Dmitri Bashkirov. Kuva © Melodia.
Amfion julkaisee Suomessakin usein vierailleen venäläisen pianotaiteilijan Dmitri Bashkirovin muistoksi uudestaan osan E. Tarastin 3.5.2010 julkaistusta esseeestä ”EPISODEJA ERÄÄN PROFESSORIN ELÄMÄSTÄ, OSA 13”:
13.2.2010 Sibelius-Akatemia järjesti Dmitri Bashkirovin pianokurssin, jossa soitettiin Chopinia. Häntä kannattaa aina kuulla ja etenkin opettajana. Mitä muistoja tulvii mieleeni. Soitin itse hänen mestarikurssillaan Jyväskylässä kesällä 1969, opettajani Liisa Pohjolan kehotuksesta. Jyväskylän kesä oli huipussaan ja siellä kuultiin ensi kertaa Suomessa monia venäläisen koulun mestareita, Jevgeni Malininia ja muita. Kurssilla soittivat kaikki tuon kauden nuoret pianistilupaukseme mutta myös varttuneempia pedagogeja kuten Anna-Liisa Virtanen, Sakari Heikinheimo, Aarno Rousi jne. Kurssien armoitettuna tulkkina oli Dmitri Hinze, maeston seuralainen ja hauska kääntäjä. Kerran he myöhästyivät miltei tunnin ja vihdoin saapuessa kurssille Hinze pahoitteli, kun ’maestro ja minä syödä yksi munuaiset’. Joka tapauksessa soitin Brahmsin d-mollicapriccion ja a-molli-intermezzon. Bashkirov oli kiltti ja sanoi, että se soi kauniisti weil sie musikalisch sind, mutta ranteiden pitäisi olla korkeammalla. Tämä vika sitten korjaantui kun pääsin Pariisiin Jules Gentilen oppilaaksi vuotta myöhemmin. Mutta Bashkirov tunnetaan myös hurjasta temperamentistaan ja kiihkeän päälletunkevasta pedagogiastaan. Aikaa on kulunut, mutta voi sanoa, että opettaessa hän oli sama, joskaan ei luultavasti enää uskalla noudattaa venäläistä pedagogiaa läntisessä maailmassa. Venäjällähän idea on se, että oppilasta haukutaan niin hirveästi, että hän alkaa pelätä, jonka jälkeen lavalle meneminen ei tunnu enää miltään itse pianotuntiin verrattuna.
Aluksi kuultiin Chopinin g-molliballadia nuoren pianistin soittamana, jonka nimi oli muistaakseni Gylling. Bashkirov neuvoi soittamaan nuo bel canto -koruilut aluksi a tempo ja sitten nopeammin. Kuviot on ikään kuin piirrettävä pehmeällä kädellä. Kvartti-intervalli ennen sivuteeman ajateltava kuin orkestroiduksi puhaltimillle. Laskettava kahteen, ei kolmeen. Aivan alun arpeggio-kuviossa napolilaisella soinnulla, ei jokainen nuotti painokkaasra, kuin sanan tavuja pai-not-ta-en. ”Meillä on ensiksi korvat eli keho … sitten meillä on sielu. .. ja viimeiseksi sormet”. Ennen huipennusta kahdesti (ensiksi mentäessä A-duuriin ja sitten g- molliin ollaan urkupisteen ja synkopoidun rytmin vankeina, ne ovat eräänlainen ’memento mori’-
Toisena kurssin numerona Väinö Jalkanen soitti preludeja. Bashkirov sanoi: 1. preludi on kehys koko sarjalle. Se on soitettava heti hengästyneessä agitatossa. Ylä-äänen soitava lopuissa, käsi ikään kuin hengittää väärin: paino ja kevennys. G-duuri: iloinen episodi suoran e-mollin sairaan tunnelman jälkeen. Koko sarja on tällä tavalla narrativisotava varustettava juonella, A-duuri preludin, joka fraasi päättyy puolinuottiin joka on pidettävä tarpeeksi pitkään. E-duuri: avoin forte. Gis-mollni kuvio äärimäisellä karaktäärillä, mutta EI äärimmäisellä voimalla. Vasen käsi: ei staccato. pikemmin kuin orkesterin kontrabassojen pizzicatott. B-molli: onko teema murtosointua vai melodiaa? Siirtymä e-mollista A-duuriin. Unakorda ei ole ambulanssi.
Mutta loppujen lopuksi kun musiikissa kaksi minuutta, ’Moi’ ta käyvät dialogia, säveltäjän ja pianistin, niin väliin tulee kolmas ’Moi’ opettaja, Missä määrin on hyvä, että opettaja puuttuu kaikkeen? Bashkirov kyllä lopulta korosti että hänen puheensa ovat vain ehdotuksia, jotka oppilas joko hyväksyy tai hylkää.
Bashkirovin oma pianoilta oli odotettu. Mutta klassismi ei nyt niinkään vakuuttanut. Beethovenin Pastoraalisonaatti toi mieleen, että muodon koossapysyminen vaatii eräänlaista muototahtoa, tahdon prinsiippiä, joka filosofi Jaspersin mukaan on Dauer als Kontinuität des Sinnes, kestoa merkityksen jatkuvuutena. On siis kyettävä ylläpitämään merkityksen jatkuvuutta, harvinaisen hyvin sanottu ja pätee musiikiin. Mutta kaikki romanttinen musiikki oli erinomaista, loistavaa, kuin tuulahdus suurta 1800-luvun perinnettä. Bashkirovin estetiikka perustuu yllätykseen, hän luo koko ajan jotain yllättävää intonaatiota jota ei arvaisi. Myös Debussy oli erinomaista, L’isle joyeuse, joskin sen prosessi ei ole teleologista vaan suorastaan orientaalisen staattista nopeasta temposta huolimatta; Debnussy oli jo kuullut gamelania!