21.-27.9. La Corunan – tai kuten sanotaan galitsiaksia A Corunan semiotiikan maailmankongressi, kaikkiaan kymmenes. Suuri tapahtuma ja tärkeä koska olen ollut IASS:n presidenttinä jo vuodesta 2004 eli Lyonin maailmankongressista lähtien ja järjestänyt yhdessä kaikkien suomalaiskollegoitteni kanssa 9. maailmankongressin Helsingissä ja Imatralla 2007. Se oli suuri tapahtuma mutta hassua ettei suomalainen media siihen juuri lainkaan reagoinut – vaikka semiotiikka tutkii juuri kommunikaatiota. Sitäkin enemmän raportteja ulkomailta. Nyt oli espanjalaisten vuoro – myös parantaa mainettaan sillä kongressi Barcelonassa 1988 oli lähinnä katastrofaalinen. La Corunan isäntänä toimi José Maria Paz Gago, maailmanjärjestömme secretary general; olin käynyt jo paria vuotta aiemmin la Corunassa ja naapurikaupungiessa Vigossa ja Santiago de Compostelassa tapaamassa alueen johtajia pormestareita, minitereitä ja kuvernöööreja rahan keruussa, jolloin luvattiin paljon. Siellä sanottiin, että Vigo työskentelee, Santiago Compostela, opiskelee – ja A Coruna huvittelee…Mutta välissä iski talouskriisi ja lopulta kongressi toteutui, ei upeassa kulttuuripalatsissa meren äärellä satamassa, vaan kampuksella kaupungin ulkopuolella. Mutta kaikki toimi silti. Joskin useimpiin kahden tunnin sektioihin oli pantu 20 puhujaa, jolloin yhdelle jäi aikaa n. 5 minuuttia! Ruokana oli kuulemma kerran campuksen kahviossa kaluttavia sianluita. Kongressissa oli toki myös laaja musiikkisektio ja oma plenaarini koski, pyynnöstä, nimenomaan musiikkia viestintänä ja lisäksi Eilalla oli tematiikkaan Communication of culture/Culture of communication liitttyvä pianoresitaali, Mozartia, Chopinia, Lisztia Sibeliusta ja muuta suomalaista. Muukin musiikkianti oli kiintoisaa, kuten zarzuela- ja oopperailta hyvin erikoisessa, suorastaan pohjoista tyyliä muistuttavassa kallioon kaiverretussa konserttisalissa kaupungilla. Mukana kongressissa oli runsaasti suomalaisia tutkijoita.
Mutta kongressin mieliinpainuvia hahmoja oli yksi sen plenaaripuhujista kirjailija Salman Rushdie. Moni oli ennakkoon hieman ihmetellyt mitä tämä maailmankuulu brittiläisintialainen kirjailija teki semiootikkojen kongressissa, mutta kun kuuli hänen henkevän ja syvällisen puheensa, täynnä yleisinhimillistä pohdintaa, oli selvää että valinta oli täysosuma. Mitä Rushdie siis sanoi (yritän rekonstruoida kalenterini pikamuistiinpanoista.
”Elämä ei ole tavallista eikä normaalia. Perhe on kuitenkin sen keskiössä. Opiskelin historiaa enkä kirjallisuutta. Tutkin miten suuret tapahtumat suhteutuvat perheen elämään. Ei pitäisi tutkia historiaa ellei voi kuulla mitä ihmiset puhuvat. Jos haluat olla olemassa Bombayssa, on puhuttava enemmän kuin yhtä kieltä, englantia, jopa yhtä aikaa, se rohkaisi minua leikkimään kielellä. Jos haluat olla kirjailija täytyy silti kirjoittaa yhdellä kielellä mutta panna englanti soimaan kuin se olisi oma kieleni. Kun vaihtaa kieltä vaihtaa oman itsensä samalla. Romaanilla on aika ja paikka. Jos romaani on liian … sitä on tuskin aloitettu. Miten epätodelllinen paljasta todellisen. Pystyin kirjoittamaan romaanini Bombaysta koska tunsin koko tuon maailman. Realistinen intentio: paljastaa todellisuus …jopa Gabriel Marquez vaikuttaa fantastiselta. Ihmisen suhde historiaan: voimmeko muokata maailmaa vai olemmeko vankeja sen sisällä? Romaani on tätä ajatusta vastaan: on olemassa globaali ymmärrys siitä, mikä on mielekästä. Romaani koskee aina erityistä. Romaanikirjailijan versio totuudesta hylkää aina virallisen totuuden. Muistan että tämä tapahtui. Kuilu julkisen elämän ja yksityisen elämän välillä on supistunut. Ihmiset jotka muovaavat elämääsi ovat ympärilläsi, tämä voi muuttua. Asiat ovat jotka ovat elämämme ulkopuolella, kuinka ne selitetään, siinä on taideteoksen rooli. Miksi tuosta ihmisestä tuli väkivaltainen, tuosta ei? Vaikka kyseessä olivat samat olosuhteet. Siis kyseessä on luonne, ja valinta on tärkeä.” Rushdien puhe A Corunassa ja myös oma avausesitelmäni on nähtävillä netissä (ks Google: Eero Tarasti La Coruna 2009; ja ks. myös Salman Rushdie speech september 2009).
Tapasimme Rushdien vielä yksityisesti erään galitsialaisen mesenaatin kotona kaupungin ulkopuolella, jossa mm Eila soitti Sibeliusta; jos on brittiläinen kasvatus niin yleensä pitää Sibeliuksesta.
14.9. Jousikvarteton historia alkoi Arkadia- kvartetin konsertilla Yliopiston juhlasalissa. Yleisömenestys oli hyvä 100-150 henkeä. Tämä osoittaa että konserttien kannattaa olla temaattisia, johonkin aiheeseen liittyviä. Täytyy myöntää että itsellenikin avautui juuri Arkadian soiton myötä tämän lajin olemuksesta jotain olennaista. Juuri parahiksi oli ilmestynyt amerikkalaisen Evan Jonesin toimittama antologia (kaksi osaa) Intimate voices. The twentieth century string quartet. Vol I Debussy to Villa-Lobpos Vol 2: Shostakovitch to the Avant-garde. Rochester: University of Rochester Press 2009. Kirjoitin siihen Villa-Lobosista, joka kirjoitti 17 suurenmoisen idiomaattista kvartettoa.
Mutta ylipäätän yksi parhaimia esseitä jousikvarteton olemuksesta on Ludwig Finscherin teoksessa Studien zur Geschichte des Streichquartetts I. Saarbrücker Studien zur Musikwissenschaft. Bärenreiter, band 3, 1974. Jousikvarteton alkuperähän liittyy wieniläisklassismiin Haydniin ja Mozartiin. Jousikvartetto oli kuten Quantz sanoi Prüfstein eines ächten Contrapunctisten, aidon kontrapunktikon koetinkivi. Esim Mozartin sävellysopetus perustui siihen että vapaa kvartettosatsi oli seuraava aste kun oli ensiksi opittu kirjoittamaan ankaraa satsia Fuxin kontrapunktisääntöjen mukaan, ja jousikvartetto oli sävellystieteen kruunu ylipäätään ( Ks op cit. s. 284-285). Jousikvartettoa pidettiin myös keskustelevana taidemuotona, dialogisena kuten nykyisin sanoisimme. Johann Friedrich Reichard kirjoitti 1773: Kvartetossa minulla on idea keskustelusta neljän henkilön välillä. Reichard sanoo, ettei siinä viidettä tarvita, joten hän piti kvintettoa peräti tarpeettomana musiikin lajina. Mutta keskustelun idea tuli niin suositulsi että Carpani kuvasi sitä Haydnin kvartetoihin viitaten: ”Ma trovandosi nel quartetto una armonia perfetta, e campo e materia a più ricchezza e grazia di melodia, ben presto il nostro autore (Haydn), si rivolse al quartetto, e lo portò al sommo della perfezione….Un amico mio s’immaginava nell’udire un quartetto d’Haydn d’assistere ad una conversazione di quattro amabili persone, a questa idea mi è sempre piaciuta, perchè molto si avvicina al vero. Sembrava a lui di riconoscere nel violino primo un uomo di spirito ed amabile, di mezza età, bel parlato, che sosteneva la maggior parte del discorso da lui stesso proposto esaminato. Nel secondo violino, riconosceva un amico de primo, il quale cercava per ogni maniera di farlo comparire, occupandosi rare volte di se stesso, ed intento a sostenere la conversazione, più coll’adesione a quanto udiva all-altro, che con idée sue proprie. Il Basso era un uomo sodo, dotto e sentenzioaso. Questo veniva via via appogiando con laconiche, ma sicure sentenze il discorso del violino primo e talvolta da profeta, come uomo sperimentato nella cognizione delle cose, prediceva cio che avrebbe ditto oratore principale, a dava forza e norma ai lui detti. La viola poi gli sembrava una matrona alquanto ciarliera, la quale non aveva, per veritá cose molto importante da dire, ma pure voleva intromettersi nel discorso e colla sua grazia condiva la conversazione, a talvolta con delle cicalate dilettose dava tempo agli altri di prender fiato. “ (op. cit. s. 288)…
Finscherkin huomauttaa humoristisesta alton – puhelias matroona joka puuttuu keskusteluun vaikkei olisikaan sanottavaa – kuvauksesta, nykyajan gender-teorioille kiinnostava kohta.
12.9. Säveltäjä Clara Petrozzi väitteli oppiaineessamme erittäin merkittävällä historiallisella työllään Perun taidemusiikin modernismista, väitös oli maailmankielellä eli espanjaksi, ja otsake kuului La música orsquestal peruana de 1945 a 2005. Identitdades en la diversidad. Olemmekin tuottaneet runsaasti latinalaisamerikkalaisia tohtoreita.