Tuntui, että jokaisen uuden musiikillisen jakson alettua peli oli selvää alusta alkaen: musiikkiin ei tullut sitä jännitettä ja pienillä vivahteilla pelaamista, joka tekee etenemisen mielenkiintoiseksi. Kun asioiden eteen ei tarvinnut ”taistella”, niin saavuttamisetkaan eivät tuntuneet oikein miltään – kovasta pauhusta huolimatta.
Parhaat musiikilliset hetken koin tällä kertaa Prokofjevin viulukonserton parissa, jossa solisti Lisa Batiašvili ja Orozco-Estrada tekivät sujuvaa ja luontevaa yhteistyötä. Batiashvilin soittotekniikka on todella vaivatonta, ja tietty musikanttimaisuus erityisesti toisessa osassa (Scherzo: Vivacissimo) takasi sen, että osa oli koko konsertin nautittavimpia hetkiä. Ylimääräisenä kuultiin lennokas sovitus jousille ja viululle Dmitri Šostakovitšin Seitsemästä nukketanssista pianolle op. 91b (I osa).
Antonín Dvo?ákin Sinfonia nro 9 e-molli op. 95 Uudesta maailmasta on aina hyvä päänumero orkesterivierailuissa, sillä se on suurelle yleisölle tuttu unohtumattomine englannintorvisooloineen ja komeine vaskikulkuineen. Tuttuudessa piilee kuitenkin myös vaara: kun kaikki sujuu käsikirjoituksen mukaisesti, alkavat huolellisesti mutta rytmisesti liian tasaisesti etenevät fraasit väsyttää. Koskettavin paikka oli mielestäni toisen osan (Largo) lopussa, jossa jousisto kevenee hetkeksi niin, että vain konserttimestari, alttoviulun äänenjohtaja ja soolosellisti soittavat. Nyt musikki eli ja hengitti!
Vierailukonsertin ylimääräinen, Brahmsin 1. Unkarilainen tanssi g-molli kirvoitti yleisöstä raikuvat aplodit, joka riehaantui viimeistään siinä vaiheessa kun koko orkesteri kääntyi kumartamaan myös orkesterin takana istuvalle yleisölle.