Kömpiessäni Musiikkitalon sivuparvelle tunnelma ei juuri vakuuttanut; kolkko sali oli valaistu kalseasti punavihreällä, joka pakotti paikoilleen kompuroivat konserttivieraat hapuilemaan kaiteita poikkeuksellisessa hämärässä. Käsiohjelmaa ei paikallani nähnyt lukea, mutta onneksi tiesin ennalta saapuneeni Kansallisoopperan orkesterin 50-vuotisjuhlakonserttiin.
Esityksen myötä annoin valaistukselle alun käytännölliset ongelmat kokonaan anteeksi. Jere Erkkilän ja Kimmo Ruskelan hillityn tyylikäs visualisointi hengitti täydellisesti Richard Straussin Daphnen (1938) tahtiin. Näyttämöllä pääosassa oli kerrankin musiikki, eivät videoefektit tai teatteri.
Ja millainen musiikki! Vaikka esimerkiksi Glenn Gould piti Straussia 1900-luvun suurimpana säveltäjänä, on Straussin usein nähty myöhemmällä iällä hukanneen suuret lahjansa jonkinlaiseen myöhäisromantiikan rappiolliseen haikailuun. Jälkimmäinen mielipide on mitä suurinta puppua. Straussin vaikutusta myöhäisromantiikkaan voi mielestäni suoraan verrata Bachiin ja barokkiin; molemmat veivät tyylisuunnan huippuunsa. Daphne on säveltäjän myöhäisen (ja samalla merkittävimmän) tuotannon helmiä, yksinäytöksisen oopperan klassinen malliesimerkki. Strauss saa tapansa mukaan musiikin virtaamaan ainutlaatuisella tavalla ja etenkin viimeiset puoli tuntia edustavat oopperakirjallisuuden huippua. Teoksen esittäminen ensikertaa Suomessa on kauan kaivattu kulttuuriteko.
Daphnen orkesteriversio istui Musiikkitaloon erinomaisesti. Solistit käyttivät nuotteja mutta se ei vähentänyt oopperamaisuutta, päinvastoin; musiikin draama tuli poikkeuksellisen selkeästi esille näyttämötoiminnan uupuessa. Pääasiallisina lavasteina toimivat kaksi jakkaraa, joilla ahdistunut Apollo välillä levähti. Lopussa Daphne kiipesi korokkeelle ja muuttui sanattomaksi laakeripuuksi valkokankaalle heijastettujen seesteisten pilvinäkymien muuttuessa ensikertaa kuvaksi kukan nupusta. Muuta ei tarvittu.
Kansallisoopperan orkesteri juhlisti 50-vuotista taivaltaan erityisen näyttävästi. Orkesteri soitti ihailtavan intiimisti ja solisteja tukien. Susanna Mälkin tarkka ja samalla ilmaisuvoimainen johto oli ilo silmälle. Solistikaartista ei heikkoa lenkkiä löytynyt etsimälläkään; ylivoimainen johtotähdeksi kohosi luonnollisesti sopraano Soile Isokoski, ainoa kansainvälisen mittapuun Strauss-laulajamme. Isokosken Daphne toi hienovaraisesti esiin päähenkilön seksuaalisen välinpitämättömyyden ja luonnonkaipuun. Tuskainen Ladislav Elgr miellytti lemmenkipeänä Leukippoksena, joskaan tenoriäänensä ei yltänyt ilmaisukyvyltään Isokosken mittoihin. Korkeaa kotimaista laatua edustivat myös Lilli Paasikivi sekä Jyrki Korhonen, joiden hallitut altto-ja bassoroolit loivat tarpeellista vakautta koko teokseen. Tenori Scott MacAllisterin Apollo oli nuhaisenakin jumalainen.