Erään puolentoista vuoden takaisen luennon päätteeksi kuulin Uljas Pulkkiksen mainitsevan silloin työn alla olleesta konsertosta pianolle, jossa hän tavalla tai toisella toisi esiin katkelmia tai muistumia rakastamastaan viime vuosisadan alun taidemusiikista. Vaikka lopputulos ei ollut viittauksista rakentuva kollaasi, kuten evästys saattoi antaa ymmärtää, se toki selittää Helsingin Design-museossa tällä viikolla kuusi kertaa kuultavan virtuaalikonserton nimen: 1900.
Toisaalta, kuten Antti Häyrisen käsiohjelman pitkä esittely muotoilun ja musiikin yhteistyön suhteesta ehdottaa, 1900 voisi viitata myös viime vuosisadan nopeaan teknologian kehittymiseen ja etenkin sen soveltamista taidemusiikkiin. Alkaen Varèsen Poème éléctroniquesta, joka soi 350 kaiuttimen voimalla Xenakiksen suunnittelemassa Phillips-paviljongissa Brysselin maailmannäyttelyssa 1958. Ei ollut vaikeaa nähdä edellä mainitun sisarussuhdetta tänään kuultuun.
Museon toiseen kerrokseen astuttaessa vastassa oli kaikuisa holvikäytävän halkoma sali, jonka leveässä päädyssä tipitti kolmisenkymmentä pientä mustaa kaiutinta mustien keppien nokassa, sekä muutama isompi toistamaan pata- ja isorumpujen kumahduksia. Se oli mustasuinen kaiutinorkesteri. Edessä oli kanneton flyygeli, ja takana systemaattisesti rei’itetty koko seinän peittävä näyttävä puinen reliefi.
Ilona Ristan salin akustiikkaa muokkaava Puinen taideseinä (ohjelmakirjassa myös Mäntymetsäseinäksi tituleerattu) on merkitty pianokonserton rinnakkaisteokseksi. Lyhyessä esittelyssään taiteilija kertoi siirtymisestään käsityöstä tietokoneavusteiseen suunnitteluun ja ääntä vaimentavista paneeleista akustisien pintojen kanssa työskentelyyn. Seinän roolia illan esityksessä kuvasi hyvin Ristan huikkaus pianisti Emil Holmströmille lyhyen esittelynsä päätteeksi: ”Tervetuloa testaamaan akustiikkaa”.
Laadukkaat Genelec-kaiuttimet oli illan akustikon Tapio Lokin tarkkaan sijoittamia tavalla, joka seurasi sinfoniaorkesterin asettelua. Aalto-yliopiston Mediatekniikan laitos on tutkinut Euroopan Suurten Salien akustiikkaa, ja tuonut osaamistaan illan äänimaailman sujuvuuden mahdollistamiseksi. Soitinrakennuksestakin tuttu kolmikko: tekniikka, muotoilu ja musiikki paiskaavat jälleen kättään.
Tunnin mittainen kyberkonsertto haastoi ja mahdollisti kuuntelijan monenlaiseen kuunteluun. Hämärän tilan lakonisessa asettelussa oli vain vähän muita kuin korvin aistittavia virikkeitä. Lukuun ottamatta solistin intensiivistä työskentelyä ja puuseinän pastellivalaistusta, joka vaihtoi raukeasti väriä tasaisin väliajoin, ei kuuntelija menettänyt mitään olennaista sulkiessaan silmät keskittyäkseen.
Pulkkis kanavoi kannettavansa äärestä kaiuttomassa tilassa äänitetyt orkesterisoittimet kukin omiin kaiuttimiinsa. Stemmoista yhteen kokoontuva massa pommitti puuseinää, testaten sen kykyä heijastaa ja vahvistaa konemaisia, juurettomia ja heikohkoja ääniä. Flyygelistä nouseva sointi yhtyi sen yli ampuvien kaiuttimien ääniin. Koin, että olennaista oli kokonaissoinnin muotoutuminen kaiuttimien (äänitetty materiaali), solistin (elävä materiaali) ja seinän (soiva ja heijastava materiaali) antamista palasista yleisön silmien edessä. Miksaus tapahtui toisinaan salamannopeasti ja sulavasti, ennen kuin äänimassa ehti saapua kuuntelijan korviin. Joskus sointi jäi ohueksi ja katkonaiseksi kun osaset eivät loksahtaneet kohdalleen, tahallisesti tai tahattomasti. Vaikuttavaa oli se, että Emil Holmström koordinoi soittonsa elektronisen osuuden kanssa ilman tämäntapaiselle haastavalle asetelmalle tyypillistä, kuulokkeista tulevaa click-trackiä.
Teos nojasi vahvasti spektriharmoniaan, niin diatonisoituun kuin mikrotonaaliseenkin, elektronisen toisinnon mahdollistamana. Loppupuolella kaiuttimista tuleva honky-tonk-pianomainen mikrotonaalisuus vaikutti suorastaan ilkkuvan tasavireisen pianon soittoa. Elävän ja äänitetyn soinnin yhteiselo ei ollut ongelmatonta, mutta yhden huippukohdan nousu ja kliimaksin jälkeinen resonanssi oli järisyttävän hyvin suunniteltu tavalla, joka haastaa elävän konsertin mahdollisuudet. Niin mikserin nupit, solisti, akustinen seinä kuin äänitetty materiaalikin olivat hetkellisesti täysin samaa mieltä. Tulos oli yhteissoinniltaan lyhykäinen, mutta erittäin vaikuttava.
Alun kiinnostavat, jousisoittimien rakeiset juoksutukset, jotka vikkelyydessään ja silti hienovaraisuudessaan olisivat lähes mahdottomia elävässä tilanteessa soitettaviksi, jäivät harmi kyllä vain maistiaisiksi ja palasivat vasta teoksen lopussa, lyhyenä muistumana pitkällisen spektrisointuosion jälkeen. Sääli, sillä Pulkkis rakensi sillä suuria odotuksia elektronisen orkesterin potentiaalin hyödyntämisessä. Keskiosassa ketterät puupuhallinjuoksutukset leikkivät vuorotellen solistin kanssa. Vuorot vaihtuivat ja välillä Holmströmin virtuoosiset helinät tulivat kaiuttimista ulos yliluonnollisen nopean trumpetistin huulilta.
Spektrisoinnut eivät toki jääneet pelkiksi akustista seinää tenttaaviksi pommeiksi. Ne loivat pohjan monenlaiselle käsittelylle, kelloista linnunlauluun. Pulkkis kehitteli niistä pieniä tansseja ja kansanmelodioita, joiden vilinä kasvoi päätä sekoittaviin nopeuksiin. Se johti luontevasti pitkään osioon, jossa solisti matki kaiuttimista tulevaa äänitettyä linnunlaulua tavalla, joka on paljon velkaa Messiaenille, ja kenties myös Tristan Murail’n Les Territoires de l’oublille. Teoksessa on niinikään runsaasti muistumia edeltäjästään, vuonna 2011 kantaesitetystä Pianokonsertosta.
Runsas teos antoi paljon tilaa pianovelhon Emil Holmströmin loistaa. Konserttoasetelma on Pulkkiksen selkeä vahvuus. Tapa, millä hän mahdollistaa ja haastaa solistin joko osana yhteissointia tai sen pahimpana vihollisena, on ihailtavan innovatiivinen. Vilkas taustapiru, oikukas kaiutinorkesteri ei jäänyt kylmäksi joskus eläneen äänen toistajaksi. Se osasi myös näpäyttää. Käkätyksen keskellä, kuolevan postmodernismin haamuina kuulimme räpäyksen Mahlerin 3. sinfoniasta ja väärältä radiokanavalta vuotaneen rumpusetin riffinpätkän. Hups.