Ensemble Intercontemporainin eilinen soitto oli balsamia nykymusiikkientusiastin korville. Kuten olen aiemminkin todennut, yhtyeen soinnissa kiinnittää huomiota poikkeukselliseen kirkkauteen ja sävyjen runsauteen. Mitä kompleksistenkin partituurien toteutus kuulostaa näin hyvältä, koska yksittäiset stemmat soitetaan tarkasti ja niiden paikka kokonaisuuden osana sekä tiedetään että tunnetaan. Virtuoosiset lyömäsoittajat kannattelevat yhtyeen todella dynaamista rytmistä draivia.
Vuonna 1974 syntyneen Bruno Mantovanin Le sette chiese oli oivallinen valinta vierailun alkuun. Yhdeksään osaan jakautunut, Bolognan ikivanhasta Santo Stefanon kirkolliskompleksista innoituksen saanut teos oli sulavaa kuunneltavaa duurisointuineen ja muine menneiden aikojen kaikuineen. Tekstuurissa käy kaiken aikaa melkoinen kuhina, mutta motiivisia ja säveltasollisia kiinnekohtia tuntuu aina löytyvän. Soittajat oli sijoiteltu eri puolille lavaa: jostain kulmasta yllättäen kantautuneet pianissimot ja muut tilaefektit toimivatkin Temppeliaukiossa oivallisesti.
EIC:n muusikot ovat yhtyeen toimintaperiaatteen mukaisesti kaikki solisteja ja ansaitsevat suitsutusta työstään. Huomattavaa on se, miten myös perinteisellä tavalla jaloja sointeja nämä enimmäkseen ranskalaisissa konservatorioissa opiskelleet muusikot soittimistaan ottavat. Erityisen mieleenpainuvia sävyjä Mantovanissa olivat Dimitri Vassilakisin läpikuultava pianosoolo ja viulisti Jeanne-Marie Conquerin tukevasti resonoiva tremolo. Kokonaisuus oli kollegiaalisuutta viehättävällä tavalla korostavan Susanna Mälkin hyvissä käsissä. Hän onnistui sekä lyömään tarkasti että luomaan taitteisiin vaivattomuuden ja rentouden tuntua.
Mantovaniin verrattuna Pierre Boulezin Dérive 2 on ankaraa kuunneltavaa, vaikka sävellyksen dramaattinen luonne seuraamista helpottaakin. Teoksesta kuultu laaja versio on vuodelta 2006, mutta stemmojen poukkoilevasta virtuositeetistä päätellen sen juuria on melko syvällä 1950-luvun darmstadtilaisessa perinteessä.
Sävellyksen keskeinen elementti tuntuu olevan supersoittimen idea: eri osaset liikkuvat dialogisen suhteen sijaan pikemminkin synkronissa toisiaan täydentäen, ja rytmistä unisonoa on paljon. Keskivaiheilla kappaletta on kontrapunktisempi jakso, jossa erinomaiset viulisti Hae-Sun Kang ja sellisti Eric-Maria Couturier soittivat laajahkot kadenssit.
Kollegiaalinen on omalla lakonisella tavallaan myös Boulez, jonka juhlallisuutta karttava tapa tulla lavalle, johtaa kappale ja poistua antaa ymmärtää: tässä musiikissa ei ole mitään sen kummallisempaa – kunhan soitimme, ja hyvin.