kuva: Jari Kallio
”Tällainen musiikki tuntuu ihan patologiselta ja jättää niin sekavia, piinallisia ja luonteeltaan epämääräisiä vaikutelmia, että niillä on hyvin vähän yhteistä sen esteettisen mielihyväntunteen kanssa, jota kaiken kaunotaiteen ja ennen muuta musiikin tulee herättää.”
Näillä sanoin kriitikko Karl Flodin teilasi vuonna 1897 Jean Sibeliuksen (1865-1957) Lemminkäissarjan uudistetun laitoksen ensiesityksen. Olisikohan kriitikkovainaja mahdollisesti eri tavoin kirjoittanut lauantai-iltaisesta Franz Welser-Möstin johtamien Wienin filharmonikoiden väkevästä, jylhästä ja sibeliaanisen johdonmukaisesta tulkinnasta?
Täysimittaista sinfoniaa lähestyvä Lemminkäinen, alaotsikoltaan Neljä legendaa Kalevalasta perustuu, kuten tunnettua, Sibeliuksen kariutuneeseen oopperaprojektiin Veneen luominen. Säveltäjä työsti musiikkidraamaa, kunnes Richard Wagnerin (1813-1883) teosten kuuleminen Bayreuthissa ja Münchenissä veivät hänen uskonsa oman musiikillisen ilmaisunsa kykyyn kannatella oopperaa. Myöhemmin Sibeliuksen onnistui kierrättää merkittäviä osia hylätystä oopperamateriaalistaan nykyiseen muotoonsa kalevalaisiksi legendoiksi.
Ensimmäisessä legendassa Lemminkäinen ja saaren neidot (1895/1896/1897/1939) oltiin paitsi kerronnallisesti myös soinnillisesti tavallistakin lähempänä Richard Straussin (1864-1949) Don Juanin maailmaa, kiitos wieniläisten rikkaan soundin. Welser-Möstin tavassa kuljettaa musiikkia oli kuitenkin vahvan sibeliaanisen logiikan tuntua.
Lopullisessa editiossa toiseksi legendaksi päätynyt Tuonelan joutsen (1895/1896/1897/1900) soi vaikuttavasti staattisessa, hitaasti kiertyyvissä sävyissään vailla turhaa viipyilyä, johon monet maestrot turhan usein kuitenkin tuntevat houkutusta. Tämä ainutlaatuinen musiikki ei kestä hidastelua erityisen hyvin. Welser-Möstin tempovalinnat olivat varsin onnistuneita, ja orkesteri soi miellyttävän läpikuultavasti.
Kenties vaikuttavin legendoista on kauhuromanttinen Lemminkäinen Tuonelassa (1895/1896/1897/1939), jossa Sibeliuksen musiikki on dramaattisimmillaan ja samalla lähimpänä oopperamaista kerrontaa. Eipä ihme, että maailman ikonisimman oopperatalon orkesterina toimivan Wienin filharmonikoiden ote oli juuri tässä musiikissa kaikkein omimmillaan.
Päätösosa, Lemminkäinen palaa kotitienoille (1895/1896/1897/1900) on monesti tehnyt epätyydyttävän vaikutuksen niin konserttisalissa kuin levylläkin. Musiikki kaipaa jylhyyttä, joka perustuu majesteetilliseen sointiin, jota ei kuitenkaan saisi tavoitella tempomerkinnöistä tinkimällä. Musiikkitalossa koettiinkin harvinainen täysosuma. Wienin filharmonikoiden sointi yhdistettynä Welser-Möstin erinomaiseen ymmärrykseen musiikin luonteesta johti nautinnollisen vakuuttavaan lopputulokseen.
Samalla tavoin kuin Sir Simon Rattlen ja Berliinin filharmonikoiden helmikuinen Sibeliuksen sinfonioiden sykli, Welser-Möstin ja wieniläisten Lemminkäinen oli erinomainen osoitus siitä, että suomalaisten huoli keskieurooppalaisten orkesterien kyvystä ymmärtää Ainolan mestarin musiikkia on ainakin osittain turha.
Väliajan jälkeen siirryttiin orkesterin kotikentälle, Franz Schubertin (1797-1828) ja Ludwig van Beethovenin (1770-1827) pariin. Jos Sibeliuksen Lemminkäisen musiikin alkuituna oli ooppera, voidaan Schubertin kolmannen sinfonian (1815) katsoa olevan säveltäjänsä reaktio Wienissä tuolloin erittäin suositun Gioachino Rossinin (1792-1868) musiikkiin. Tämä kytkös on ilmeinen erityisesti D-duurisinfonian ääreisosissa. Mutta millainen Schubertin suhde Rossinin musiikkiin oikeastaan oli? Nikolaus Harnoncourtin ajatuskulkua seuraten voisi ajatella Schubertin halunneen osoittaa, että rossinimaisista aineksista voidaan rakentaa wieniläisin standardeihin paremminkin yltävää musiikkia. Toisaalta, monet huomioitsijat ovat tyytyneet vain osoittamaan säveltäjien välisen yhteyden musiikissa pohtimatta Schubertin motiiveja sen tarkemmin.
Wienin filharmonikoiden ja Franz Welser-Möstin Schubertissa korostui kertakaikkisen luonnollinen ja pakottomasti etenevä ote, jonka vietäväksi kuulija mielellään antautui. Avausosan Adagio maestoso – Allegro con brio -yhdistelmästä kasvoi nautittava alkusoitto, Allegretto puolestaan soi kevyenä, jääden ehkä liiaksikin välisoiton asemaan. Kolmannen osan menuetin ja ländlerin yhdistelmä tanssahteli ilahduttavan mukaansatempaavasti ja finaalin presto vivace oli nimensä veroinen. Kokonaisuudesta muodostui mitä riemastuttavin kohtaaminen Schubertin sinfonisen ajattelun nuorekkaiden juurien kanssa.
Oopperateemassa jatkettiin vielä päätösnumeronkin, Beethovenin Leonore-alkusoiton nro 3 (1806) parissa. Alkusoitto on yksi neljästä, jotka Beethoven sävelsi ainoaa oopperaansa Fideliota (alun perin Leonore, 1805/1806/1814) varten. Tämän paljon soitetun ja levytetyn musiikin parissa Welser-Möst antoi wieniläisten ainutlaatuisen Beethoven-soiton puhua puolestaan ilman turhia maneereja. Tuloksena oli tasapainoinen yhdistelmä periodisoiton rivakkuutta ja vimmaa sekä traditionaalisempaa soinnin jylhyyttä: erinomainen valinta päätösnumeroksi. Kun kahden ylimääräisen kautta saatiin vielä maistiaisia uudenvuodenkonserttien maailmasta, ei ilta jättänyt juurikaan toivomisen varaa,
— Jari Kallio
Wienin filharmonikot
Franz Welser-Möst, kapellimestari
La 13.6.2015 klo 19.00
Musiikkitalo, Helsinki
Jean Sibelius: Lemminkäinen – Neljä legendaa Kalevalasta, Op. 22
Franz Schubert: Sinfonia nro 3, D-duuri, D. 200
Ludwig van Beethoven: Leonore-alkusoitto nro 3, C-duuri, Op. 72