Tuuli Lindeberg. Kuva © Heikki Tuuli
Wiener Klangforum Elena Schwarzin ja Baldur Brönnimannin johdolla 1. ja 10.3. Sibelius-Akatemian R-Talossa.
Helsingin kaupunginorkesteri Janne Nisosen johdolla 3.3. Musiikkitalossa
Radion sinfoniaorkesteri Anna-Maria Helsingin johdolla 10.3. Musiikkitalossa
Hämmästyttävintä tässä nykymusiikin konserttien tarjonnassa viikon aikana on, että ns. suuri yleisö on löytänyt ne. Kun aiemmin jo jonkun Rautavaaran tai Heinisen teoksen ilmaantuminen sinfoniakonsertin ohjelmaan merkitsi salin tyhjennystä, nyt on pikemminkin päinvastoin. Tämä ilmiö on kansainvälisesti poikkeuksellisen ja ansaitsee erityisen huomion. Tietenkin jollakin Ensemble intercontemporainella on Pariisissa aina yleisönsä, mutta sen rinnalla wieniläinen Klangforum on yhtä varteenotettava ilmiö.
Sitä paitsi olin ollut sen kanssa yhteistyössä jo. v. 2008 Pariisissa, kun oppilaani, kääntäjäni ja elokuvantekijä Jean-Laurent Csinidis valmisti elokuvan kahden Wiener Klangforumin avantgardefilmin tuotannosta. Kun noiden elokuvien otsakkeet olivat Schein und Sein ja Das Nichts, oli niillä yhtymäkohta omiin teorioihini ja kirjoituksiini kuten opukseen Sein und Schein (joka tosin ilmestyi vasta 2015 Berliinissä). Oli miten oli, ne olivat Bady Minck -nimisen tuottajan tekemiä hauskoja avantgardefilmejä. Niistä toisessa itävaltalainen säveltäjä Beat Furrer rekonstruoi Schumannin Klaviestückeä, jonka sovitus Klangforumille saadaan kuulla erikoisena visualisointina ja toisessa on Morton Feldmannin musiikki filmaattisen toteutuksen kohteena. Pidin kaksi esitelmää ja analyysia niistä saksaksi ja ranskaksi ja Csinidis käytti sitten niiden fragmentteja sopivissa kohdin. Olisi ollut mukavaa esittää tuo Csinidiksen avantgarde-elokuva kun Klangforum vieraili täällä, mutta heräsin copyright-ongelmiin liian myöhään. – Ensi kerralla!
Musica Novan aloituskonsertin teoksia 1.3. olivat Sara Glojnaricin Pure Bliss, Clara Iannottan a stir among the stars, a making way, Olga Neuwirthin Magic Fluidity sekä saman säveltäjän Vampyrotheone.
Voi todeta, että yhteinen teema näissä kaikissa oli täysin uudenlaisen soinnin etsiminen. Siinä todella onnistuttiin, musiikki tai tämä äänitaide kuulosti joltain superavantgardistiselta. Se oli tosiaan jotain ’beyond’, etten sanoisi beyond burgeria, sillä säveltäjillä tuntui olevan tärkeitä ohjelmia, hämähäkkien elämästä pimeässä loistaviin syvän meren hyytelömäisiin hirviöihin. Mutta auttoivatko nämä ohjelmatiedot musiikin kuuntelussa? Tuskin sillä pikemmin palattiin vanhoihin musiikin hermeneutiikkoihin, à la Arnold Schering (hänen säveltäjänsä oli tietenkin Beethoven); ohjelmaa tarvittiin sävellyksen rakennustelineiksi, mutta kun teos oli valmis joutivat ne purettaviksi ja jäljelle jäi vain musiikkia. Yhteistä kaikille em. säveltäjille oli, että perinteiset soittimet oli saatu kuulostamaan uusilla soittotekniikoilla täysin tunnistamattomilta. Myös samaa oli eräänlainen soinnin jatkumo, jossa oli mahdotonta hahmottaa mitään perinteisiä musiikin narratiivisia funktioita kuten alkavaa, kehittelevää tai päättävää prosessia. Oli joskus vaikea päätellä, milloin teos oli päättynyt. Mutta ei sentään käynyt niin kuin kerran Zürichissä Eroican jälkeen: kun ei aplodeja tullut, piti kapellimestarin kääntyä yleisön puoleen ja sanoa: se on loppu nyt! Kaikesta siitä selvisi kyllä Elena Schwarz johtajana erinomaisesti.
Clara Iannotta selosti sävellysideoitaan väliajalla Tuuli Lindebergin haastattelemana Sibelius-Akatemian vanhassa tutussa kahviossa.
Musica novan seuraava ilta oli jo perjantaina 3.3. Musiikkitalosssa, jossa Janne Nisonen johti HKO:a määrätietoisesti ja eläytyvästi. Alussa kuultiin Zibuckle Martinaityten Saudade vuodelta 2019 ja sitten Clara Iannottan where the dark earth bends, jossa loistivat mustiin mekkoihin puetut pasunistit Mattie Barbier ja Weston Olencki. Väliajan jälken kuultiin Minna Leinosen Vimma, joka erottui edukseen kaikista muista illan teoksista, sisäiseltä dramaturgialtaan. Lopuksi oli Jimmy Lopezin Synesthesie, jossa viitattiin eri aisteihin. Teosten järjestys oli kuitenkin vaihtunut, minkä Aleksi Malmberg tiedotti alussa. Mutta unohdin merkitä ne käsiohjelmaan, joten loppujen lopuksi en oikein tiennytkään missä mentiin! Hyvä ettei käynyt niin kuin siinä Eero Hämeenniemen kuvaamassa nykymusiikikonsertissa, jossa kaksi säveltäjää tuli yhtaikaa lavalle kiittämään teosta sen esityksen loputtua (tarina kirjassa Tekopalmun alla).
Wiener Klangforum esiintyi sitten toistamiseen torstaina R-Talossa ja nyt kuultiin yksi ainoa noin tunnin mittainen Concertini Lachenmannilta. Tämä oli sitä varsinaista modernismia, musiikkia joka on sointiasultaan joka hetki yllättävää avantgardrea, mutta ei pelkkää sointia, vaan jossa jokaisen sointikonsellaation tai situaation takana on jokin idea. Musiikki ilmaisee, mutta mitä se ilmaisee on arvoitus. Joka tapauksessa musiikissa on joku artikulaatio, taukoja, erillisiä tapahtumia, aivan kuin jossain John Cagen Changes-kappaleessa, jossa kuulija pakotetaan hahmottamaan jokainen tapahtuma erikseen ja uusilla koodeilla. Äärimmäisen vaativaa kuultavaa, mutta silti houkuttelevaakin, sellaista joka herättää haluan kokea tämä uudestaan.
Perjantain (10.3.) RSO:n konsertti tarjosi taas lisää yllätyksiä ja sehän on koko Musica novan idea. Alussa kuultiin Francisco Collin vaikuttava Aqua cinerea op. 1, joka lähtee perinteisestä modernismista – jos nyt tällaista ilmaisua saa käyttää – sitä kaikkiin suuntiin venyttäen ja laajentaen. Näin syntyi dramaattisen tehokas kokonaisuus.
Clara Iannotta myöntää itse, ettei hän oikeastaan tee sävellyksiä, vaan äänitaidetta. Teoksen taustana oli literääri inspiraatio Dorothy Molloyn runosta ja ajatus kuolleista ampiaisista hillopurkissa. Freudilainen unheim -idea, mutta mitä tämä tarkoittaa soivalla tasolla, sitä on mahdotonta sanoa. Mieleen tulee, miten teosten otsakkeet tai ohjelmat eivät aina paljoa kerro teoksen musiikillisesta sisällöstä. Brittiläisen esteetikon Roger Scruttonin mielestä Debussyn La Merin nimi voisi yhtä hyvin olla Forest Fire, emmekä huomaisi mitään eroa.
Akiko Yamananen teos Arcade oli virkistävä poikkeus koko tähänastisessa festivaalissa (sikäli kuin olin päässyt kuulemaan). Se oli suora antiteesi sille, mitä Lachenmann kerkisi sanomaan edellisenä päivänä, että huumori on naurettavaa. Lähtökohdakseen oli säveltäjä ilmoittanut suurkaupungin kuten Tokion kaikki päälle tunkevat hälyt. Jouset soittivat taustaksi kautta teoksen ylärekisterin kalpeaa ostinatokuviota, varmasti aika tylsää viulisteille, mutta sitä vastaan sukelsi esiin fanfaareja, marsssirytmejä, signaaleja kuin ohiajavasta jäätelöautosta ja japaninkielisiä huudahduksia. Mieleeni tuli Tokiosta ostamani herätyskello, jossa määrätunteina kimeä japanilainen naisääni toivottaa: hyvää huomenta, hyvää päivää jne! Joka tapauksessa nämä keinot toimivat ja yleisöä alkoi naurattaa.
Illan huipensi Sampo Haapamäen täysin surrealistinen laulusarja Harri Nordellin, Ville Hytösen ja itse säveltäjän runoihin, otsakkeilla Synny! (2020), Kohdusta (2022) ja Rakkautemme (2022). Koko laulusarja oli alunperin omistettu Tuuli Lindebergille, joka sen esitti tyrmäävän väkevään, koko lauluilmaisun äärirajoille yltävään tyyliin. Tuli mieleen etnomusikologi Curt Sachsin vanha teoria laulun patogeenisestä ja logogeenisestä alkuperästä. Tässä ei ollut epäilystä kummasta oli kysymys. Laulu ei ollut enää laulua, vaan huutoa, kirkumista, voihkimista, ulvomista, äheltämistä… mutta samalla huomasi, ettei sävelpuhtaus horjunut. Lindebergillä on varmasti absoluuttinen sävelkorva.
Mitään näin dramaattista ei tässä salissa ole kuultu. Tämä osoitti Jean Cocteaun sanoin jusqu’ou on peut aller trop loin, mihin saakka voi mennä liian pitkälle. Kaikki orkesteriosuudet johti Anna-Maria Helsing erittäin varmasti, eri tyylilajit ja ilmaisukielet halliten.
Väliajalla puolestaan saattoi vaihtaa ajatuksia harvinaisen monen entisen oppilaan, nyt säveltäjäksi ryhtyneen kanssa, jotka tulivat ilokseni esittäytymään vuosikymmentenkin takaa. Voi sanoa, että paikalla oli ’koko Helsinki’ eli tout Helsinki… musiikillisessa mielessä. Ilta oli Tuuli Lindebergin sooloesityksen suuri voitto, mutta samalla myös triumfi koko hänen johtamalleen festivaalille.