Traunkirchen on hyvin tavallinen itävaltalainen kaupunki pienen Traunseen rannalla. Asutus myötäilee tiiviisti rantaviivaa ja kirkko hallitsee kaupunkikuvaa. Kyseessä on lomakaupunki, jossa mm. Hugo Wolf vietti kesäisin pitkiä aikoja. Ennen häntä Traunkirchenissä piti hoviaan ruhtinatar Pantschoulidze ja vieraana nähtiin usein Anton Rubinstein. 1900-luvun puolella kaupungissa lomaili kaksi itävaltalaista säveltäjää, jotka vaikuttivat musiikinhistoriaan käänteentekevällä tavalla. He olivat Josef Matthias Hauer (1883–1959) ja Arnold Schönberg (1874–1951). Nämä miehet hylkäsivät perinteisen duuri-molli-tradition ja kehittivät omat, sävellajeista poikkeavat järjestelmänsä.
Sävellajikäsitteen mureneminen ei tapahtunut aivan äkkiarvamatta. Siitä oli merkkejä 1800-luvun lopun teoksissa. Vanha Franz Liszt teki selvän johtopäätöksen. Hän muutti neljännen Mefisto-valssinsa nimeksi Bagatelle ohne Tonart (Bagatelli ilman sävellajia). Lisztiä innoitti Mefisto-valsseihinsa Lenaun Faust-näytelmän kapakkakohtaus. Lenaulla oli Lisztin tavoin saksalaiset sukujuuret, mutta syntymäpaikkojensa perusteella heidät on molemmat ikäänkuin assimiloitu unkarilaisiksi. Kyseisessä kohtauksessa Mefisto soittaa viulua kiihkeää kiihkeämmin ja Faust tanssittaa tyttöään ulos kapakasta kauas metsään. Satakielen laulua ei tässä musiikissa ole enää kuultavissa.
Näyte 1. Liszt: Bagatelle ohne Tonart. Petri Sariola, piano, radionauhoitus 1968.
Keskusteltaessa siitä, kuka ensimmäisenä otti ratkaisevan askeleen kohti sävellajien sivuuttamista törmätään ongelmiin. Venäjällä kehittivät sellaiset miehet kuin Stantshinski, Roslavets, Lourie, Golysev ja Protopopov omat systeeminsä. Heidän tuotantonsa ei kuitenkaan edustanut ns. sosialistista realismia ja jäi vuosikymmeniksi unohduksiin. Samaan tapaan 1900-luvun alkuvuosikymmenien uudenaikainen venäläinen maalaustaide katosi museoitten kellareihin ja yksityiskotien nurkkiin. Kaikissa itäblokin maissa 12-säveljärjestelmän käyttö oli käytännössä kielletty. Venäläisistä modernisteista kuuluisimmaksi ja siten myös vaikutusvaltaisimmkasi nousi 1914 kuollut Aleksander Skrjabin, joskin etenkin Neuvostoliitossa vain perinteisemmän alkutuotantonsa ansiosta. Kuuluisa pianisti Alexander Brailowsky sanoi Suomessa käydessään, ettei enää esitä Skrjabinin myöhempää musiikkia, koska siinä harmonia pysyy aina samana. Kvarteille perustuva rakentelu ei kuitenkaan mitenkään pienentänyt Skrjabinin musiikin ilmaisuvoimaa. 1914 häneltä jäi kesken Esinäytökseksi kutsuttu orkesteriteos, jossa esiintyy kahdentoista sävelen sointuja. Ilmeisesti Skrjabin käytti viimeisissä pianosävellyksissään tämän musiikin materiaalia.
Näyte 2. Skrjabin: 5 preludia op. 74. Petri Sariola, piano, radionauhoitus 1969
Arnold Schönbergiä pidetään yleisesti 12-säveltekniikan keksijänä ja kehittäjänä, Wienissä hänellä oli kuitenkin varteenotettava kilpailija, Josef Matthias Hauer. Tältä oli jo 1912 esitetty Wienissä teos Nomos in sieben Teilen. Hauer kehitti sävellajit täysin sivuuttaen ns. trooppi-opin. Hän puhui ”meelisen” ja ”rytmisen” elementin vastakohtaisuudesta ja jakoi musiikin 44 kaksiosaiseen trooppiin. Tekniikkansa avulla hän pystyi luomaan suuren määrän musiikkia, joka oli ikäänkuin irroitettu inhimillisistä tuntemuksista. 1937 hän kehui zwölftonmusiikkinsa olevan:
…die einzige, unveränderliche Schritt und Sprache des Universums… ist Offenbarung der Weltordnung, der Harmonie der Sphären… bietet dem Menschen einen festen Halt für sein Denken und Empfinden… Zwölftonmusik ist Wahrheit, geistige Wirklichkeit, Natur des Weltalls, Kunst in absoluter Vollendung, Mass und Mitte aller Wissenschaften, Gipfel der Erkenntnis, Weg, Ziel, Sinn, Erfüllung jeder Kulturäone; sie ist unbedingt und notwendig so, wie sie erst- und einmalig geschrieben hat Josef Matthias Hauer.
Kaikkea Hauerin musiikkia ei ole selvästikään tarkoitettu esitettäväksi, se vain kirkastuneessa rauhassaan heijastaisi kosmista järjestystä. Mutta Hauerillakin oli omat kehityskautensa. Nuorempana hän sävelsi sellaisenkin pianokappaleen kuin Morgenländisches Märchen (Itämainen taru) ja omisti sen rakkaalle vaimolleen. Tarkkaan kuunnellen siinä kyllä on muutama itämainen käänne.
Näyte 3. Hauer: Morgenländisches Märchen op. 9 t. 1-37. Petri Sariola, piano, yksityinen soittonäyte
Schönbergin ja Hauerin henkilökohtaiset välit olivat periaatteessa hyvät. He totesivat löytäneensä saman timantin mutta katselivat sitä eri puolilta. Kesällä 1921 Schönberg sävelsi Traunkirchenissä pianokappaleensa op. 23. Hän tajusi keksineensä jotakin kokonaan uutta ja kertoi siitä oppilaalleen Erwin Steinille. Hän kehoitti tätä kuitenkin pitämään asian toistaiseksi salassa. Schönberg kertoi asiasta myös toiselle oppilaalleen Josef Ruferille sanoen, että keksintö takaisi saksalaiselle musiikille johtoaseman sadaksi vuodeksi.
Schönbergin perehdyttyä Hauerin uusiin kirjoituksiin ja otaksuttavasti kuultuaan tämän musiikkia hän katsoi, ettei voinut enää pitää omaa menetelmäänsä salassa. Häntä olisi voitu pitää Hauerin jäljittelijänä. Schönberg piti kotonaan Mödlingissä sarjan luentoja, joissa kertoi keksimästään 12-säveltekniikasta. Milloin tarkalleen luennot pidettiin ja keitä oli milloinkin läsnä on jäänyt hiukan epäselväksi, mutta tieto ei ole kovin oleellinen. Ratkaisevaa on, että sävellykset op. 23 syntyivät kesällä 1921 Traunkirchenissä, täsmälleen sata vuotta sitten.
Schönberg-Haus Wienin Mödlingissä
Jonkin verran hämmästystä on herättänyt se, että Schönberg opuksissa 23 ja 25 käytti sävellysten otsikkoina vanhoja tanssinimikkeitä kuten musette ja menuetti. Musiikilla ei kuitenkaan ole juuri mitään tekemistä tanssillisuuden kanssa. Selitystä on ehkä haettava pitemmältä, Schönbergin tuonaikaisista henkilökohtaisista elämäntunnoista. Schönbergin pianoteoksista kirjan laatinut Georg Krieger pitää pianokappaleita op. 23 kriisin päiväkirjana. Ne ovat pateettisessa mielessä Schönbergin ”Heiligenstadtin testamentti”. Vanhat tanssinimikkeet ovat vain peitetarina samaan tapaan kuin Alban Bergin viulukonsertto on yleisessä tietoisuudessa erehdyttävästi kytketty Manon Gropiuksen kuolemaan.
Lomaillessaan ennen 1. maailmansotaa Traunkirchenissä oli Schönberg tutustunut nuoreen taidemaalariin Richard Gerstliin. He keskustelivat taiteesta, heillä oli jossain vaiheessa yhteinen studio ja Gerstli tutustui myös Schönbergin oppilaisiin. Schönbergin vaimo Matilde ihastui Gerstliin, karkasi hänen luokseen ja palattuaan kotiin jatkoi vierailujaan tämän luona. Tilanne oli Gerstlille kuitenkin liian vaikea, sillä erään Schönbergin oppilaitten konsertin jälkeen hän päätyi itsemurhaan.
Schönbergin ja hänen vaimonsa välit näyttävät vakiintuneen vaimon kuolemaan asti 1923. Schönbergille tilanne ei aluksi ollut kovin helppo. Hän laati testamenttiaan silmällä pitäen luonnoksen, joka selventää sitä tapaa jolla yritti selviytyä tilanteesta. Schönberg ei siinä kiellä sitä, että vaimon uskottomuus teki hänet kovin onnettomaksi. Hän itki ja oli itsemurhan partaalla. Sitten Schönberg ikään kuin katsoi olevansa jotenkin irrallaan vaimostaan: ”Olin kaukana hänestä. Emme koskaan tavanneet toisiamme. Enkä minä edes tiedä miltä hän näyttää…”
Schönbergin sisäiset tuntemukset eivät näkyneet paperilla, ne kuuluivat hänen musiikissaan, jossa oli uusia, traagisia sävyjä. Monodraama Erwartung heijastelee vakavaa sisäistä kriisiä. Oratorio Jabobsleiter jäi kesken. Palvelu sotaväessä vei oman aikansa. Niissä pianokappaleissa, joita Schönberg sommitteli kesällä 1921 oli säveltäjällä edessään ongelma, miten järjestää riitasointuiset ideansa loogisesti. Sävellajiperiaatteella se ei enää onnistunut. Ratkaisun tarjosi 12-säveljärjestelmä.
Selvimmillään ja puhtaimmillaan ratkaisu ilmenee valssissa op. 23/5. Heijastuksia perinteisestä wieniläisvalssista tai wieniläisestä gemütlichkeitista on hyvin vaikea löytää. Musiikkia ohjaa sisäinen logiikka, jonka vain nuotit analysoiva teoreetikko voi löytää. Kuulijalle avautuu kokonaan uusi, ikäänkuin ennalta-aavistamaton sävelkaskadi. Valssin sävellettyään totesi Schönberg wieniläisten musiikinystävien tapaan: ”Der Himmel hängt wieder ein mal voller Geigen.”
Schönberg oli ilman muuta tyytyväinen löytämäänsä sävellystekniseen ratkaisuun. Minkä kriisin päiväkirjana tämän opuksen sävellykset sitten olivat on vaikeammin selitettävissä. Juuri tuona kesänä oli Schönberg kesken kesälomansa muuttanut rauhalliseen Traunkircheniin edellisessä kaupungissa kokemansa antisemistisen ilmapiirin takia.
Kaikki Schönbergin pianoteokset pianokonserttoa myöten kantaesitti Eduard Steuermann. Hänen temponsa tässä levytyksessä on nopeamman puoleinen, mutta kritiikkiä ei voi esittää. Hän tunsi säveltäjän varsin hyvin henkilökohtaisesti.
Näyte 4. Schönberg: Valssi op. 23/5. Eduard Steuermann, piano (Columbia LP: ML 5216)
Schönbergin oppilaista 12-säveljärjestelmää kehitti pisimmälle Anton Webern. Nimenomaan hänestä tuli esikuva kun toisen maailmansodan jälkeen ns. läpisarjallisuus tuli uudeksi rakenteluperiaatteeksi. Itseasiassa Webern askarteli rivitekniikan parissa samanaikaisesti Schönbergin kanssa vaikka ei tuonutkaan ajatuksiaan julkisuuteen. Schönberg muisteli 1940 Webernin reaktiota uuteen tekniikkaan:
Curiously when I had shown the four basic forms, Webern confessed that he had written also something in twelve tones (probably suggested by the Scherzo of my Symphony of 1915), and he said: ‘I never know what to do after the twelve tones’ meaning that the three inversions now could follow and the transpositions.
Felix Greissle muisteli samaa tapausta:
There was one person, who resisted – who resisted more by being silent and not saying anything, and that was Anton Webern. He was one who resisted most. At one point, when Schönberg said, ‘There I used the row transposition and transposed it into tritone,’ so Webern said, ‘Why?’ Schönberg looked at him and said, ‘I don’t know,’ and then Webern burst out, ‘Ah,ah!,’ because Webern was waiting for some intuitive sign in the whole matter and this was it, you see.
Aivan elämänsä viime vaiheessa kommentoidessaan käsitettä Klangfarbenmelodie Schönberg kirjoitti:
One thing is certain: even had it been Webern’s idea, he would not have told it to me. He kept secret everything ’new’ he had tried in his compositions. I, on the other hand, immediately and exhaustively explained to him each on my new ideas (with the exception of the method of composition with twelve tones – that I long kept secret, because, as I said to Erwin Stein, Webern immediately uses everything I do, plan or say…)
Webernin sävellysten äärimmäinen pelkistyneisyys on johtanut ajattelemaan, että säveltäjä olisi etenkin myöhemmässä tuotannossaan irtaantunut täysin inhimillisistä tunteista. Theodor Adorno käyttää määritelmää ”totale Versachlichung”. Ernst Krenek puhuu akateemisesta askeesista sellaisissa soitinsävellyksissä kuten Sinfonia op. 21. Hän sanoo Webernin välttävän inhimillisiä tunteita ja rajoittuneen abstraktien muotojen kylmään, itseriittoiseen maailmaan opuksissa 21 ja 24 sekä etenkin Variaatioissa pianolle op. 27.
Yleisö ja arvostelijat saattoivat olla samaa mieltä. Kun Variaatiot op. 27 oli 1937 esitetty Wienissä kirjoitti Neue Pressen arvostelija, että teoksessa oli ratkaistu paljon puhuttu ongelma atomin särkemisestä.
Tällaisiin päätelmiin saattoi johtaa nuottikuvan pelkistyneisyys. Webern opetti pianisti Peter Stadlenia kantaesitystä silmällä pitäen ja tämä kertoi yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin asiasta.
For weeks on end he had spent countless hours trying to convey to me every nuance of performance down to the finest detail. As he sang and shouted, waved his arms and stamped his feet in an attempt to bring out what he called the meaning of the music I was amazed to see him treat those few scrappy notes as if they were cascades of sound. He kept on referring to the melody which he said, must be as telling as a spoken sentence. This melody would sometimes appear in the top notes of the right hand and then for some bars be divided between both left and right. It was shaped by an enormous amount of constant rubato and by a most unpredictable distribution on accents. But there were also definite changes of tempo every few bars to mark the beginning of “a new sentence”.
Tällaiset ohjeet asettavat nykypäivän pianistit vaikean tehtävän eteen. Tulkintojen emotionaalinen puoli on laskettava ikäänkuin erillisenä harsona kaikkien temponmuutosten ja pisteillä varustettujen staccatojen päälle. Mahdollisuudet persoonallisiin ratkaisuihin ovat olemassa.
Suomalaisiin konserttiohjelmiin Webernin teokset ilmaantuivat hitaasti. Tämän kirjoittaja esitti Variaatiot op. 27 Sibelius-Akatemian oppilaskonsertissa 1961. Vähän myöhemmin teos oli mukana pianotutkinnossa. Tutkinnon jälkeen käveli rehtori Taneli Kuusisto takahuoneeseen ja sanoi, että nyt hän ymmärtää Weberniä. Parempaa kiitosta on vaikea kuvitella.
Näyte 5. Webern: Variationen für Klavier op. 27, osa 3. Petri Sariola, piano, yksityinen tallenne.
– Petri Sariola (teksti ja kuvat)