Xenakis esittelee kehittämäänsä tietokoneavusteisen säveltämisen ja reaaliaikaisen esittämisen UPIC-järjestelmää.
Mitä on romantiikka musiikissa? Ainakin tulkintatahtoa, itsellisen ajattelijan pyrkimystä ilmaista fantasioitaan, toiveitaan ja halujaan. Entä mitä on keväinen musiikki? Ainakin sellaista, joka viittaa syntymään: alkuvoimaan, väkivaltaiseenkin tunkeutumiseen tiedostamattomuudesta kohti tiedostamista.
Niinpä Iannis Xenakisin musiikki on sekä romanttista että keväistä. Kouriintuntuvasti läsnä on instrumentin ja soittajan sekä soinnin ja sen kokijan välinen vastus. Kiinnostavasti Xenakis haastaa käsityksemme musiikin sidonnaisuudesta ajan kulkuun: teosten materiaali ja rakenne ovat kiinteässä yhdeydessä korkean tason matemaattisiin periaatteisiin, jotka säveltäjä on ihailtavalla tavalla onnistunut pukemaan runolliseen muotoon.
UMUU-yhtye ystävineen esittää valikoiman Xenakisin soolo- ja kamarimusiikkiteoksia. Kattaus, joka ilmentää säveltäjän matemaattisen ja arkkitehtonisen prosessin kehittymistä viidenkymmenen vuoden kuluessa, on esteettisesti hämmästyttävän yhtenäinen ja täynnä väkeviä teoksia eri soitinyhdistelmille.
Varhaisin konsertissa kuultava sävellys on pianoteos Six chansons vuodelta 1952, jolloin Le Corbusierin arkkitehtiateljeessa päivisin työskennellyt Xenakis seurasi vapaa-ajallaan Olivier Messiaenin sävellysopetusta. Kotimaastaan pakoon ajettu Xenakis etsii näissä lauluissa kreikkalais–romanialaisia juuriaan, tahtoen ”olla Kreikalle se mitä Bartók oli Unkarille”. Säveltäjä, jolle sotilasjuntta oli julistanut kuolemantuomion, pääsi palaamaan kotimaahansa vasta juntan kaaduttua vuonna 1974.
Messiaen kannusti nuorta säveltäjää säilyttämään riippumattomuutensa ja etsimään omaa ääntään akateemisen sävellysmaailman ulkopuolelta. ”Xenakis ei ole radikaalisti uusi vaan radikaalisti toisenlainen”, hän totesi. Sodassa kärsinyttä ruumistaan ja psyykeään eheyttävälle Xenakisille identiteetin etsiminen oli kaikki kaikessa: ”Kompositio on kamppailua olemassa olemisen puolesta. Jos kuitenkin jäljittelen menneisyyttä, en tee mitään enkä ole olemassa”.
Iannis Xenakisin Le Corbusierin toimistossa suunnittelema Philipsin paviljonki Brysselin-maailmannäyttelyyn 1958.
Orkesteriteoksessaan Metastaseis (1954) Xenakis siirsi Philipsin paviljongin hyperboliset kuvaajat soivaan muotoon. Algoritmien laskeminen tuli kuitenkin kaiken aikaa työläämmäksi ja lopulta käsityönä mahdottomaksi. 1960-luvulla Xenakis sai mahdollisuuden käyttää IBM 7090 -supertietokoneen laskentatehoa matemaattisten joukkojen yhdistelmien kartoittamiseen. Samaan ST-algoritmiin perustuvat tässä konsertissa kuultavan pianokvarteton Morsima–Amorsima (1962) lisäksi myös teokset ST/4, ST/10 ja Atrées.
Monissa teoksissaan Xenakis tavoitteli äärimmäisen fyysistä ja draamattista ääni-ilmaisua, soivan energian suoraa suuntaamista kohti kuulijaa. 1970-luvulle tultaessa esiin tunkeutui uusi sukupolvi virtuoosisoittajia, jota eivät enää karsastaneet musiikkia nykytaiteen lajina vaan suhtautuivat intohimoisesti myös oman aikansa teoksiin ja niitä kannatteleviin ideoihin. Säveltäjät ja soittajat inspiroivat toisiaan vanhojen totuuksien kyseenalaistamisessa, ja myös Xenakisin partituurit ovat tehneet monesta mahdottomuudesta mahdollisia. Atleetin lailla Xenakista soittava muusikko pyrkii alati ylittämään omat rajansa ja kurottamaan yhä nopeammaksi, yhä korkeammalle, yhä voimakkaammaksi.
Näin syntyneisiin nykyisin kantaohjelmistoon kuuluviin teoksiin lukeutuu Mikka (1971) sooloviululle. Sen taustalla on viulun soinnin ja soittamisen motoriikan määritteleminen uudelleen: ”neljän kielen rajoitteesta” vapautunut soittaja on ”kuin oskillaattori” kolmen ja puolen oktaavin alalle ulottuvine glissandoineen.
Mikka, saksofonikvartetto Xas (1987) ja monet muut teokset perustuvat tilastotieteellisiin laskentamalleihin, jotka tekevät mahdollisiksi niin sanottujen suotimien, pilvien ja versoilujen käytön teosten käsitteellisenä ja käytännöllisenä materiaalina. Näiden teknisten keinojen avulla Xenakis luo musiikkia, joka dramatisoi ristivetoa hajaannuksen ja järjestyneisyyden välillä. Joukkoteoreettiset mallit sitovat musiikin vankasti todelliseen maailmaan: Xenakisin suurimpana ansiona voi kuitenkin pitää sitä eleganssia ja runollisuutta, jonka puitteissa tieteellinen ja taiteellinen havaintomaailma sulautuvat yhteen.
PE 18.5.2018 klo 15
Helsingin Musiikkitalon alalämpiö; vapaa pääsy; ilmainen kahvitarjoilu!
Juho Laitinen, laulu ja sello
Eriikka Maalismaa, viulu
Adrian Rigopulos, kontrabasso
Mirka Viitala, piano
Anna-Sofia Anttonen, Nanna Ikonen, Annu Laine ja Sikri Lehko, saksofonit
Iannis Xenakisin sävellyksiä:
Six chansons (1951–2)
Morsima–Amorsima (1962)
Mikka (1971)
Pour Maurice (1982)
Xas (1987)
Roscobeck (1996)
