Oli erittäin ilahduttavaa, että syksyksi vähitellen hiipuvaa kesää kruunaamaan saatiin Musiikkkitaloon Amsterdamin kuninkaallinen Concertgebouw -orkesteri vierailujohtajansa Daniele Gattin (s. 1961) sekä pianisti Yefim Bronfmanin (s. 1958) kanssa. Orkesterihan on legenda, jota ovat menneinä vuosikymmeninä luotsanneet sellaiset kapellimestarisuuruudet, kuten Willem Mengelberg ja Bernard Haitink. Viimeiset kymmenisen vuotta orkesterin ylikapellimestarina on toiminut Mariss Jansons.
Vaikka ylikapellimestaria ei nyt Musiikkitalossa nähty, ei orkesteri huonoissa käsissä ollut. Daniele Gattihan on yksi aikamme kysytyimmistä maestroista niin oopperataloissa kuin konserttisaleissakin. Konsertin avausnumeroksi Gatti oli valinnut Witold Lutos?awskin (1913-1994) Musique funèbren (1958). Jousiorkesterille kirjoitettu teos on paitsi kunnianosoitus Bartókille myös nuoremman säveltäjän tutkielma vanhemman kollegan keinovaroista. Gattin luotsaamat Concertgebouwn jouset soivat upeasti Lutos?awskin etsikkoajan intensiivisessä klassikossa.
Musique funèbre on kuitenkin sikäli vaativa kappale, että sille optimaalisin paikka ei välttämättä ole konsertin alussa. Ainakin minä olisin kaivannut enemmän aikaa sulatella kuulemaani ennen Bartókin konserton maailmaan siirtymistä.
Bartókin kolmas pianokonsertto (1945) on säveltäjänsä lyyrisimpiä luomuksia, jonka maailmaan on helppo assosioida niin Yefim Bronfmanin pianismi kuin Concertgebouwn täyteläinen sointikin. Bronfmanin ja Esa-Pekka Salosen Bartók -konserttolevytystä on kiitelty vuosien mittaan moneen otteeseen. Concertgebouwn Bartók-traditiolla taas on varsin pitkät juuret, kantaesittihän orkesteri aikoinaan Mengelbergin johdolla Bartókin toisen viulukonserton.
Musiikkitalossa Bronfman teki jälleen kerran hienoa työtä unkarilaismestarin myöhäisteoksen parissa. Gatti ja Concertgebouw puolestaan vastasivat täyteläisellä, ja modernistiseen Bartók -perinteeseen verrattuna lähes romanttisella soundilla.
Vertaillessani Bronfmanin ja Gattin Bartókia omiin suosikkeihini eli Hélène Grimaudin ja Pierre Boulezin konserttitaltiointiin sekä Géza Andan ja Ferenc Fricsayn klassikkolevytykseen, päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää kaunis, mutta myös hienoisen kiltti soundi. Tämä lienee Concertgebouwn pehmeän soinnin sekä Bronfmanin ääriosissa käyttäminen ajoittain melko viipyilevien tempojen tuottamaa. Adagio religioso -osan tunnelma ja arkkitehtuuri osuivat kuitenkin täydellisesti kohdalleen, ja siitä muodostuikin konsertin huipentuma.
Väliajan jälkeen kuultiin Gattin koostama kolmevarttinen sarja Prokofjevin Romeo ja Julia -baletin (1936) osista. Prokofjevhan muokkasi itse musiikistaan peräti kolme orkesterisarjaa, joista monet kapellimestarit ovat muokanneet edelleen omat koosteensa, usein melko samankaltaisin lopputuloksin.
Gattin yhdeksänosainen sarja oli varsin toimiva kokonaisuus. Avausnumerona oli tietenkin Montaguet ja Capuletit, joka kuultiin ilahduttavasti totuttua reippaammassa tempossa. Nuorta Juliaa kuvaavan osan musiikki puolestaan soljui Concertgebouwn soittajien käsissä miellytttävän kevyesti.
Orkesterin sointi oli nautinnollista läpi Madrigaalin, Menuetin ja Parvekekohtauksen huipentuen Tybaltin kuolemaa kuvaavaan musiikkiin sekä Jäähyväisiin ja Romeo Julian haudalla -jaksoon.
Konsertin jälkipuoli jätti kaikessa riemastuttavuudessaan kuitenkin kummallisen nälkäisen olon. Tämä saattoi johtua yksinkertaisesti siitä, että Concertgebouwn upeasta soinnista olisi mielellään nauttinut pidempäänkin. Epäilen kuitenkin nälän aiheutuneen myös siitä, ettei Prokofjev -katkelmista ollut kuitenkaan riittävää vastinetta kunnon sinfoniselle järkäleelle, josta ainakin kaltaiseni paatunut germaanisen tradition ystävä olisi mielellään nautiskellut varsinkin Gattin kaltaisen maestron johdolla.
Päätin kyllä pyhästi olla kajoamatta ”maailman paras orkesteri” -aiheeseen, mutta en nyt saa kieltäni kuriin, vaan pakko on muutaman sanan verran kommentoida tätäkin tematiikkaa.
Kuten tunnettua, joitakin vuosia sitten Gramophone -lehden laajassa artikkelissa asetettiin maailman ykkösorkesterit paremmuusjärjestykseen. Vakavasti otettuna tällainen rankinglista on toki absurdi, ja onkin ilahduttavaa, että orkesterin puolelta titteliin on suhtauduttu hyvällä maulla ja melko matalalla profiililla.
Konserttipromoottorit eri puolilla maailmaa ovat olleet kuitenkin kovin innokkaita lisäämään planeetan ykkösorkesterin epiteetin Concertgebouwn nimeen. Koska tähän titteliin turvauduttiin myös Juhlaviikkojen markkinointipuolella, niin testataan leikkimielisesti väitteen kestävyyttä.
Jos vertaan musiikkitalossa kuulemaani Concertgebouwta pari kuukautta sitten Berliinissä kuulemiini Sir Simon Rattlen johtamiin Berliinin filharmonikoihin, niin tuon maaottelun voitto lipsahtaa kyllä Berliiniin. Siinä missä Concertgebouw oli kokemuksena hieno, olivat Berliiniläiset unohtumattomia. Vertailu on toki sikäli epäreilu, että Berliinin filharmonikot soittivat vahvempaa ohjelmistoa kotisalissaan ylikapellimestarinsa johdolla. Asian perinpohjaisen selvittämisen nimissä allekirjoittaneen täytynee tehdä tutkimusmatka Amsterdamiin joskus lähitulevaisuudessa.