4.1. Tapaan ystäväni Henri Bromsin Fazerin kahvilan kupolisalissa – jossa tunnetusti kaiken mitä sanoo toisella laidalla kuulevat ihmiset toisella laidalla. Syynä tapaamiseen on tällä kertaa juuri Bromsin erikoisala Persian kulttuuri, sillä olen saanut kutsun Teheranin taideakatemiasta tulla vierailemaan sinne semiotiikan kongressiin ja opettamaan. Hyvin kiehtova avaus, joka tosin nyt on jo siirtynyt erinäisistä syistä tulevaisuuteen, mutta antanut lisäyllykettä persialaisen kulttuurin harrastukselleni. Olin jo perehtynyt vuotta aiemmin ihan pikaisesti farsin kielen alkeisiiin yhden Helsinkiin kutsumani persialaisen opiskelijan avulla, joka saapui Pohjois-Kyproksen amerikkalaisesta yliopistosta. Vierailun seurauksena saapui sitten kuukautta iso, painava paketti Teheranista: siinä oli farsin kielen oppikirjoja ja kielioppeja. Sanon muuten tahallani ’persialainen’ sillä kyseessähän eivät ole arabit vaan eurooppalaisen kulttuurin ydintä edustavat 7000 vuotta vanhan kulttuurin edustajat. Mieleeni tuli jo oireellisesti, että minulle tärkeimmän oopperan nimi Parsifal viittaa Persiaan: ’parsi’ tarkoittaa zoroasterilaista tulen palvojaa, ja ’fal’ tarkoittaa tietämätöntä. Wagner otti juuri tämän etymologian käyttönsä ja kuten Pekka Asikaisen Parsifal- kirjassakin kerrotaan, säveltäjä antaa Kundryn selostaa Parsifalille nimensä alkuperän.
Broms tietää kaiken Persiasta asuttuaan siellä shaahien aikana viisi vuotta. Hän on myös tavannut shaahin kolme kertaa ja on Farah Diban henkilökohtainen ystävä. Hän on suomentanut Hafizia ja Fedajatia, romaanikirjailijaa. Hän kertoo että Iranissa on yhä zoroasterilaisia, mutta että he enimmäkseen pakenivat arabien tultua Intiaan Bombayn (Mumbayn) ympärille ja Pakistaniin. Zoroaster= Zarathustra … Nietzshe! = Sarastro …. Taikahuilu. Näin myytit elävät nimien kautta vaikkemme ole niistä aina tietoisia. Joka tapauksessa jään odottamaan vierailuni toteutumista.
31.1. Liisa Aroheimo-Marvian ja Petri Hirvosen legendaarisella vastaanotolla tapaamme pianisti Arto Satukankaan ja kuulemme hänen soittoaan. Satukangas aloitti opintonsa lauttasaarelaisella pianisti Annaliisa Virtasella ja pääsi Sibelius-Akatemian nuoriso-osastolle Liisa Zweygberg-Jalkasen oppilaaksi. Ja voitti Maj Lindin kuten muistetaan. Hänestä on kehittynyt Suomen etevimpiä romantiikan pianismin edustajia ja tulkitsijoita. Hän soittaa otteita Schumannin Fantasiasta, Chopin valsseja, Fantasiaa f ja e-molli-konserttoa.
Erityisesti hänen Chopin-soitossaan tapahtuu mielenkiintoinen ilmiö: musiikin kohoaminen lajinsa yläpuolelle, sen muuttuminen eräänlaiseksi dialogiksi, puheeksi. Chopinin myöhäisteosten tyylihän on synkreettistä ja perustuu lajien sekoittamiseen. Samassa Balladissa voi olla elementtejä nokturnoista, masurkoista, valsseista, poloneeseista jne. ja niistä muodostuu chopinmaista diskurssia. Mutta nyt mieleeni tuli, että sama voi tapahtua jo tulkinnan tasolla yksittäisten lajien kohdalla. Kyseessä ovat nuo tulkinnan le presque rienit, lähes-ei-mitään -piirteet, joista ranskalainen esteetikko Vladimir Jankelevitsh puhui. Tämä olisi mielenkiintoinen tutkimusaihe ja aionkin sitä käsitellä esitelmässäni Varsovan Chopin kongressissa ensi helmikuun lopulla. Tulee nimittäin 200-vuotta Chopinin syntymästä. Irena Poniatowska kutsui minut sinne ja sain juuri hänen tuoreen kirjansa Fryderyk Chopin. The Man and His Music, joka jakautuu kiinnostavalla tavalla osastoihin: Fate, Personality, Nationality, Sorrow, Striving for Perfection. Olen iloinen että hän mainitsee lähteissään esseeni Chopinin narratologiasta jo vuodelta 1983.
Joka tapauksessa Satukankaan kanssa puhuimme Schumannin Fantasiasta, jota hän kertoi opiskelleensa koko ikänsä alkaen leningradilaisen opettajansa Nilssenin ohjauksesta. Myös itselleni tämä teos on ollut pianokirjallisuuden keskeisin, pääsin sillä v. 1967 Suomen Nuorisoliiton pianokilpailussa ykköseksi ja pyrin sillä Sibelius Akatemiaan. Kun olin soittanut pari sivua alusta lautakunta jo keskeytti. Luulin että se tarkoitti hylkäämistä. Sitten Prof Mikkilä kysyi, olinko soittanut myös toista osaa. Sitä ei ehditty kuulla… pääsin sisään. Myöhemmin kirjoitimme opettajani Liisa Pohjolan kanssa nuottien takakanteen kummankin allekirjoittaman vakuutuksen saksaksi: Diese Phantasie wird nich für trivialen Absichten geopfert. Tätä Fantasiaa ei uhrata triviaaleille tarkoituksille – mikä tarkoitti kurssitutkintoja.
Kyseessähän on valtava metafyysinen teos, sinfonia pianolle. On miellyttävää, että keskimmäinen rytmikäs marrsiosa soitetaankin melodisesti, se on salaisuus sen moniin pulmiin, ei vähiten lopun kuuluisiin hyppyihin. Mutta viimeinen osa on teoksen tärkein. Sen esitysohje langsam getragen on otettava kirjaimellisesti. Ja se ei ole vain langsam vaan lisäksi Durchweg leise zu halten. Ja lopuksi ehdottomasti adagio. Se on mielestäni ainoa musiikki, joka voisi sopia äänimaisemaksi Goethen Faust II loppukohtaukseen, joka tapahtuu vuoristossa, eräänlaisessa transsendentaalisessa tilassa, jossa enkelien kuorot kuljettavat Faustin sielua. Sinänsähän tällaisen literäärin ohjelman liittäminen teokseen on osa romantiikan kulttuuria, ja koko Fantasian mottona on kuuluisa Schlegelin säe …durch alle Töne tönet im bunten Erdentraum ein leiser to gezogen… jo tämä saa kuulijan ja tulkitsijan etsimään mikä on tuo hiljainen sävel joka soi ’kirjavassa maanunessa’. Luultavasti se on heti ensiosan alun motiivi a-g… joka toistuu vielä lopulta aivan viimeisen osan lopussa, huom. aksentoituina. Mutta miten pystyisin todistamaan, että viimeinen osa liittyy Goethen Faust II loppukohtaukseen. En mitenkään, sillä siihen ei ole biografisia vihjeitä – mutta koko romantiikan kulttuuri tihkuu tällaista taiteidenvälisyyttä. Prof. Tilman Seebass Itävallasta, kansainvälisen musiikkitieteen seuran puheenjohtaja, sanoi minulle eräässä kongressissa, ettei sitä tarvitsekaan todistaa. Miksi tällaisia yhteyksiä sitten tulee etsiä? Siksi että itse musiikki näyttäytyy silloin eri valaistuksessa, se saa uuden ’isotopian’, merkitystason. Musiikki ilmaisee aina jotain. Tämä koskee myös Lisztiä, joka lähestyy hänen musiikkiaan pelkkänä sointina ja virtuositeettinä, ei tavoita olennaista. Tekisin lisäksi Schumannin viimeosaan kaksi pientä ’muutosta’ : lisäisin ylimääräisen basson kahteen dynaamiseen huippukohtaan kun eräänlainen Lebewohl- teema puhkeaa esiin fortissimossa (koko osan ainoissa) – ja lisäisin pienen Luftpausen joka kertaa kun sivuteeman – josta Vjatsheslav Novikov sanoi, että siinä astuu sisään ’minä’, kertova subjekti – keskeyttää neljä kertaa toistuva näennäisen epälooginen arpeggiokuvio kuin toisesta maailmasta (3. tahti alkaen etwas bewegter kohdasta). Satukangas kysyi mistä voisi lukea enemmän tästä Fantasiasta, ja tällaisista asioista. Ei juuri mistään sinänsä, sillä kyseessä on kokonaisen kulttuuriperinnön hallitseminen, eli on parasta aloittaa lukemalla vaikka Goethen Tarua ja totta ja jatkamalla V.A. Koskenniemen elämäkerroilla Goethestä, sitten vaikka lukemalla ruotsalaisen Henrick Schückin Yleinen kirjallisuuden historia, kymmenen nidettä. Ja sitten jos osaa saksaa niin alkukielellä kaikkia romantiikan kirjailijoista E.T.A. Hoffmanista Schlegeleihin jne.
Sain joku aika sitten myös tästä Fantasiasta suurenmoisen äänitteen, Ritva Arjava siinä soittaa vuodelta 1967 koko Fantasian erittäin monumentaaliseen tyyliin, kuunnellen toisen osan murtosointujen harpunhelähdyksiä eeppisen kertovaan tyyliin. Arjavan äänitteet pitäisi julkaista uudestaan Pianonystävien sarjassa legendaarisia suomalaisia pianisteja, jossa jo ovat ilmestyneet mm Rolf Bergrothin monet tulkinnat.
10.12. Viimeinen matka ennen joulua kohdistui Pariisiin. Minun piti ensiksi mennä Aixiin väitöksen juryyn, kyseessä oli Lola Rossignolin väitös Skrjabinista: Poétique de la sonate pourt piano d’Alexandre Scriabine. analyse, signification mutta erinäisistä syistä johtuen en tullut jatkaneeksi matkaani Pariisista TGV:_llä Provenceen, vaan jäin Pariisiin valmstautumaan tulevaan ohjelmaan siellä, ts. IASS:n (Kansainvälisen semiotiikan yhdistyksen) Boardin kokoukseen Sorbonnessa, esitelmiin siellä ja erityisesti kansainvälisessä Villa-Lobos kongressissa. Kun saavuin Pariisin kentälle keskelle valoa, pimeästä Suomesta, en voinut kuin huokaista Je suis sauvé.
Joka tapauksessa oli aikaa liikkua tuossa Pariisissa, joka on ’minun’ Pariisini – jokaisella on omansa. Tarkoitan kortteleita Sorbonnen ympärillä, ’kotikatuani’ Rue Cujasia likellä Blv Micheliä, jossa on vakiohotellimme, tutut kirjakaupat, joista viimeisimpänä löytönä Thiers mythe – kauppa jonka hyllyt pursuavat näennäisen sekasortoisesti kirjoja kaikista maailman kulttuureista. Likellä on Rue des ecoles jossa on kustantajani L’Harmattanin liikkeet, Institut finlandais, josta löytyy aina ystävällistä apua käytännön pulmiin kuten tietokoneisiin, suosikkiravintolat Polidor, Sirènes, Il pescatore, Balzar, elokuvatattereita, joissa pyörii aina italialaisia klassikkoja jne. Sitä paitsi siitä pääsee bussilla 26 ja 27 suoraan toiselle puolelle kaupunkia. Jo pelkkä matka tällä bussilla on hauskaa ohjelmaa, ja yllättäen siinä tapaa tuttaviakin. Luxembourgin puistosta saa ideoita eriväristen kukkien yhdistämisiin, joskaan ei tietenkään talvella.
IASS:n Board kokoontui kollegani prof Anne Henaultin kutsumana Faculté Clubissa Sorbonnen päätalossa jonne pääsee Rue St Jacquesin puolelta. Sorbonnen kaikkia ovia vartioivat poliisit ja kaikkien on sanottava miksi ja minne on menossa. Mutta tilat ovatkin sitten erittäin hyvin hoidetut ja siistit. Vartiot on tarpeen sillä tämä kortteli on yksi Pariisin suosituimpia demonstraatioalueita,. Ei yhtään kertaa, ettei joku kulkue tukkisi Blv Micheliä, se kuuluu suorastaan asiaan. Boardin tarkoitus on valmistella tulevaa semiotiikan maailmankongressia Kiinassa, Nanjingissa, sekä pohtia jokaisen yhdistyksen ikuisuusasioita jäsenmaksuja, statuutteja ym. Koska olen toista kautta IASS presidenttinä vastuullani on eräässä mielessä koko maailman semiotiikka ja erityisesti se, että maailmankongressit jatkuvat ja että pääaikakauslehti Semiotica jatkuu. Nyt näyttää että kaikki on hyvin. Kongresseja on tulossa Nanjingissa, Sofiassa ja Aarhusissa… ja Semiotica jatkuu Torontossa Marcel Danesin toimittamana.
Mutta sunnuntaina on jo menossa Villa-Lobos festivaali Maison de la radiossa. On kulunut 50 vuotta mestarin poismenosta ja Pariisissa hän on suuri säveltäjä. Jo edellisenä iltana oli Ranskan radion orkesteri soittanut Villa-Lobos- illlan, jossa kuultiin mm. Brasilian löytö-sarjan ensimmäinen osa. Sehän on elokuvamusiikkia, mutta äärimmäisen värikästä ja hienosti kirjoitettua, tulee mieleen miten Olivier Messiaen piti Villa-Lobosia 1900-luvun musiikin suurimpana orkestroijana. Mutta sunnuntaiaamuna on pianoresitaali, jossa Sonia Rubinsky soittaa täyden ohjelman Bachianas nr 4, osia Prôle do bébésta ja lopuksi Rupepoeman. Rubinsky on levyttänyt koko Villa-Lobosin pianotuotannon. Hän lähetti minulle äänitteitään jo v. 2002 kun järjestin Pariisissa yhdessä Pierre Vidalin kanssa ensimäisen laajan kansainvälisen Villa-Lobos-kongressin Suomen instituutin tiloissa, yhdessä tuolloin prof. Jukka Havun johtaman laitoksen kanssa.
Hän on brasilialainen, mutta Pariisissa asuva pianisti, vanhemmat Puolasta ja Liettuasta. Hänellä on erittäin klassinen koulutus, hieno muototaju, ja balansoitu pianonsointi hallussaan. Rudepoema on tunnetusti pianokirjallisuuden vaikeimpia teoksia, omistettu Artur Rubinsteinille; kun hän soittaa sitä, hän soveltaa samaa prinsiippiä kuin Albenizin Iberiassa: kaikkia ääniä ei voi ikinä soittaa, riittää kun saa esiin noin puolet. Rubinsky soittaa kaikki äänet – mutta jään kaipaamaan Villa-Lobosin hurjaa tempermanttia, riskin ottoa, ja sitä että Rudepoema liittyy Brasilian modernismiin ja sen kirjallinen vastine on ilma muuta Mario de Andraden groteski romaani Macunaima.
Maanantaina alkaa itse symposium ja Sorbonnessa – koska sen johtaja on prof Danièle Pistone. Paikalla on vanhoja tuttuja Brasiliasta kuten kapellimestari Roberto Ricardo Duarte… hän osoittaa puheessaan miten Villa-Lobos siirsi pianotekstuurista suoraan tiettyjä soittokuvioita orkesteriteostensa jousistoon. Se on kiinnostavaa sillä pianohan ei ollut Villan varsinainen soitin vaan sello. Duartelta on juuri ilmestynyt teos: Villa-Lobos errou? Subsidios par auma revisão musicologica em Villa-Lobos ( Sao Paulo: Algol Editora 2009), myös engl. Manuel de Correa Lago puhui Cirandas sarjan pianoteoksien synnystä. Hänet muistan nuorena Riosta, kävin hänen kotonaan Copacabanalla 1976. Hänestä tuli sittemmin liikemies ja hän toimittaa nyt kahvia mm. Suomeen Pauligillle – mutta jatkaa myös musiikkitieteilijänä.
Symposiumin toinen osa tapahtuu Institut finlandais’ssa jota Sorbonne usein käyttää tilaisuuksiinsa. Helena Elias, pianoprofessori Ecole Normale de Musiquesta on myös merkittävä Villal-Lobos spesialisti, hänen miehensä oli hyvin kuuluisa pianoprofessori Pariisissa. Meillä on yhteisiä tuttavia kuten amerikkalainen pianisti David Lively, Gentilen luokan tähtioppilas, Queen Elisabeth –kilpailun voittaja, muuttanut Pariisiin.
Mutta tiistaina jouduin jättämään symposiumin ja pitämään omaa esitelmääni Anne Henaultin ’metaseminaarissa’ Rue Serpentella, tosin puheeni oli siirretty Sorbonnen Salle Richelieuhen koska tarvitsin pianoa, aiheeni oli La musique comme communication ja itse asiassa kävin läpi musiikin historiaa JS Bachista ja Händelistä aina Debussyhyn ja Sibeliukseen ja illustroin pianolla, miten musiikin merkitykset toteutuvat itse tekstuurissa. Tämä on valmistusta tulevalle kirjalleni, jonka Henault on tilannut Presses Universitares de Francelle, sen tulee olla musiikin historian yleistajuinen esitys juuri tuolta kannalta ja uutuutena siihen tulee liittää dvd, jossa puhun ja soitan. Sivuja saa olla vain n 200. Otan tarjouksen vastaan mielelläni sillä PUFilla en ole aiemmin julkaissut ja se on Ranskan tärkein akateeminen kustantaja. Ajattelen liittää siihen mm Chaussonin pianokvarteton analyysin ja esityksen. Henault on perustanut yhdistyksen ISIS joka tukee em sarjaa, pidämmekin ISIksen kokouksen seuraavana aamuna hänen kotonaan Avenue Denfert Rocheraulla.
Kun palaamme, matkaseuranamme on ollut myö prof Pirjo Kukkonen, Suomen edustaja em IASS:ssa ja jostain syystä päätämme, että palaammekin kentälle taksilla emmekä RER:llä, jota yleensä aina käytän. Vasta taksissa kuulemme, että RER onkin lakossa. Sen seurauksen on valtava ryntäys autoilla Charles de Gaullelle, Taksi puikkelehtii sivureittejä, mutta joutuukin aina vain hankalammille kujille …mutta pääsemme perille ajoissa. Alkaa olla vähän niin kuin Keeping up appearances sarjan Mrs Buckuén matkalla autolla loistoristeilijälle. Pariisi alkaa jo olla maailmaa, jossa mitä vaan voi tapahtua. Muistan kun Riossa palatessamme pitkän, miltei vuoden oleskelun jälkeen varasimme koko päivän aikaa matkaan pelkästään lentokentälle Ilha Governadorille – ja syystäkin, sillä ensimmäiseen taksiin tuli vika, toinen jätti meidät puoliväliin kun alkoi lounastauko ja vasta kolmas vei perille tuntien odotuksen jälkeen.