Mendelssohn on vaikeimmin soitettavia klassisia säveltäjiä; tätä totuutta ovat toistelleet orkesterimuusikot varmaankin jo säveltäjän valitettavan lyhyiksi jääneistä elinpäivistä lähtien. Käsitystä piti lauantai-iltana pilkkanaan Mendelssohnin perinteikkään kotikylän kuuluisa Gewandhausorchester. Jos Leipzigin kaltaiset musiikkikaupungit ovat laskettavissa yhden käden sormilla, niin samoin ovat harvassa Riccardo Chaillyn johtaman soittajiston tasoiset musiikki-instituutiot.
Huonosti tulkittua Bachia tai Schönbergiä vielä kuuntelee, mutta Mendelssohn on kehnosti esitettynä yksinkertaisesti kestämätöntä. Kepeän dramaattisuuden ja voimakkaan lyyrisyyden kaikkia variaatioita vaativa musiikki haastaa toistajansa havaitsemaan varhaisromantiikan hienovivahteiset sävyt. Gewandhausorchester osoitti sisäistäneensä aikakauden salat täydellisesti; jousien lempeys, vaskien pehmeys, sitten äkkinäiset herätetyn terävyyden hetket, Chaillyn kuuluisat pomput sydämen mahdollisista rytmihäiriöistä piittaamatta; kaikki viestitti ohjelmiston syvää hallintaa ja samanaikaista rohkeaa hyppyä aina muuttuvan virran vietäväksi. Musiikkitalon herkän akustiikan Gewandhausorchester hallitsi muutamien harjoitusten jälkeen paremmin kuin suomalaiset orkesterit konsanaaan.
Viulukonsertossa tanskalais-puolalainen Nikolaj Znaider edusti moitteetonta virtuositettia. Yhteistyö Chaillyn ja orkesterin kanssa luonnistui esimerkillisesti ja etenkin lyyrisessä toisessa osassa Znaider sai yhden jos toisenkin etsiskelemään nenäliinoja. Finaalin leikillisyys oli suurenmoista kuultavaa, samoin solistin ylimääräisenä tulkitsema Bachin Sarabande, jonka aikana salin keskittynyttä hiljaisuutta hallitsi ennenkokematon sähköinen hartaus.
Gewandhausorchester perustettiin aikoinaan (1743) nimenomaan maallista musiikkia varten, mutta sittemmin se on sortunut säestämään säännöllisesti esimerkiksi Tuomaskuoroa. Musiikkitalossakin kuultiin ”Sinfonia kirkkovallankumouksen juhlistamiseksi”, tuttavallisemmin ”Reformaatio-sinfonia”. Mendelssohn ei itse pitänyt mainittua teosta missään vaiheessa valmiina sinfoniana; se julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen (1868) ja sai harhaanjohtavasti järjestysnumeron viisi. Etenkin varhaisella Mendelssohnilla uskonnollisten tunteiden ilmaisuun liittyy aina omanlaisensa muotokieli ja sinfonia muistuttaakin paikoitellen suuresti säveltäjän ensimmäistä oratoriota (Paulus, op. 36) sekä ajallisesti myöhäisempää toista sinfoniaa (Lobgesang/Ylistyslaulu, op. 52).
Useimmiten 5. sinfonian esitys jättää epätasaisen vaikutelman, mutta Chaillyn tulkinta osoittautui piristäväksi poikkeukseksi ja samalla kauttaaltaan äärimmäisen tasokkaan konsertin kohokohdaksi. Jo alun järkähtämättömien pasuunoiden vuoropuhelu vienon täyteläisten jousien kanssa pisti kuuntelemaan teosta aivan uusin korvin. Yhtäkkiä toisen osan (Allegro vivace) ennen niin kaavamainen iloluonteisuus olikin sivistynyttä riemullisuutta; täsmälleen sitä hallittua tunteiden kohottamista mitä ylösnoussut Mendelssohnkin olisi tarkastellut suopein miettein. Tätä seurannut lyhyt ja aikaisemmin imelähkö Andante muuttui kauniiden melodioiden mestarin tyylinäytteeksi, ja epätasaisesta finaalista sukeutui kaikessa ylistävässä yksinkertaisuudessaan eräs säveltäjän koskettavimmista huipennuksista.