Jo pitkin kevättä nuoren musiikkiväen sosiaalinen media kuhisi uuden oopperaseurueen perustamisesta – tai ainakin sitä kovasti kuhisutettiin. Toisin kuin New Generation Opera -nimestä saattaa ymmärtää, ei sen ensiesiintyminen ollut yksin nuoren sukupolven voimannäyte. Kapellimestari-monitaituri Ville Matvejeffin (s. 1986) aloitteesta syntyneessä, nuoria solistilahjakkuuksia pursuavassa Don Giovanni -projektissa orkesterina on Tapiola Sinfonietta. Ohjaus on Erik Söderblomin (s. 1958) ja video-ohjaus elokuvaohjaaja Janne Suutarisen (s. 1973). Lisäksi ensiesiintyminen Helsingin juhlaviikoilla mm. Nokia näyttävänä yhteistyökumppaninaan lienee pelkkää fantasiaa lahjakkaimmillekin taideyliopistolaiskollektiiveille, samoin kuin julkkisvieraitakin kerännyt ensi-iltayleisö. Kyseessä onkin enemmän itse oopperaesityksen päivittäminen uuden sukupolven teknologiaa hyödyntäväksi, nuorta huippulaulajien joukkoa lainkaan väheksymättä. Tätä maailmalla tutuksi tullutta live videoscreen -trendiä kun on suomalaisessa oopperassa nähty vasta varsin vähän, vaikka kännykkäkamerat ovat kiinteä osa mm. nykypäivän tiedonvälitystä. Oli siis aikakin.
New Generation Operan Don Giovanni ei ota suurta pesäeroa oopperaperinteeseen, ei tarjoa sitä mitä yleisö ei vielä tiennyt kaipaavansa, eikä mullista tapaamme käsittää taidelaji, vaan oikeastaan tarjoaa sitä, mitä (pääosin vanhemmasta sukupolvesta koostuva) yleisö on kaivannut: visuaalisesti väkevämpää, DVD-tallenteilta tuttuja lähikuvia elävään esitykseen tuovaa klassikko-ilottelua – Nokian uutuuskännyköiden näkyvän ja innovatiivisen käytön antaen vielä aihetta paikallisväriylpeyteenkin. Ja tässä NGO onnistuukin täyden kympin arvoisesti, esitys on loistava. En kuitenkaan voi olla miettimättä, eikö tällainen projekti olisi ollut Suomen Kansallisoopperan mandaatissa? Ilahduttavaa nähdä, että alalle saadaan kirittäjiä!
Käsiohjelmassa New Generation Opera manifestoi agendaansa visuaalisuuden korostamisella, mikä siis tässä esityksessä tarkoitti kännykkäkameroilla lavalla otetun videon reaaliaikaista heijastamista lavan yläpuolisille valkokankaille. Varsinainen näyttämökieli kilpailikin huomiosta näiden yllättävien kuvakulmien kanssa, etenkin kun kieleltään railakkaasti 2000-luvulle siirretty, omia nauruaplodeitaan kerännyt tekstitys kulki samassa ruudussa. Kännykät ojossa olivat välillä myös päähenkilöt itse (esim. Leporellon muistikirja oli nyt kuva-albumi nokialaisessa), mutta pääosin mustiin pukeutuneet ekstrat. Välillä päähenkilöt hätistelivät näitä kansalaispaparazzeja luotaan, välillä taas eivät kiinnittäneet heihin mitään huomiota. Lavan tapahtumia seuratessa näiden mustapukuisten luurikuvaajien hyörintä alkoi alkueksotiikan jälkeen tuntua turhan rauhattomalta ja jopa perustelemattomalta – vaikka kyseessähän onkin tietenkin ajankuva: katsokaa vaikka YouTube-pätkiä amerikkalaisista mielenosoituksista, jossa videokuvaa ottavia kännyköitä tuntuu olevan ilmassa enemmän kuin banderolleja. Onko meistä siis tullut tarkkailijoita ja tiedonvälittäjiä toimimisen sijaan? Ohjaaja Erik Söderblom kirjoittaa ohjelmalehtisessä Don Giovannin sinänsä vastenmielisen hahmon olevan tarinan ainoa, joka ”tekee yhtään mitään, hänellä ainoana on edes pyrkimyksiä, edes yritystä johonkin edes jossain määrin omaperäiseen” – kirjoitettuaan ensin, että ”Don Giovannissa eletään meidän aikaamme”.
’Uudelta sukupolvelta’ olisi nimensä puolesta voinut kuitenkin toivoa räväkämpää tuuletusta elitistiseksi pönötykseksi koetun taidelajin parissa kuin sinänsä sähäkkää camera feediä – puhun nyt tähän sukupolveen itsekin kuuluvana ikäpolvemme stereotyyppisistä käsityksistä. Lisäksi, vaikka lahjakkaita oopperaseurueita ei maassamme ole liikaa, ei uusien Mozart-esitysten saaminen liene taiteellisen prioriteettilistamme kärjessä. Toivottavasti kyseessä onkin pitkän tähtäimen taktiikka, jossa näyttävällä alulla luodun menestyksen turvin tehdään taiteellis-teknisesti innovatiivisia, kulttuurihistoriallisesti merkittäviä ja uuden sukupolven mielenkiinnon puolelleen voittavia projekteja. (’Taiteellis-tekninen’ hyödyntäisi vaikkapa Taideyliopiston säveltäjä-teatteri-kuvataidetyöryhmien osaamista, ’kulttuurihistoriallisesti merkittävät’ taas nostaisivat esiin unohdettuja, jopa esittämättä jääneitä moderneja mestariteoksia, esimerkkinä vaikkapa Väinö Raition oopperatuotanto.)
Mutta kuten sanottua, esitys oli mainio, mistä ansio kuuluu etupäässä laulajille. Heistä saikin nauttia varsinkin oopperan toisessa näytöksessä, jossa ensimmäisen näytöksen upea toiminnallinen imu seestyy ja antaa tilaa lukuisille numeroaarioille. Mälmössä oopperatöissä oleva Matvejeff oli täydentänyt tarkasti valikoitua nuorta suomalaiskaartia upeilla ruotsalaisvahvistuksilla, joista erityisesti Donna Annan roolin tehnyt Ida Falk Winland vangitsi eläytymiskyvyllään (erityiskiitos osuvien lähikuvien). Basso Tapani Plathan teki vaativan Leporellonsa vaivattoman oloisesti huomion kiinnittyen – aivan oikein – hauskaan ilveilyyn ja veijarimaisuuksiin yhdessä nimiroolissa modernin donjuanmaisesti loistaneen baritoni Waltteri Torikan kanssa. Timo Riihonen oli mies paikallaan veistoksellisen jylhänä ja uhkaavana Il Commendatorena, ilmeikäs Anna Danik tarjoili Donna Elvirassaan hurmaavia vibraattoja, Nicholas Söderlundin ja Malin Christenssonin kemiat ja äänet kohtasivat säröilevässä parisuhteessa Masettona ja Zerlinana viihdyttävästi, ja tenori Joska Lehtisen Don Ottaviossa ihaili kontratenorimaisen kevyihin sävyihin yltävää ilmaisuasteikkoa. Oivaksi oopperaorkesteriksi paljastuneen Tapiola Sinfoniettan sointiin olisin toivonut enemmän sähäkkyyttä, lieneekö Aleksanterin teatterin akustiikka ollut vielä ensi-illassa vieraanpuoleinen. Kapellimestarina laulajataustainen Matvejeff piti koko koneiston rennontarkasti näpeissään, joskin ensimmäisessä näytöksessä makuuni vähän hitaahkoin tempoin.
Kaiken kaikkiaan annankin itselleni luvan odottaa mielenkiinnolla, mitä pyrkimyksiä ja minkälaista omaperäisyyttä New Generation Operan kultapojat ja -tytöt seuraavissa projekteissaan osoittavat.