Ilmari Hannikainen: Early Songs. Terhi Dostal, piano; Timo Riihonen ja Kirsi Tiihonen, laulu (Hänssler Classic, Berlin 2023).
Kaikkihan tuntevat Ilmari Hannikaisen legendaarisena pianistina, opettajana Sibelius-Akatemiassa ja konsertoijana monessa maassa. Kun kerran Pariisissa soitin juuri Joulun pyhinä Erard-flyygeliä Ruotsin lähetystön tiloissa Rue Rivolilla, oli soittimessa kyltti, joka kertoi, että Hannikainen oli soittanut sillä.
Mutta Hannikainen laulusäveltäjänä? On tietenkin Talkootanssit, mutta että liedejä? Nyt on asia korjattu, sillä Terhi Dostalin aloitteesta on tehty levytys Ilmari Hannikaisen varhaisista lauluista, joka sisältää kokonaiskatsauksen hänen laulutuotantoonsa. (Ehkä on merkillepantavaa, että levyn kannessa käytetään termiä song eikä lied.) Joitain irrallisia lauluja toki kuulee silloin tällöin kuten kokoelman avaavaa liikuttavan kaunista teosta Rauha, jonka hän itse asiassa sävelsi jo 14-vuotiaana. Laulajat tällä levyllä ovat maineikkaat Kirsi Tiihonen ja Timo Riihonen.
Ilmari Hannikainen pianon ääressä. © Wikimedia Commons.
Sanoisin kuitenkin aluksi, että tämä levytys on enemmänkin kuin pelkkä musiikkitapahtuma: se toimii johdatuksena suomalaiseen kulttuuriin ja suomalaiseen identiteettiin ja erityisesti nähtynä sisältäpäin, sen edustamasta tunnemaailmasta käsin. Millainen se on? Jos luokitellaan ilmiöt kahteen luokkaan, euforisiin ja dysforisiin, on Hannikaisen lauluista avautuva sielunmaisema ennemminkin jälkimmäistä tyyppiä. Mutta missä mielessä? Totta kai se voidaan laittaa pohjoisen melankolian kategoriaan, koska perustava esteettinen sävy on surumielinen, haikea, kaipaava, ahdistunut, synkkä, kyynelehtivä jne jne. Silti ei tämä nyt ihan samaa ole kuin jonkun Yrjö Kilpisen ’jänkä jäytää’ -atmosfääri, kuten Henri Broms sanoi. Tämä on joka hetki aidosti romanttista, sitä lajia, josta Goethe käytti nimitystä ahnungsvoll (ja jonka V.A. Koskenniemi muistaakseni suomensi ’aavisteluttava’).
Tunnelma on hautova, mutta aivan erityisessä mielessä. Muistan kuinka viuluprofessori Joseph Gingold käytti kerran Bloomingtonissa termiä brooding opettaessaan Sibeliuksen viulukonserton tunnelmaa eräälle korealaiselle nuorelle: ”Suomi on täynnä tätä hautovaa tunnelmaa, ajatelkaa lumisia kuusipuita, kun ajatte talvella Ainolaan!”, Gingold neuvoi. Mutta se on ’noble brooding’, jaloa hautovuutta.
Miten sijoittaisimme Hannikaisen suomalaisen musiikin kenttään? Pianismin suhteen tällaista tutkimusta tekee parhaillaan Jenni Lappalainen väitöskirjassaan Sibelius-Akatemiaan. Joka haluaa nähdä Hannikaisen klaviatuurin ääressä, vilkaiskoon uutisfilmiä ”Sibelius-Akatemia 1947”. Ainakin käden asento käy ilmi (sain aikoinaan kopion elokuvasta Suomen Elokuva-arkistosta). Erik Tawaststjerna vanhempi sanoi, että kun Hannikainen otti vain yhden äänen pianosta, saivat kaikki muut mennä nurkkaan häpeämään. Siinä oli läsnä ’kohtalo’ (olen kyllä tainnut tämän jo sanoa jossain aiemmassa arviossani).
Jotain tällaista vaistoaa myös näissä lauluissa; usein liedin perustunnelma – tuo Seppo Nummen kuvaama runon ja musiikin ykseys (ks. Irmeli Niemen toimittama antologia Runouden ja musiikin suhteista, Turun yliopisto), ilmenee heti alkutahdeissa, jotka avaavat liedin maiseman kuulijalle. Esimerkiksi Hämärän laulussa op. 8 Koskenniemen tekstiin ensimmäinen wagneriaaninen Tristaniin viittaava muunnesointu. Ja sama tekniikka toistuu kautta linjan.
Suoraan sanoen minun oli pakko mennä Sibelius-Akatemian kirjastoon ja lainata niin paljon Ilmari Hannikaista kuin löytyi. Mutta joku innokas oli ehtinyt ennen ja sain tyytyä siihen, mitä oli tarjolla. En ollut soittanut näitä aiemmin. Eikä musiikista voi puhua ilman musiikkia.
Niin tyylillisesti on tietenkin taustalla Sibelius, mutta Hannikainen kyllä erottuu eikä jää varjoon. Hän ei tee dramaattisia narratiivisia lauluja à la Flickan kom ifrån…, vaan melodinen linja on kansanlaulunomainen ja noudattaa samoja runousopillisia metriikan kuvioita, daktyylejä vastadaktyylejä, anapesteja ym. Toisaalta tässä yksinkertaisessa kaavassa on sopivasti toistettuna ja dramatisoituna emotionaalista voimaa, joka tuo mieleen Toivo Kuulan eräät laulut. Tämän lajin huippu on Vanha laulu op. 5 nr. 2 U.W. Walakorven tekstiin (ruotsiksi Ina von Pfaler). Sen esitysohjeina on a tempo con passione tai con desperazione. Piano ottaa siinä ohjat haltuunsa ja kohoaa raskaine synkopoituine sointuineen todella intohimoiseen purkaukseen, se on enemmän kuin slaavilaista temperamenttia, vaikka esimerkiksi. Rahmaninovin kaltainen tyyli häilyy usein taustalla – olihan Hannikainen Aleksandr Silotin tähtioppilas.
Levyn esiintyjät tekevät täyden oikeuden kohteelleen. Timo Riihonen ja Kirsi Tiihonen edustavat mielestäni laulajina tyyppiä instrumentaalinen eikä puheen kaltainen ääni. Tawaststjerna tulkitsi Sibeliuksen Luonnottaren laulutyylin patogeeniseksi, tunnesyntyiseksi, vastakohtana logogeeninen eli sanakeskeinen laulutapa (tämän erottelun hän lainasi saksalaiselta etnomusikologilta Curt Sachsilta). Tässä kummankin laulajan suuri ansio on loistelias ääniaines, jota kuuntelee sellaisenaan. Toki sanoista saa selvän (enimmäkseen, vaikka olisi ollut hyvä jos runojen sanat olisivat olleet mukana kansiossa). Mutta heille pääasia ei ole verbaalinen artikulaatio, vaan äänen sointi, kaikuisuus ja sopeutuminen liedin kulloiseenkin tunnelmaan sitä suoraan musiikillisesti välittäen. He ovat molemmat oopperalaulajia ja sen kuulee erityisesti Tiihosella; joskus lauluista tulee kuin konserttiaarioita suurella lavalla – vaikka sisältö on enimmäkseen sangen intiimiä. Birgit Nilsson, varsinainen Brünnhilde, osasi Sibeliuksen Var det en drömissä pitää voimavaransa taustalla, jonka kuulija saattoi vain arvata. Mutta miksei sitten Hannikaisen liedejä voisi viedä tähänkin suuntaan, jos niitä esittäisi jollain keskeisellä konserttilavalla Euroopassa?
Terhi Dostalin pianismi on levyn kantava ja kokoava voima.Onneksi nämä laulut ovatkin pianistille kauttaaltaan kiitollista soitettavaa. Välisoitoissa ja koodissa Hannikaisen varsinainen muusikon profiili vaatiikin osansa ja puhkeaa esiin milloin briljanttina tekstuurina milloin taas erittäin hienostuneena impressionismnia esimerkiksi laulun Weneessä akvaattisina sointeina, tai Lumitunnelmassa: ”Lumi on kuin unta, sadun valtakunta…”. Mutta on myös hilpeitä, jopa raisuja lauluja kuten Mäenlaskua, joka tuo mieleen vastaavannimisen laulun Helvi Leiviskän kokoelmasta Lapsifantasioja (Uuno Kailaan tekstiin).
Muutenkin infantiili näkökulma on usein esillä jo alkaen alkupuolen liikuttavasta Äidin silmät laulusta Alli Nissisen tekstiin, jonka Hannikainen omisti omalle äidilleen. Eräät laulut taas kertovat lapsen menetyksestä. Mutta on myös liedejä, joissa hallitsee euforinen haltioituminen ja kiihko, kuten Tule kanssani Larin-Kyöstin tekstiin ja varsinainen hurmio levyn viimeisessä laulussa Phoenix. Sellaista olisi voinut kirjoittaa myös Richard Strauss ja miksei Oskar Merikanto (Päivyt paistaos). Onneksi sekä Tiihonen että Riihonen saavat kumpikin laulettavakseen myös ainakin yhden laulun tätä Rauschin lajia.
Nämä vaihtelevat tyylit ja topokset vaativat paljon pianistilta; Terhi Dostal on todella tässä ihanteellinen tulkki. Pianotekstuuri emansipoituu monta kertaa laulusta ja vie kuulijan kaiken huomion. Dramaattisissa kohdissa piano jatkaa musiikin melosta, kun lauluääni vaikenee ja teho on silloin suorastaan orkestraalinen. Dostalin pianismi on hyvin tarkkaa ja vivahteikasta, se löytää aina oikean estetiikan ja sävyn.
Ellei joulu olisi tältä erää ohi, tätä levyä suosittelisi erinomaiseksi joululahjaksi – mutta kyllähän tällaisia ’aineettomia’ lahjoja voi toki antaa muulloinkin. Ennen kaikkea tämä on kontribuutio Suomen musiikin historian aineistoihin, jotka eivät levyn ansiosta jää arkistoihin pölyttymään. Ilmari Hannikaisen säveltäjän profiili tarkentuu tässä huomattavasti. Hän ei toista mitään stereotypiaa koskaan ja missään laulussa mekaanisesti vaan on aina erilainen… ja samalla oma itsensä.
— Eero Tarasti