One might call it Danomania

Recent years have seen a real surge in contemporary music hailing from the straights of Denmark. In Finland, contemporary music festivals Musica nova and Viitasaari Time of Music have recently programmed major works of Hans Abrahamsen, flying in original performers such as Barbara Hannigan and ensemble reserche to give impressive performances of Let Me Tell You and Schnee. Last winter, Avanti! -quartet presented an entire portrait concert of Simon Steen-Andersen, whose music theatre work Staged Night was put on later the same year.

It’s not necessary for me to list the merits and prizes that Abrahamsen and Steen-Andersen have received internationally. Their success is in their approach to music, that has a freshness commanding respect across aesthetics and genres. And if anything, it’s becoming a broken record for anyone that hasn’t spent their life in a barrel for the past five years.

At their alma mater, the Royal Danish Academy of Music (RDAM) in Copenhagen, the work continues to give contemporary composers and musicians of the future a head-start in their careers. Their most visible manifestation of this is Pulsar. A ten-day festival, currently under way until 18^th March in Copenhagen, devoted to the music of the 19 composition students at the Academy.

The festival is also largely produced by the students themselves. The chamber concerts each have a production team of 3-4 composition students, working alongside the facilities staff, the students of music technology to operate the electroacoustic works and the library, which produces the sheet music. The artistic director, and professor of composition Nils Rosing-Schow admits that concert production is a pedagogical element, giving the students a dip into the realities of professional musicianship. Group-working and collegial learning is also an integral part of the way the department works, says Rosing-Schow.

The festival is unusually expansive this year, due to a newly-formed collaboration with the Danish Radio (DR) Symphony Orchestra.

They have a close affiliation with the Academy. Many of its members are alumni, and the Academy building housed the Danish National Radio until 2006, when the new concert hall opened in DR Byen, just outside of the centre. The Academy building is itself an architectural wonder from the 1930’s-40’s, beautifully renovated in the functionalist style conceived by Vilhelm Lauritzen. The students have in it, and especially in the main hall, an excellent instrument for the betterment of their work.

Pulsar has also invited colleagues from Aarhus Royal Academy of Music to present a concert of their works as well as the Shanghainese chamber group, Ensemble Les Amis, performing new Chinese works alongside student commissions later in the week.

“Everything will be performed” Rosing-Schow comments the selection process. At least one piece by each composition student is included in the programme, and many have several. Every two years the Academy organises workshops with the leading Danish orchestras from Aalborg to Odense. This practical knowledge is apparent in the first concert I had the chance to see.

On Thursday night, the DR Symphony Orchestra presented no fewer than three world premieres commissioned from Academy students.

Alongside these were featured key works by two Danish composers-in-residence, Poul Ruders and Christian Winther Christensen (The Finnish contemporary music aficionados will remember both from last year’s Musica nova festival in Helsinki). Two resident composers. Perhaps this is to mirror the principle at the RDAM that each composition student receives tutelage from two teachers, no exceptions. Whether this is the reason or not, the works in the four concerts I heard exhibited a multitude of musical attitudes.

Portraying the slow and vulgar swaying of an obese dancer, the opening work Burlesque (2016, wp) by Martin Stauning meanders through with a melodic line based on clusters and the swaying caused thereof. This was especially effective when a stretched process brought the line to its highest register, scored for trumpets and high strings. The ensuing longing echoed Romantic gestures, which the composer owns to. Nielsen? Yes. Strauss? Yes. Dowland? Obviously. Everything is somehow stale, albeit extremely well crafted and orchestrated. Incidentally, Stauning also owns the Applause performed as the third movement by the audience, the conductor and the bowing composer.

Christensen’s Chromatische Weltmusik (2013, Dp) received today its long-awaited Danish premiere, as the original scheduled for 2013 had to be cancelled due to Cyclone Christian. The lagging work is a tour-de-force in sonic exploration in the fields of quotation, by-products of suonare, or instrumental sounding, and almost slap-stick-like humour. Why lagging? The computer-game term fits nicely in my mind to describe the formal elements – listening to this work is on occasion like watching a ‘loading’ –bar or a tilting computer program. In music this means the ear may focus on the sound removed from the ‘where-it’s-going’-factor. Occasionally until desperation, undoubtedly to the composer’s intent. The prize for hanging around is substantial though – fully blown organ-chords are far too far and few between.

A performance of this fragmented work requires a mastery of the extended techniques of one’s instrument, apparent in the work of the virtuoso soloists, accordionist Bjarke Morgensen, accordion and cellist Og Toke Møldrup, as well as of the orchestra. A painful amount of the work hangs on pedantic subtleties of extended techniques. The wet acoustics of the hall only slightly counteracted this work.

The subtitle (ohne fremde Elemente) implies Christensen’s interest in integrating foreign elements until they lose their foreignness – the piece is based on a Schubert lied from Winterreise. The soloists performed a version of it as an encore to cathartic effect.

Another take on the question of whether music should be on its way somewhere, Tundra (1990), by the established Poul Ruders, presents a single impressionistic, gestural sweep living in the moment. This is in strong counterpoint with the other works, accentuating their fragmentarity on the other hand but also their originality and risk.

The originality of Ground Moves (2016, wp) by the British James Black lies in the discovery of that which is in between stasis and process. Maybe it’s a moving stasis? Like a planet moving in space. One is never sure which way to read it, which in turn made me cease to try. This enabled me to focus on the fine details in the orchestral colours, the fundamental difference in timbre between a bassoon fortissimo on a low Bb or C (curiously, one rattles, one does not), or the interferences of the clarinet trio in the third movement Isotope. Shame that Black doesn’t utilise the fantastic window that is created from a careful build-up right at the end of the piece. It’s instead claimed by the piece that follows.

The chaotic, aggressive and ear-piercing world that prodigious Aya Yoshida’s work Double-face (2015, wp) inhabits seemed to juice the orchestra from their very last forte. Yoshida speaks of first releasing the energy imminent in the 100-piece band and then controlling it. Not even in the specialist hands of conductor Brad Lubmann, who’s focus and attention in the other pieces of the concert is worthy of praise, did Yoshida’s music gain a centre. However, the gestures are very courageous and the music spurts out strong, though directionless fangs.

Segue to the late-night concert in the chamber-music hall; another acoustic wonder coated in fine wood with glorious wave-like forms lining the wall. I’m falling in love with this building.

The Swedish composer Niklas Ottander’s Piano Quartet (2015), played by students of the Academy to a packed hall, explores the worlds in between sound and silence and the extremes of register within the string family. Basing the harmony on a low E-pedal on a scordatura cello-string, which created slow glissandi and microtones when bowed, Ottander finds sonic parallels with the prepared piano. The piece remains an etude: the impressions, however beautiful, do not conjure coherence.

Marcus Lease’s eccentric text-ljud work for 4-channel diffused tape An Intense Marble Pink or: The Breakup (2015) treats interwoven speech of a man and a woman dealing with a breakup. The story is juxtaposed with coarse-transmitted Nasa-recordings of space travel. A striking detail is its inbuilt measuring of piece-time. At regular intervals, a nondescript news-reader voice reads out the temporal position in form of a mathematical formula. An enticing element.

The least original of the works in the concert, Xavier Bonfill’s The Taking (after The Kiss) (2015) completely subdues the marimba-soloist’s efforts with a dense and seemingly random texture of processed marimba-sounds. Interesting to note though, that the electronic part was diffused entirely from the back of the hall, implying a battle-like situation between the live and the electronic. Hans Peter Stubbe Teglbjærg’s Aulodian Reed (2016, wp) work suffers from similar stagnation and saturation. The spectrum of multiphonics, whenever audible, beautifully and carefully outed by oboist Veronica Isabelle Stubberud, were somewhat unfortunately covered by the electronic part, which was striving to co-exist and perhaps even mix with the oboe sound.

Two pianists, the Polish Daniel Uzniak and Dominik Wizjan, like characters in a silent movie, alternate in performing Christensen’s very peculiar and very dry miniatures for heavily prepared piano and maybe the quietest electronics I’ve ever heard. In the 5 Piano preludes (2013/15) the small genelec placed ‘the wrong way round’ behind the piano diffused Bach’s C-minor prelude and other key repertoire that the pianist mimed playing – or rather, brought out the finger-against-key sounds, making a splendid charade of pianism. The work, along with professor Stubbe Tegljæerg’s was perhaps slightly out of place in a concert focused on young composition students.

In accordance to the theme of this year’s Pulsar festival, ‘Metro’, the CV’s and programme notes of the composers and their pieces took the form of small video clips, filmed in the Copenhagen metro stations. The composers had to explain the essentials of their work during the time it takes to travel one station-span. The Chinese composer Yiqing Zhu declares his interest in the work of the spectral composers, and the spectral treatment of diverse folk musics. Zhu wants control over his music, but this doesn’t prevent Echoes from the Execution Ground (2015, wp), premiered by the RDAM Sinfonietta on Friday, to breathe freely. The unabashed melancholy and fragility of the music shuns at the thought of structural shackles. The RDAM Sinfonietta spoke in a refined and very musical language under the baton of Jean Thorel.

The two other student works by Arvid Hansell and Esben Nordborg Møller, take their impulses from the percussion section with a prominent part for triangle in the first and bongo’s on the latter. A good rapport and close collaboration with the musicians was apparent in all pieces. The convincing ensemble texture is generally well crafted but generic on occasion. There are some very personal voices budding in these pieces.

The beautifully steady and crystal clear sound of oboist Eva Steinaa was in close dialogue with both the accompanying sinfonietta as well as the warm concert hall itself. Ruders gives initially a lot of space in the first movement of his Oboe Concerto (1998) for the ethereal but precise high register to speak, bringing the the ensemble more actively in in the later movements, along with more exploration in the soloist’s lower register. The harsh, unyielding final movement breaks away from the clarity of the first two.

The final work, the quietly stuttering exhalation of Sextet (2010/14), is Christensen’s sonic experimentations in miniature form. A teaser.

The final concert I had the chance to see was above all a showcase of the vulgar, the uncompromising and the personal. An army of students, aided by professor Stubbe Teglbjærg, were in charge of putting together this challenging array of both acoustic and electroacoustic pieces.

Coming back from the centre, where I had ventured into the gorgeous Royal Library to start on this piece of writing earlier the same day, I stumbled on a performance by composer and contrabassist Bára Gísladóttir. The nebulous Icelander took to the metro station just outside the Academy, assistants holding long strands of black cloth, into which she spiralled while playing from the score arranged in a circle on the ground. The cloth eventually covered a part of the strings, muting the sound, and distorting it for great visual and sonic effect.

Her performance in the evening was an interweaving of spoken text in Italian, and crude scratching and rubbing sounds produced with sticks and super-balls on the instrument body as well as coming from the tape part. The sounds seemed to be vomited onto the audience, primitively, as a spontaneous outcry. The smoothness at any given moment was delightful happenstance.

Equally unprompted was James Black’s happening-like trio Karate Documents. Black on carophone (a trombone slider equipped with a saxophone mouthpiece) and saxophone was joined by Gísladóttir and Polish clarinettist Iga Kurec, who – wonderfully out of the blue and very much in-your-face – burst into into Polish folk-song. This was enhanced by the performers sitting right at the first row of the audience. The folk-song held the improvisatory elements together in a highly original manner, the melody appearing among the cloud of strange instruments and foreign elements, finishing with a shrill cloud of sopranino recorders. Not the subtlest of pieces, but painfully honest. And very laid back as well, there was no pressure, no need to understand the possible allusions or meanings behind the cryptic subtitles. And if this piece has an affinity with surrealism (which I think it does), they were probably cooked up randomly over a few drinks anyway, freeing the mind for free association.

Both Mads Emil Dreyer’s Lys and Xavier Bonfill’s 28×28 integrated visual elements into their music. Dreyer’s work (Danish for light) for electric guitar and electronics lulled the room into a slowly pulsating ambient atmosphere conjured by a heavily reverberated and sustained guitar line, performed from the back of the hall by the composer himself. On the stage in front a dozen light bulbs were placed, which ebbed and flowed into light and gloom along with the swells of the background. A restful peak.

Bonfill’s 28×28 (2016, wp) for for septet, electronics and a table of domino players was decidedly one of the most complicated pieces in terms of setup of the festival so far. The piece constituted of 28 fragments of music of 28 seconds each – a long time to be listening to music in 2016, but too long to not reply to a Whatsapp message, states the composer.

The work was performed twice, at the start and at the end of the concert. The fragments are ordered anew for each performance according to the development of a simple domino game played on centre stage, the game filmed for the audience to see. The game master prompts the fragment numbers – played as matching domino cards onto the table by the four players – to the performer of the electronic part, who in turn speaks them into the headphones of the performers. In addition, the performers follow a click track, which aid in timing the whole with the constantly advancing electronic part.

Some of the fragments are distinct and memorisable between the two performances that this piece received tonight, such as percussion solos with one foot in contemporary dance music. Others segue well into each other, but the real genius is in how the electronic part – itself also produced live before the audience – welded both performances seamlessly together in a manner distinct to each. As the cherry on top, a graphic score of sorts was drawn onto the screen as a by-product of the game. Very clever.

Now I must admit I’m a little worried. Here I am, writing a piece on Pulsar as a member of press, well aware of the proper code of conduct that must ensue. Therefore, it may not be wholly unproblematic that instead of merely observing Bonhill’s work, I actually affected the course which it took. On the other hand, if a piece involves audience participation, surely the fact that the music critic – as a member of the audience – participates in the piece is kosher. I’ll let you be the judge of my conduct, dear reader.

Another matter altogether may be the fact that I won the second domino game. Je ne regrette rien.

— Lauri Supponen, Helsinki 15.3.2016 (contact: lasuppon(a)gmail.com)

Pulsar 2016 ‘Metro-‘

9^th-18^th March, Copenhagen (DK)

♦ Thursday 10th March 2016

‘DR Symfoniorkestret’

19h30
Konservatoriets Koncertsal (Julius Thomsens Gade 1)

Free entrance

DR Symfoni Orkestret
Brad Lubman, conductor
*Bjarke Mogensen, accordion
*Toke Møldrup, cello

Martin Stauning: Burlesque (Ouverture-Dance-Applause) (2016, wp)
Christian W. Christensen: Chromatische Weltmusik* (2013, Dp)
Poul Ruders: Tundra (1990)
James Black: Ground moves (2015, wp)
Aya Yoshida: Double-face (2015, wp)

//

‘Prepared Piano & Electronics’

21:30
Studiescenen, Rosenørns Allé

Free entrance

Students of the RDAM
Producers: Hans Peter Stubbe Teglbjærg, Lasse Winterbottom and Jens Peter Møller
Sound: Heini Ragnarsson, Ragnheiður Jónsdóttir and Weronika Wierzba

Niklas Ottander: Piano Quartet (2015)
Marcus Lease: An Intense Marble Pink or: The Breakup (2015)
Xavier Bonfill: The Taking (after The Kiss) (2015)
Christian W. Christensen: Piano preludes (2013/15)
Hans Peter S. Teglbjærg: Aulodian Reed (2015, wp)

//

♦ Friday 11th March 2016

’DKDM Sinfonietta’

19h30
Konservatoriets Koncertsal (Julius Thomsens Gade 1)

Free entrance

RDAM Sinfonietta
Jean Thorel, conductor
*Eva Steinaa, oboe

Yiqing Zhu: Echoes from the Execution Ground (2015, wp)
Poul Ruders: Oboe Concerto* (1998)
Esben Nordborg Møller: Surface – resurface (2015, wp)
Arvid Hansell: Present, the End, and then the next Place (2015, wp)
Christian W. Christensen: Sextet (2010/14)

//

‘Electronic Lounge’

21:30
Studiescenen, Rosenørns Allé

Free entrance

Students of the RDAM
Producers: Niklas Ottander, Marcus Lease & Mads Emil Dreyer
Sound: Heini Ragnarsson, Gediminas Sudnikavicius and Weronika Wierzba

Xavier Bonfill: 28×28 (2016, wp)
Bára Gísladóttir: Rooftops of Milan (2015)
Mads Emil Dreyer: Lys (2015, wp)
James Black: Karate Documents (I Løg – II Can vei la lauzeta mover­ – III Postcard from Lemmingland) (2016, wp)
Xavier Bonfill: 28×28 (2016)

kuvat (c) Henrik Beck

Osa 2/2: Syväluotausta Oslossa

Pikajuna Tukholmasta, johon olin Katrineholmissa hypännyt kyytiin, saapui Oslon rautatieasemalle puoli kymmeneltä keskiviikkona 3. kesäkuuta. Suunnistin minulle muutamilla reissulla jo tutuksi tulleen kaupungin läpi ystäväni asunnolle, jossa aikomukseni oli viettää viikko niin musiikin kuin lomankin merkeissä. Only Connect on norjalaisen ISCM-jaoston (International Society of Contemporary Music) nyMusikk:in vuotuinen festivaali, joka esittelee nykymusiikin ja äänitaiteen kokeellista välimaastoa. Vaikka festivaalilla on selkeä painotus on norjalaisten säveltäjien, äänitaiteilijoiden ja esiintyjien esiintuomisessa, festivaalilla vieraili nimekkäitä kansainvälisiä osaajia kuten musique concrète instrumentalen grand old man Helmut Lachenmann ja floridalainen Miami Bass hip-hop -genren tutkija Dave Tompkins.

Omenamehua ja kärrynpyöriä

Festivaalin ensimmäisenä päivänä Oslon marmorisen oopperatalon valoisan aulan täytti iloinen pöhinä. Tøyenin koulun lapset juhlistivat taukoaan peruskoulupäivästä kärrynpyörin ja pyörivät tarkkaavaisina Maja Ratkjen pienen kahdeksankanavaisen ääni-installaation Vannstand:in seassa. Installaatio kiinnosti heitä erityisesti, koska saulaan tasaisesti valuva festivaaliyleisö kuunteli kaiuttimista nimenomaan heidän soittoaan. Ratkje oli kerännyt Norjan rannikolta paikallisia mittauksia veden korkeuden muutoksista muodostaen datasta graafisen partituurin, jonka musikaalista toteutusta Ratkje työsti yhden Oslon monikulttuurisimman kaupunginosan, Tøyenin koulun lapsien kanssa neljässä improvisaatiotyöpajassa.

Syntyneet äänet – koulun ja lasten soittimilla soitetut sekä puhutut katkelmat – sekoittuivat aulan meluun ja puheensorinaan. Noin seitsemäntoistaminuuttinen ääniteos koostui useasta lyhyestä interludista, joita oppilasryhmät olivat erikseen työstäneet. Vaikka teoksen musikaalinen sisältö jäi konseptiaan laihemmaksi, sointien erilaisuus ja niin dynaamisten kuin äänenvärillisten ääripäiden leikki oli viehättävää. Se, että Ratkje oli onnistunut yltämään niinkin suureen soinnin monipuolisuuteen lasten kanssa on kunnioitettava saavutus. Sointitilanteet eivät olleet arkoja. Lapset viipyivät huojunnoissa ja staattisissa soinnuissa, ja tuntuivat herkuttelevan säveliensä yhteensulautumisien kanssa. Voin vain kuvitella minkälaisen kokemuksen lapset ovat työpajoista saaneet.

Festivaalin taiteellinen johtaja Anne Hilde Neset lausui avajaissanat, ja esitteli tämänvuotista teemaa ’The Deep’ eli syvänne tai syvyys, joka ilmenisi paitsi äärimmäisen matalien sointien (Hip-hopin boom-bassot, subkontrarekisterin soittimet) mutta myös deep listeningin (vierailu kaiuttomassa tilassa) kautta. Neset puhui myös siitä, miten lasten kanssa työskentely on investointi  ’in the furthest future humanly possible’ eli inhimillisesti kaukaisimpaan mahdolliseen tulevaisuuteen.

Kolonialismista välittämättä

Oopperan aulan installaatioon oli vapaa pääsy, kuten myös festivaalin ensimmäiseen konserttiin Majorstuenin kaupunginosan kirkon pienessä kappelissa. Kivisen salin seinämaalaukset uppoutuivat punaiseen valoon kiitos vitriinin ulkopuolelle asennetun valtavan värikalvon. Ilmassa oli jo valmiiksi rituaalin tuntua kun mustiin pukeutuneet Michael Duch ja Andreas Elvenes aloittivat tummanpuhuvan dialogin matalassa rekisterissä. Giacinto Scelsin Maknonganin tekstuuri oli niin yksinkertaista, että korva kiinnittyi unisonon yläsäveliin ja tilan sointiin. Tilan eri syvyyksiin. Oikeastaan vasta Schubertissa soitto muuttui dialogiksi. Duch seurasi alkuperäisen Der Doppelgänger -liedin pianostemmaa, ja loi hyvin yksinkertaisen vastaparin laulajan kertomukselle. Menetettyä rakkautta sureva mies näkee doppelgängerinsä kuun valossa, entisen rakastettunsa talon edessä. Sovitus korosti tekstin synkkyyttä.

Seurasi nopea hyppäys täysin eri estetiikkaan, pois klassisen musiikin perinteestä kohti ambientiä ja soundscapea. Hilde Holden aloitti ääniteoksensa Nattsvev trumpettimelodialla, josta kasvoi koko tilan täyttävä kumuinen ja rakeinen nauhateos. Melodia viittasi melismoillaan vahvasti Lähi-idän suuntaan, ja kappelin paljaiden kiviseinien vuoksi kaikuisan akustiikan kapasiteetti oli koetuksella. Matalat frekvenssit olivat hyvin saturoituja, suorastaan lyttäävän voimakkaita.

Illan ensimmäisen konsertin päättävä Three Fish and Bread kulki pitkän matkan saamelaisista joikuista, kurkkulaulun ja irlantilaisen kansantanssin kautta nimeämättömän aboriginaalikulttuurin rituaalimusiikkiin. Kitara- ja perkussiosäestykset olivat koomisia lisiä itse asialle, Torgeir Vassvikin ilmiömäiselle, erittäin muuntautumiskykyiselle lauluäänelle. Vassvik yhdisteli eri kansanmusiikkielementtejä intuitiivisesti. Sain esityksestä sellaisen käsityksen, että kurkkulaulu ja joiku ovat itsessään kauniita asioita, jotka voi erottaa todellisesta kontekstistaan problematisoimatta teon kolonialistista puolta.

Suoraan Guinnessin kirjasta

Hyvin pukeutunut festivaali valui hitaasti kappelista kirkon pääsaliin, joka täyttyikin pian tuloksena varsin meluisa hiljaisuus. Majorstuenin kirkon akustiikka on loistava, mutta varjopuolena tälle on se, että todellakin kaikki kuuluu. Jopa pieni asennon muutos kovilla puupenkeillä, varsinkin jos useampi sata kuulija päätti muokata asentoaan samanaikaisesti, aiheutti minulle keskittymisen miedon herpaantumisen.

Kööpenhaminasta palannut oslolainen Cikada-kamariyhtye avasi illan pääkonsertin yhtyeestä irrotetulla pianotriollaan. Francesco Filidein Corde Vuote – kirjaimellisesti ’avoimet kielet’ – nousi täyteen ahdetun kirkkosalin hiljaisesta melusta vaivoin, mutta syttyi vähän ajan päästä kauniiseen sointiinsa. Musiikki oli viehättävällä tavalla rajoitettu, viulu ja sello soittivat vain avoimia kieliä, ja pianokin toisti pitkään vain näitä yhteensä viittä säveltä eri oktaavialoissa. Vasta kun sointi oli päässyt avautumaan, siirtyi piano yhä kaukaisempiin sukulaissäveliin, viulun laskeutuessa lopuksi hitaasti ja kokonaisuuden selkeyteen nähden yllättävän dramaattisesti fissälle. Hento avaus, jonka pohdiskelevuutta Pessonin Ne pas oublier coq rouge dans jour craquelé (moments Proust) jatkoi. Pessonin teos piti kuulijaa tunnistettavuuden partaalla. Kokoelma muistelmia joistain nimeämättömistä tapahtumista. Teos selkeys ja jännitteisyys kuitenkin vakuutti, että sen muistelemat tapahtumat olivat todellisia, ja että soittajat sijaitsivat tukevalla perustalla.

Chiyoko Szlavnicsin Constellations ei yltänyt kappaleeksi asti, mutta oli pianon soinnin ja siniäänien välisiä huojuntoja tutkivaksi etydiksi erittäin onnistunut. Kenneth Karlssonin kuuntelu oli käsin kosketeltavaa, kun hän lomitti sointinsa siniäänien rakenteiden väliin.

Kansainvälistä mainetta niittänyt äänitaiteilija Jana Winderenin teos Dive oli alun perin New York Department of Transportationin tilaus Park Avenuen tunnelia varten, jossa monikanavainen ääniteos soi kymmenien kaiuttimien voimalla. Oslossa kuullun version Winderen oli sovittanut kuusikanavaiseksi. Äänilähteiden tarina on jo itsessään hurja. Winderen oli mukana Pohjoisnavalle matkustaneessa retkikunnassa, ja äänitti vedenalaisilla mikrofoneilla mm. ryhävalaita ja jäälauttojen hankaamisen ääniä. Teokselle tyypillisiä olivat isot ääniobjektit, ja niitä tauottavat hiljaiset ja hienorakeiset kaistat. Olin asettunut illan pääesiintyjää varten varsin lähelle lavaa, mikä ei tietenkään ollut surround-efektin kannalta järkevä ratkaisu. Niin kun ei myöskään lopulta pääesiintyjääkään varten!

Festivaalia edeltänyt hype sosiaalisessa mediassa profiloi tämän konsertin jo ennalta käsin ’siksi, missä pääsee kuulemaan ilmiömäistä oktobassoa’. Soitin totta vie dominoi kirkon pääsalia lähes viiden metrin korkeudellaan koko konsertin ajan. Soittimen rakennuttaneet Guro Skumsnes Moe ja Ole-Henrik Moe kokosivat soittimen ympärille soitinyhtyeen Norjan parhaimmista improvisoijista The Touchables, jotka kantaesittivät festivaalin Skumnes Moelta tilaaman, osin improvisoidun teoksen Svart/Hvitt. Musta/valkoinen.

Tuubat ja kontrabassoklarinetit pääsivät lähelle oktobasson yllättävän hentoa sointia kontrarekisterissä, joka on soittimen keskirekisteri. Bassorumpu ja kellot vahvistivat subkontrarekisterin sointia, joka kuului vaihtuvina pulsseina pikemminkin kuin yhtenäisenä sävelenä. Soittimen ääniaallot hipovat kolmattakymmentä metriä pituudeltaan, joten istuin raa’asti liian lähellä soitinta kuullakseni siitä juuri mitään. Puhaltimet ja pienemmät lyömäsoittimet dominoivat kuulokuvaa, vaikka niiden soundimateriaali olikin samaa rahinaa ja pulsatiivista vellontaa kuin oktobasson sointi. Siirryin niin hiljaa kuin mahdollista salin takariviin, ja lopulta keskelle keskikäytävää, kun improvisoijat asettuivat lopuksi yleisön ympärille laajaan kehään. Esityksen pisti kartalle pisin ja laajin yhtämittainen glissando, minkä olen koskaan kuullut. Suoraan Guinessin kirjasta. Se alkoi oktobasson subkontra-C:stä, ja nousi yli kymmenen minuutin ajan häkellyttävän sulavasti kohti Ole-Henrik Moen pikkoloviulun korkeinta huiluääntä – oktobasson palatessa salakavalasti sitä pohjalle vaanimaan, luoden muistuman koko improvisaation ensimmäisestä soinnista: lähes koomisesta etäisyydestä pikkoloviulun ja oktobasson välillä. Sen on täytynyt olla lähemmäs kymmenen oktaavia. 16,5 Hertzistä yli kahdeksaan tuhanteen.

Live and let live

Ennen toisen festivaalipäivän maratonkonsertti-iltamaa, piipahdin Norjan työväenpuolueen päämajan alakerran baarissa, Internasjonalenissa, kuuntelemassa musiikintutkijan ja DJ:n Dave Tompkinsin luentoa. Tompkinsin käsittelemä aihe, Miamin paikallinen hip-hop-subgenre nimeltä Miami Bass ei varsinaisesti kuulu Amfion.fi:n hakemistoon, eikä nyMusikk todennäköisesti tarkoittanutkaan luentoa festivaalinsa osaksi liittäessään, että sitä tulisi tarkastella Amfion.fi:llekin ominaisen klassisen ja nykymusiikin monokkelin läpi. Se, että luennolle saapuneet hip-hop-diggarit tulivat myös illan muihin konsertteihin, kertoo festivaalin pyrkimyksestä tuoda yhteen eri genreiden tekijöitä ja niiden uskollisia kuulijoita. Ei törmäytyshakuisesti, vaan yhteiseloa edistävästi. Live and let live.

Tompkins puhui nopeasti ja elävästi Miami Bassin subhistorioista ja sosio-poliittisista sedimenttikerrostumista, omia termejään vapaasti kääntäen. Hän sivusi myös meribiologiaa ja ekologiaa avatessa genren syntyhistoriaa ja estetiikkaa. Festivaalin johtaja saapui tilaisuuteen muistuttamaan, että tämäkin on jälleen yksi mahdollinen näkökulma festivaalin teemaan: The Deep.

Koska voin puhua vain siitä, mistä todella luulen jotain ymmärtäväni, siirryn illan seitsemän pienoiskonsertin maratonketjuun.

Genrekerrostumia

Vastaperustetun Oslo 14 kamarikuoron laulajat olivat jo asettuneet Fabrikkin alakertaan johtavan portaikon laidoille kun yleisö ohjattiin kulkemaan heidän välistään pääkonsertin avajaisnumerossa. Kuoron 14 naislaulajaa kaiuttivat ja kevyesti varioivat esilaulajan lyhyitä, toistuvia sävelsoluja, jotka jäivät runsaasti soimaan porraskäytävässä. Kuoro asteli kellaritilan halki lavalle, ja yleisö seurasi mukana. Laulajana paremmin tunnetun Susannan Mass For The Witch Woman koostui niinikään hyvin lyhyistä voihkaisumaisista sävelsoluista, jotka resonoivat laulajalta toiselle luoden yksinkertaisia rytmitekstuureita. Voihkimisien kiihtymiset kohti huippukohtaa oli helppo nähdä eroottisena viittauksena.

Entisen Astrup-Fearnley museon tilat on muutettu Fabrikk-nimellä toimiviksi monikäyttösaleiksi, mistä johtuen akustiikkaa ei ole erityisesti suunniteltu kamarimusiikille. Tämä asetti harmillisia haasteita etenkin Vollen Unitedille, joka joutui turvautumaan keinotekoisen kuuloiseen vahvistukseen. Edellisen illan pianisti Kenneth Karlsson soitti intialaista harmoonia brittiläisen Tansy Daviesin duossa harmoonille ja sopraanolle Song of Pure Nothingness, jonka Vollen United kantaesitti vuoden 2013 Ultima-festivaalilla. Vaikutuin harmoonin huojunnoista ja tremoloista, jotka säestivät Elisabeth Holmertzin 10-luvun occitaninkielellä laulamia kromaattisia melismoja. Harmooni kuulosti aivan syntetisaattorilta, luoden kiehtovia mielikuvia historiallisista kerrostumista. Martin Rane Bauckin Inner, sopraanolle, harmoonille ja viululle kärsi akustiikasta eniten. Hennot, katkaistut koraalit – joissa lomittain orkestroituna lainaus Guillaume Dufayn motetista – eivät hengittäneet ja sulautuneet yhteen niin hyvin, kuin partituurista ilmenevä huolellinen soitinnus ansaitsisi. Sitä vastoin Ylva Lund Bergnerin lyhyt musiikkiteatteriesitys Ljudlösa steg sisälsi tarpeeksi muita kuin äänellisiä elementtejä toimiakseen paremmin tässä haastavassa ympäristössä. Harmoonin lisäksi Karlsson soitti pientä Casio-syntetisaattoria, jonka retro-soundit tulivat kuivassa akustiikassa oikeuksiinsa. Elektroninen äänimaailma loi assosiaation elektroakustiseen text-ljud -genreen, ja sen kanssa keskustelevat, viulun ja harmoonin hengitykset kannattelivat sopraanon Sarah Falkstad Byrnen runoihin Händer mot betong ja Halogendansen  perustuvan kertomuksen pehmeämpää puolta.

Vollen Unitedin ohjelma oli Cikadan edellispäivän esiintymisen lisäksi festivaalin ainoa selkeästi nykykonserttimusiikiksi tarkoitettu. Sivumennen sanoen molempien yhtyeiden viulisti Karin Hellqvist seurasi minua koko kahden viikon festivaalikiertueen aikana, esiintyen Kööpenhaminan Klang-festivaalilla kolmessa, ja Oslossa kahdessa konsertissa sekä yhdessä avoimessa kenraaliharjoituksessa. Jälkimmäisessä tosin hänen viuluaan soitti säveltäjä Helmut Lachenmann estetiikkaansa näin hauskasti havainnollistaen.

Festivaaliyleisö siirtyi baarin kautta museokellarin suureen, betonilla vuorattuun saliin, jossa akustiikka oli satoja kertoja anteliaampi illan seuraaville esiintyjille. Miksi akustista osuutta ei sijoitettu tähän tilaan? Voiko olla kyse vain logistisesta ratkaisusta? Susan Stengerin Deep Songs yhdisti norjalaisen kansansoittimen, Hardingefelan, joita soittivat Nils Økland ja Britt Pernille Frøholm, matalan rekisterin alttohuilun sekä vulkaanisen toiminnan jyliseviä ääniä nauhalta. Taustalle oli jokseenkin päälleliimatun oloisesti projisoitu Siobhan McDonaldin stillejä talvisista maisemista ja maantieteellisistä tekstuureista. Minua riitti viehättämään upean Hardangerviulun sointi, ja soittajien taidokas, meditatiivinen improvisaatio matalien dronien päällä.

Chris Watsonin kantaesitys, soundscape-teos North Atlantic Drift (Boreal Mix) jatkoi kansallisromanttista linjaa. BBC:n kuuluisien luontodokumenttien ääniraidoista vastannut Watson miksasi Norjan vuoriston ja rannikon luonnonääniä taidokkaasti tilaan, sulkien lattialla mukavissa asennoissa istuvan yleisön sisäänsä. Teoksen tasaisesti jylisevä taustataso otti kopin edellisestä numerosta. Jylinän päälle asettui postikortteja mursuista, lunneista, kiisloista, ruokeista sekä jään ja tuulen äänistä.

Tässä vaiheessa lähdin vähin äänin valumaan pois. Osin kokonaisvaltaisen täyttymyksen (lue: ähky) vuoksi, mutta etenkin siksi, että ilta kehittyi varsin sulavasti kohti genrejä, joita en kokenut oikeaksi tarkastella kriittisesti klassisen musiikin perinteestä käsin. Toisin sanoen koin olevani jäävi liittämään niitä mukaan tähän artikkeliin. Eric Chenaux, mies kitaransa kanssa, Fennesz, ambient-tyylisine nauhateoksineen sekä lopulta em. DJ:t Dave Tompkinsin ja hip-hop-kirjailija Martin Bjørnersenin Miami Bass -setti raikuivat museokellarissa pitkään aamuyöhön minun jo henkisesti valmistautuessa kahden viikon festivaalirupeaman viimeiseen päivään.

Istu ja kuuntele aspiriinitablettia

Lukuun ottamatta sitä, mikä oli tullut festivaalin aikana selväksi; Only Connect -festivaali pyrkii tuomaan yhteen eri genreiden tekijöitä ja uskollisia kuulijoita hyvin erilaisissa konserttitilanteissa, mikään ei voinut valmistaa minua jälleen uuteen hämmennykseen, kun astuin Grüneløkkan hipsterikortteleissa sijaitsevaan Black Box -teatterin saliin viimeisen festivaalipäivän iltana. Sanon astuin, vaikka pikemminkin juoksin itseni ensin hikiseksi jätettyäni seuralaiseni kävelemään omampaa vauhtiaan, ja pääsin viimeisellä ovenavauksella sisään pieneen, kauttaaltaan mustaksi maalattuun teatteriin.

Hämmennykseni johtuu lähinnä siitä, etten ottanut etukäteen kovin tarkasti selvää mitä tuleman pitää, mikä taas johtuu siitä, että rakastan tulla yllätetyksi. Jenny Hvalin esitys oli kekseliäästi monologiteatterin asuun puettu mm. iPadin videokuvaustoimintoa ja Photo Boothia hyödyntävä pop-laulukeikka. Kehyskertomuksena oli yhdysvaltalaisen videotaiteilijan Zia Anderin luomat ritualistiset pyjamabileet, jonka puitteissa Hval esitti uuden albumin Apocalypse, Girl kokonaisuudessaan. Albumi löytyy muuten mm. Spotify:sta. Hvalin järisyttävän voimakas ääni kävi läpi harkittuja prosessointeja, muuttuen välillä matalan miehiseksi. Kekseliäs esitys oli ainakin klassisen nykymusiikkiesitysten mittapuulla, mikä on minulle ominaisin tarkastelukulma. Kollegani teatterin puolelta saattavat olla samaa mieltä, tai haukotella jo pelkälle ajatukselle iPadeistä ja Mac-tietokoneiden yksinkertaisimmista sovelluksista. Interludina taustalaulajat esittivät Toni Braxtonin Unbreak My Heart:in karaokeversiona, kera juustoisen, kullanvärisen fontin ja liilan taustavärin.

Tuskin ehdin tilata valkoviinin itselleni ja konserttikaverilleni, kun teatterin lämpiössä alkoi David Toopin ja Camille Normentin elektroakustinen esineimprovisaatio Normentin lausuessa matalalla, rauhoittavalla äänellään myyttistä, merellistä tarinaa. Äänien monipuolisuus ja erinomaisesti suunniteltu siirtyminen äänestä toiseen – kaiken tapahtuessa livenä, yleisön valheenpaljastavien silmien ja korvien edessä – oli vangitsevaa. Muistan taannoin sävellysopettajani sanoneen, että yleisöstä ja niiden kuuntelusta kyllä huomaa, kun yleisö kokee musiikin tapahtuvan vahvasti siinä hetkessä. Tämä yleisö seurasi herkeämättömästi kun Toop asetti kontaktimikrofonin vesilasiin, johon hän oli hetkeä aikaisemmin tiputtanut aspiriinitabletin. Syntyvä kohina oli vahvistettu ja kevyesti kaiulla prosessoitu. Monitasoinen äänimatto häkellytti, ei vähintään hyvin esillä olevan lähteen yksinkertaisuuden vuoksi. Esineteatteria, kohinateatteria. Kuin sukeltaisi halvan syntetisaattorin Seashore-äänen moniin mahdollisiin ulottuvuuksiin.

’Sit down. Sit down. Sit down. NOW!’ käski kirjailija John Doran, joka asteli noiserockbändin, Årabrotin eteen näiden ollessa täydessä transsissa lähes kaksimetristen bassovahvistimien edessä. Spoken word -esityksessään, Doran komensi yleisöä kuvittelemaan itsensä pois situaatiostaan, kohti taivasta ja rauhaa kaiken tykityksen keskellä.

Only Connect Festival of Sound näyttää, että musiikki voidaan mieltää musiikiksi genrerajoista ja perinteisistä musiikkilajien jaotteluista huolimatta. Toisaalta festivaali pyrkii elämään maailmassa, missä näitä rajoja ei tarvitse rikkoa. Maailmassa, missä rajoja ei alkuunkaan ole. Toisaalta festivaali pyrki tematisoimaan kaiken. Minua ärsytti jokainen kerta, kun ohjelmalaput tai puheet pyrkivät selittämään ja korostamaan, miten kukin ohjelmanumero liittyi festivaalin teemaan ’The Deep’. Jos kuulijan kokemus on aito, ja musiikin tekijät rehellisiä itselleen ja tekemiselleen, mitä väliä sillä on istuuko teos teemaan tai ei. Täysin tarpeetonta kategorisoimista ilmapiirissä, joka muuten selkeästi pyrkii pois kategorioista.

Only Connect Festival of Sound: The Deep
Oslo, 4.-6.6.2015

4.6.2015 klo 14 (Vapaa pääsy) Det Norske Opera & Ballett, aula

Maja S. K. Ratkje: Vannstand (ke), installaatio

Doppler Effects

4.6.2015 kilo 19 (Vapaa pääsy) Capella Johannea, Majortuenin kirkko

Giacinto Scelsi: Maknongan

Franz Schubert (arr. Duch): Der Doppelgänger
Michael Duch, kontrabasso
Andreas Elvenes, basso-baritoni

Hilde Holsen: Nattsvev
Hilde Holsen, trumpetti & elektroniikka

Torgeir Vassvik: Three Fish and a Bread
Torgeir Vassvik, laulu, kitara & perkussiot

Gargantuan Sounds

4.6.2015 klo 20.00 (NOK 200/150) Majorstuenin kirkko

Francesco Filidei: Corde Vuote

Gérard Pesson: Ne pas oublier coq rouge dans jour craquelé

Chiyoko Szlavnics: Constellations

Cikada:
Karin Hellqvist, violin
Torun Stavseng, cello
Kenneth Karlsson, piano

Jana Winderen: Dive
Jana Winderen, elektroniikka

Guro Skumnes Moe: Svart/Hvitt (ke)
The Touchables:
Gjertrud Pedersen ja Kristine Tjørgensen, (kontra)bassoklarinetti
Martin Taxt, tuuba
Laura Marie Rueslåtten, bassokellot
Ane Marthe Sørlien Holen, bassorumpu ja perkussiot
Ole-Henrik Moe, pikkoloviulu
Kari Rønnekleiv, alttoviulu
Kristin Strand, sello
Magnus Skavhaug Nergaard, kontrabasso
Guro Skumsnes Moe, oktobasso

5.6.2015 klo 17 (Vapaa pääsy)

Internasjonalen

Luento: Miami Bass with Dave Tompkins

The Factory
Fabrikken 5.6.2015 (NOK 250/200)

klo 19.30

Oslo 14

Susanna: Mass For The Witch Woman (ke)

klo 20.00

Vollen United

Tansy Davies: Song of Pure Nothingness

Martin Rane Bauck: Inner (ke)

Ylva Lung Bergner: Ljudlösa steg (ke)
Vollen United
Elisabeth Holmertz, sopraano
Karin Hellqvist, viulu
Kenneth Karlsson, harmooni ja sampleri

klo 20.45

Susan Stenger: Deep Songs (ke)

klo 21.15

Chris Watson: North Atlantic Drift (Boreal Mix) (ke)

klo 22.00

Eric Chenaux

klo 23.00

Fennesz

klo 24.00

DJ Dave Tompkins & Martin Bjørnersen

6.6.2015 klo 21.00 (NOK 240/180/140) Black Box Theatre

Jenny Hval: Apocalypse, Girl

The Deep End

6.6.2015 klo 22.00 (NOK 150/100) Black Box Theatre

Camille Norment & David Toop

Årabrot

feat. John Doran

kuvat (c) Helle Sandager

Lauri Supposen reportaasi Klang (DK) ja Only Connect Festival of Sound (NO) -festivaaleilta

Osa 1/2: Tuoreimpia tasoja ja pintakerroksia Kööpenhaminassa

Kööpenhaminassa vuosittain järjestettävä Klang – Copenhagen Avantgarde Music Festival on kaupungin tärkein uusinta nykymusiikkia esittelevä konserttikokonaisuus. Se kerää yhteen Pohjois-Euroopan johtavimpia nykymusiikin esittämiseen erikoistuneita yhtyeitä. Tänä vuonna tähtiin lukeutuivat ruotsalainen Curious Chamber Players, norjalainen Cikada ja saksalaiset Ensemble Modern ja Ensemble Recherche, joista edellä mainittu vierailee niinikään pääesiintyjänä Viitasaaren Musiikin Aika festivaalilla heinäkuussa.

Festivaalille saapui tänä vuonna myös lukuisia ystäviäni ja kollegoitani, joihin olin tutustunut mm. Ung Nordisk Musik -festivaaleilla ja muilla Keski-Euroopan kesäkursseilla. Konserttien väliset tuokiot kuluivat siis luonnollisesti heidän kanssaan keskustellen, niin konserttien sisällöistä kuin nykymusiikin laajemmistakin suuntauksista – menneisydessä ja tulevaisuudessa. En yritä tässä artikkeliparissa väistää keskusteluissa nousseita väittämiä. Kuulemani tiedon- ja uskomustenmuruset kulkevat läpi reportaasin oman henkilökohtaisen kokemukseni rinnalla. Olisin epärehellinen jos pyrkisin sulkemaan nämä niin ulkopuoliset kuin sisäsyntyisetkin tekijät pois tekstistä. Tämän vuoksi avaan tekstin lomassa myös omaa situaatiotani ja positiotani nykymusiikkikentällä, säveltäjänä, esiintyjänä ja kuulijana.

Jätän jääviyteni vuoksi Cikadan, saksalaisen nuorisoyhtyeen Ensemble Chiffren että Ensemble Modernin konsertit muiden arvioitaviksi.

Avajaiskonsertin jälkeen sain ilmaista Tuborgia

Saavuin Kööpenhaminaan paria päivää ennen festivaalia tapaamaan ystäviäni ja tutustumaan kaupunkiin. Se osoittautui hyödylliseksi, sillä konserttien välissä piti toisinaan löytää nopeasti allergioihin sopivia ateriointimahdollisuuksia, joten ruokapaikkoja oli hyvä tuntea etukäteen. Suunnistaminen oli helppoa, sillä kaikki festivaalin konsertit – yhtä lukuunottamatta – sijaitsivat samassa tilassa, République-kulttuurikeskuksen Festivalscenessä, kaupungin keskustan pohjoislaidalla. Kätevyydellä oli raskas hinta: yksi festivaalin vakavimmista puutteista oli sävellysten ja esiintyjien akustisten erityistarpeiden täydellinen ohittaminen. Kaikki musiikki – niin siitä nauttiva vahvistettu elektroninen musiikki, kuin siitä kuihtuva puhallinpainotteinen musiikki – soi samassa kuivassa tilassa. Ainoana poikkeuksena tästä oli Cikadan ja Martin Rane Bauckin sävellyskonsertti Koncertkirkenissä, jossa tilan ja musiikin suhde oli osa itse sävellystä.

Festivaalin polkaisi käyntiin festivaalin alkuperäinen lippulaiva Athelas Sinfonietta Copenhagen. Lähes yksinoikeudella. Athelas New Music Festival muuttui vasta kaksi vuotta sitten Klangiksi, ja yhtyeen puheenjohtaja istuu festivaalin hallituksessa. Athelasin konsertin aloittanut duo pikkololle ja lelupianolle näin jälkiviisaasti sanottuna kertoo jotain olennaista Klangin luonteesta ja asenteesta nykymusiikkiin. Ole Buckin Gymel asuu soitinvalintansa ansiosta hyvin korkealla, ontossa tilassa, jättäen kuulijan roikkumaan ilmaan basson tuen kaipuussa. Jos tämän vikkelän kappaleen rytmilinjan erottaisi säveltasoistaan, se muistuttaisi dubstepiä. Ihastuttavaa!

Buckin musiikkia soitetaan festivaalin toisen taiteellisen johtajan Christian Winther-Christensenin mukaan Tanskassakin ylen harvoin. Festivaalilla myös päävierailijat Ensemblet Modern ja Reserche esittävät yhteensä kolme teosta säveltäjän 70-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Tämä unohdettujen ansiokas esiintuominen – Buck on vaikuttanut mm. Abrahamseniin, Simon Steen Anderseniin sekä nuoremman polven Martin Stauningiin ilmeisen vahvasti – ei ole kertovin periaate. Klangin ohjelmointia leimaa ennakkoluulottomuus, joka heijastuu avajaiskappaleesta; sen lennokkuudesta ja häpeilemättömästä viihdyttävyydestä.

Kuulija ei päässyt avajaiskonsertin seuraavassakaan kappaleessa laskeutumaan puheenkorkeudelle, sillä Kuro ton’neru jatkaa edellisen kappaleen viehättävän onttoa ja huokoista äänimaailmaa, ja vauhdilla. Muuntautumiskykyinen Athelas kilpailee taakse projisoidun videon kanssa, jossa kaksi niinikään dialogissa olevaa pimeätä tunneliajoa vilistää vierekkäin. Sciarrinomainen Koyaanisqatsi. Muun muassa kööpenhaminalaisessa säveltäjäkollektiivissa DYGONG:issa vaikuttava Nicolai Worsaae on selkeästi festivaalin lahjakkaimpia ja omalaatuisimpia säveltäjiä, ja on hyvin edustettu kahdella kappaleellaan. Worsaaen viehätys aasialaista musiikkia kohtaan on erityisen framilla toisena festivaalipäivänä soineessa teoksessa REPLICATION#2, joka on kirjoitettu baritonisaksofonille, haitarille, kontrabassolle ja kiinalaiselle erhulle, jota soitti tanskalaisen Figura-yhtyeen kontrabasisti Jesper Egelund. Tämäkin kappale kalvensi konsertin muut kappaleet pyyteettömässä oivaltavuudessaan ja kauniissa soivuudessaan.

Takaisin Athelasiin. Komedia on vaikea taide kaikilla platformeilla, eikä nykymusiikki ole poikkeus. Matthew Schlomowitzin Joytime Ride for Ives:in suurempi riski oli kuitenkin saada jo valmiiksi katkonaisen ja poukkoilevan soinnin dramaattisiksi pyrkivät leikkaukset toimiviksi ja tuoreenkuuloisiksi. Teos sakkaili eteenpäin ilman, että sain siihen juurikaan tarttumapintaa. Minulle on tärkeätä tulla liikutetuksi kappaleen aikana. Tämä vaatii mielestäni ensin kutsua ja luottamuksen syntymistä minun ja musiikin välille. En ollut herkimmilläni ja putosin siksi kärryiltä.

Nyt koko festivaalin kuulleena sanoisin, että Simone Movion Incanto IV ja Birgitta Muntendorfin Missing T asustivat tälle festivaalille hieman vieraassa, konservatiivisemmassa estetiikassa, jonka juuret voi kenties jäljittää molempien opintoihin Pariisin IRCAM:issa. Tämä olisi toki voinut toisaalta olla eduksi. Athelaksen virtuoosimaisesta esiintymisestä huolimatta Movion teos ei missään vaiheessa päässyt nousemaan maantasolta. Kiinnostavat saksofonin ja huilun lyhyet kudelmat tuntuivat irtonaisilta, eikä niitä yhdistänyt taidokkaan soitinnuksen ja linjojen liimauksien sitko riittänyt pitämään kokonaisuutta kasassa. Muntendorfia ajoi kappaleessa tarve ’olla haluamatta teokseltaan mitään, antamalla sen vain olla missä on, miten on’ ja samalla hänellä oli kunnianhimoinen hanke pohtia musiikin ja kielen suhdetta, ja erityisesti niiden merkityksenmuodostuksen eroja ja yhtäläisyyksiä. Teos oli kaunis, eikä sen kauneutta lisännyt tieto kappaleen syntyhistoriasta tai säveltäjän pyrkimyksistä. Pohdinkin yhdessä säveltäjäkollegoideni kanssa tätä asiaa. Jotkin ovatkin irtisanoutuneet tyystin ohjelmateksteistä tai ennen konserttia käytävistä, kappaleen sisältöä koskevista esittelyistä, koska kokevat niiden vain hämmentävän tai suorastaan haittaavan kuuntelukokemusta.

Klangin väkevin vahvuus ilmenee paitsi siitä, että kaksi kolmasosaa festivaalin kappaleista on viimeisen viiden vuoden ajalta, mutta myös nuorten säveltäjien kantaesitysten määrässä ja erilaisuudessa. Avajaiskonsertissa kuulin Athelas Ensemblen tilausteoksen festivaalin nuorimmalta säveltäjältä. Vuonna 1989 syntyneen Jens Peter Møllerin teoksessa Starting Points oli pikemminkin kyse lyhyistä miniatyyreistä, ja samankaltaisten alkujen lyhyestä kehittelyistä muutamiin eri suuntiin pikemminkin kuin erilaisista lähtökohdista. Møller myöntää, ettei pyrkinytkään ideoidensa perusteelliseen tutkimiseen ajassa, pitkällä aikavälillä vaan nimenomaan alkutilanteiden erottamisesta omiksi yksiköikseen. Minä sen sijaan myönnän, että teos oli yksi niistä harvoista, jonka saundeja – rentoja, rytmikerrosteisia pizzicatokuvioita – huomasin kelaavani päässäni pitkään esityksen jälkeenkin. Teos ei tarjonnut hienovaraista, tajunnallista katharsista, mutta tarrasi kiinni keholliseen kuunteluuni, mikä oli minulla herkässä ja mistä sain paljon iloa irti. En kuunnellut teosta paikallani, hievahtamatta istuen.

V for Vendetta

Athelasin konsertin päättänyt, belgialaisen Stefan Prinsin Fremdkörper #3 (mit Michael Jackson) muistuttaa soinnillisella tasollaan paljon toisen festivaalipäivän päättänyttä Timo Kreuserin ARTIKULATION -teosta. Kreuser pyrkii sanallistamaan, tai oikeammin musiikillistamaan kritiikin nykymusiikkia ja sen instituutiota kohtaan. Se pyrkii problematisoimaan audiovisuaalisten median kautta (saksalaisen) nykysäveltäjän suhteen musiikkiin, yhteisöönsä ja soittajiin, sekä itse säveltämiseen kritisoimalla mm. aleatorisia prosesseja, ja vastuun siirtämistä pois säveltäjältä kohti esiintyjää. Prins etsiytyy pop-genren ja nykymusiikin välimaastoon preparoimalla soittimia metallisten soundien perässä, ja ottamalla feedback-hälyn osaksi musiikillista kielenkäyttöään. Toisin sanoen keskittyy tiukasti vain ja ainoastaan ääneen ja sen strategiseen sijoittamiseen ajassa, Kreuserin sävellyksestä välittyy kauhu nykymusiikkigenreä ja säveltäjän kokemaa historiallista painolastia kohtaan. Kreuser ei anna vastauksia, hän ei halua luennoida tai tuomita. Hän kutsuu teoksensa kuulijan – joka Kreuserille on mitä ilmeisimmin toinen säveltäjä, tai nykymusiikkivaikuttaja – istumaan alas, ja keskustelemaan nykymusiikin tilanteesta, ja sen roolista yhteiskunnassa. Kuka lausuu ensimmäisen rakentavan ehdotuksen?

Kreuserin kanssa konsertin päätteeksi soittaneet Poing! -trio ja Figura kamariyhtye näyttivät kyntensä heti saman konsertin kahdessa ensimmäisessä kappaleessa. Worsaaen em. kantaesitys REPLICATION#2 abstrahoi kiinalaisen pentatonisen sävelikön glissandoineen. Sävelikön kehittely kuului jo klassisen nykymusiikin puolelle, teoksen liikkuessa välillä suorastaan hulvatomissa sfääreissä Kiinan kansallislaulusta poimittuine lainauksineen. Myös Steingrimur Rohloffin kantaesitys LIGHT BLUE TO DARK BLUE pysyi tiukasti kasassa. Kahden kontrabasson – virtuoottisen Håkon Thelinin ja em. Jesper Egelundin – tummanpuhuva, pyöreäsointinen dialogi toimi kekseliäänä, soitinnuksellisena punaisena lankana, johon tanssivat polyrytmit ripustuivat kevyesti.

Huolimatta huolellisesti jännitetyistä linjoista, konsertin kolmas kantaesitys, virolaisen Märt-Matias Lillin Sitting quietly, doing nothing jätti kylmäksi. Soinnit vaikuttivat pyrkivän saumattomaan yhteensulautumiseen ja rikkumattomaan pintajännitykseen siinä onnistumatta. Tai sitten säveltäjä pyrki tekstuurien katkonaisuudesta itsestään löytämään levottomia tilanteita. Tässäkin tapauksessa olisi ääripäitä voinut tiedostaa ja tutkia pidemmälle. Lopputuloksen heikkouteen vaikutti Figuran lyömäsoittaja, joka ei osan aikaa ollut tilanteen tasalla.

Islantilaisen Áki Ásgeirssonin 312˚ oli naurettavassa yksinkertaisuudessaan onnistunein yleisöä osallistava nykymusiikkiteos, jossa minulla on ollut kunnia olla mukana. Niin yhtyepariskunnan soittajat kuin yleisökin seurasi valkokankaalle heijastettua liikkuvaa graafista partituuria. Säännöt olivat yksinkertaiset. Aina kun taputtavan käden kuva liukuu oikealta vasemmalle, ja osuu vasemman laidan valkoisen viivan kohdalle, yleisön vasen puolisko lyö kätensä yhteen yhdessä. Oikea laita tekee saman jaloilla niillä tömistäen. Vaan mitä teet kun käsien sijaan ruudun halki viilettää Kvikk-lunsj-suklaapatukan kuva? Lienee norjalaisille suunnattu inside-läppä.

Kasetti onkin vain pieni laatikko

Sunnuntain myöhäisillan näytöksessä äänitaiteilija Morten Riis ottaa tunnetun genren, ja irrottaa sen tärkeimmän työkalun tarkastelun alle itsessään kauniina ääniesineenä. Elektroakustisen musiikin genren, Tape music:in tape on englanniksi myös cassette, eli kasetti – italian kielen sanasta ’cassetto’ – pieni laatikko. Näistä pienistä laatikoista, kaseteista, joita Riis asetteli niiden koneistoja pöyrittävälle mekanisoidulle alustalle, lähtee pieniä raksuttavia ja rahisevia ääniä.

Cassette Music:issä Riis rakensi intuitiivisesti lyhyitä jaksoja kasettilaatikoiden äänistä, niitä vahvistaen ja kerrostaen. Koneistojen lähikuvat näkyivät valkokankaalla, ja salin ympärille asetetut Walkman-radiot sulkivat yleisön kuin kasettilaitteen soinnin sisälle. Riis ei hyödyntänyt kasettikoneistojen klangien hienouksia ja karheusasteita, eikä muutenkaan sukeltanut huolellisesti itse soinnin rakenteisiin tuoden niiden eri muotoja esiin esityksessään. Paljon hälymusiikkia kuunnelleena ja tutkineena en voinut olla huomaamatta potentiaalia soinnillisemmalle työskentelylle, ja jännitteiden etsimiseen soinnista käsin. Tästä näkökulmasta katsoen valitsen sanan ’tyytyy’, kun väitän Riis:in tyytyneen asetteluun ajassa ja sointien kerrostukseen. Mutta koko teoksesta olisi tullut vallan eri eläin, jos hän olisi lähtenyt kuvailemani ’klassisen’ työskentelyn suuntaan. Pyydän sirottelemaan suolaa sanojeni päälle – tulenhan klassisen musiikin enkä äänitaiteen puolelta, siinä missä ne mielletään yhä toisistaan erillisiksi genreiksi. Kokemushistoriani vaikutti ja vaikuttaa tänäänkin arvottamiseen.

Pian edellistä seurannut toinen teos, Sensation of the Pure on sukua Riisin kanadalaisen kollegan Nicholas Bernierin äänirautateokselle, jonka kuulin viidentenä festivaalipäivänä, mutta keskittyy perkussiivisen saundin sijaan äänirautojen siniäänimäisyyteen ja viritykseen. Riis kertoo inspiroituneensa Hermann von Helmholtzin tutkimuksista koskien kompleksisten äänien osaääneksiä ja vokaaliäänien tuottamista synteettisesti. Riis oli rakentanut muoviputkista, meccano-setistä ja siimoista resonanssikoteloja ja sulavasti liikuteltavia kansia niiden eteen. Pienet käämit saivat erikokoiset ääniraudat soimaan, ja Riisin tunnelmallinen esitys kulki läpi viritysten, vokaalisointien ja drone-äänien. Esitys muistutti Helsingissä vähän aikaa sitten kuulemaani La Monte Youngin kappaletta Composition 1960 #6, jossa pitkään soivaa kvinttiä värittää osasävelien ja pienten dynaamisten erojen kirjo. Tässä Riis keskittyi sointiin, mutta muoto jäi avoimeksi ja jännitteetömäksi. Näin oli todennäköisesti tarkoituskin. Me vain leijuimme.

Muistoja

Pierre Boulezin tärkeimpien pianoteoksien ohjelmointi osana uudistunutta Klang-festivaalia on toisaalta muistuma ajalta, jolloin festivaali esitti lähinnä avantgardistisia klassikoita, mutta toisaalta myös eteenpäinkatsovaa ja oivaltavaa konserttisuunnittelua. Etenkin Jonas Olssonin inhimillinen ja aistikas tulkinta sai paljon kiitosta konserttiyleisöltä. Ensimmäiset kaksi yhteensä kolmesta myöhäisillan Boulez-resitaalista olivat varsin suosittuja, vaikka olivatkin pääesiintyjiä väljemmin istuttuja.

Festivalscenen, jossa useimmat festivaalin konserteista pidettiin, on akustiikaltaan erittäin kuiva ollen ideaali lähinnä vahvistetulle musiikille. Yllättävää kyllä, Olssonin Boulez asettui haastavaan akustiikkaan erinomaisesti. Kuivuus muuttui napakkuudeksi ja lähes olematon kaiku keskitti huomion sävelien kestoihin ja voimakkuuseroihin. Myös Olssonin esiintuomat värierot kuuluivat pelkistetyn selkeästi. Kerran minulle niin haastava musiikki, näyttäytyi inhimillisemmeltä kuin koskaan. Tosin Sonate III meni minulta lähes ohi vaikka salissa seisoinkin (olin jäänyt suustani kiinni ennen konsertin alkua ja sain juostua alkutaputusten aikana sisään. En uskaltanut, enää mennä nariseville tuoleille istumaan). Iltakymmeneltä, neljännen päivän päättyessä, olin jo varsin uupunut.

Auttoiko akustiikka? Vai ovatko Boulezin sonaatit nyt jo tarpeeksi vanhoja ja säveltäjä tarpeeksi syrjässä tämän päivän avantgardesta, jotta voin rakentaa hänen musiikkiinsa uudenlaisen suhteen? Sosio-poliittisista piikeistä riisutun? Tätä huomiota puimme kollegoiden kesken istuessamme Mikkellerissä päivää ennen lähtöäni Osloon. I alla fall on päivänselvää, että ruotsalainen pianovirtuoosi Olsson on yksi festivaalin sankareista.

Valitsin tyylikkään kurpitsan, pähkinäpurkki on tyhjä

Näillä ja muilla yhtä arkipäivän surrealistisilla lauseilla alkoi minun osaltani viimeinen festivaalipäivä. Niin totta kuin Klangilla on kaksi taiteellista johtajaa, tämän vuoden festivaalin yksi pääpiirteistä on kahden yhtyeen voimien yhdistäminen. Ensin Poing! ja Figura, sitten pariisilainen Ensemble Aleph ja Curious Chamber Players -yhtye, joka on ahkerimmin tuonut esinetaiteen soinnillisen puolen nykymusiikkikentän huulille. Jos arki on musiikkia, jokapäiväiset, helposti ylenkatsotut esineet ovat vahvan äänipotentiaalin omaavia soittimia.

Arki on musiikkia, tai pikemminkin teatteria. Aleph on soittanut niin pitkään yhdessä, että inside-läpät vuotavat ulospäin. Alephin klarinetistin Dominique Clémentin ja videotaiteilijan Louis Clémentin yhteisteoksessa FIVE L. Marseillelaisen Fabienne Yvertin runoihin arjen pienistä huomioista (366 Légendes quotidiennes éxemplaires) saivat soinnillisen muodon, luoden eräänlaisen vuoden 2015 Sinfonia Domestican. Lauseet ja niiden kylkiäiskuvat projisoitiin soittajien nuottitelineisiin ripustettuihin sifonkeihin valon taittuessa upeasti useampaan syvyyskerrokseen. Lauseet yhtyivät laululla ja soittimilla tuotettuihin arjen ääniin. Hämmästyttävän herkkiin ja pieniin sellaisiin. Äänihiput muodostivat hädin tuskin kokonaisuuksia, eikä yksikään minatyyri kestänytkään paria minuuttia pitempään. Aleph kertoi pienistä sivuhuomautuksista, hoivaten niitä hellästi. Visuaalinen puoli olisi tosin voinut olla paljon rohkeampi ja paremmin yhdessä musiikin ja runon kanssa.

Pyöräpumppu, savikulho vesivadissa, tiski- ja pulloharjat toimivat airueina illan toiseen yhtyeeseen. Marianthi Papalexandri-Alexandrin Gaze esitteli Curiousin perinteisemmän nykymusiikkisoinnin osaamista. Katkonaista noisea ja taidokkaan soitinnuksen myötä jännittynyttä ja siten sulavaa sellaista. Noriko Koide oli minulle aiemmin tuntematon säveltäjä, mutta tuttavuus oli erittäin mieluisa. Yhteyteni Koiden teokseen Hika Runners High+ tuntui välittömältä. Muoto oli kiitollisen selkeä luoden vahvat puitteet teoksen elohopeamaiseen juoksutukseen. Tämä oli lujaa musiikkia, soitettuna kuiskauksenomaisesti, yhtälailla kevyttä ja tukevaa. Heittäytymiseen kutsuvaa. Curious oli täynnä sähköä.

Yhtyeen yhden perustajajäsenistä, säveltäjä Malin Bångin Turbid Motion oli tasapaksu kaista Curiousille ominaista esinehälyä. Dramaattinen kaari oli vaikeasti hahmotettavissa. Teoksesta vaikutti puuttui rakenteellinen jännite, mutta sointimatto oli yksityiskohdiltaan rikasta. Siihen huomioni lopulta kiinnittyikin, lähinnä pintatasoon, oivaltaviin soittotekniikoihin kitarassa, ja sen rikkaiden, vinkuvien saundien yhtymiseen muun yhtyeen kanssa.

Alephin Monica Jordanin hallitun sähköinen tulkinta Schwittersin nonesenserunosta lunasti tämän oldien paikan festivaalin muuten niin nuoren musiikin seassa. Ursonatessa on aineksia niin stand-up komiikkaan, spoken wordiin kuin nykylaulutekniikoidenkin valjastamiseen. Jordan asui kaikissa näissä mahdollisissa ulottuvuuksissa, ja hyppeli ketterästi niiden välillä.

Curiousin kapellimestarin Rei Munakatan Buckle in the Air II alkoi potentiaalienergian kerääntymisellä. Esiintyjät ja lavahenkilökunta asettelivat satoja oluttölkkejä ympäri lavaa. Arvaa minkä merkkisiä. Flyygelin kansi oli tiiviisti tölkeillä peitetty. Niiden tuttu sointi paljastui kun yksi jakkara kaatui vahingossa. Kuuntelin konsertin roudausääniä välillä kuin ne olisivat musiikkia, sillä korvani olivat festivaalin, ja etenkin tämän konsertin aikana kalibroituneet arjen äänille. Ping-pong-pallot ja isot ravistettavat matkalaukut, sekä pähkinäpussit joista kukin soittaja äänekkäästi mussutti pyrivät luomaan hysteerisen version pitkänmatkan lennon äänimaisemasta. Ja onhan se kaikkien mieletä paljon hauskempaa, että bamboo-chimesiä soittaa ihmiskäden sijasta tuuletin. Minusta ainakin. Pähkinöistä tuli mieleen: kun Curious esiintyi Darmstadtissa viime elokuussa, konsertin ovilla oli varoituslaput. ’Konsertissa käytetään pähkinöitä, pyydämme yliherkkiä yleisön jäseniä istumaan taaempana salissa’.

Curious ja Alephin karnevaali oli viidennen päivän päättyessä festivaalin onnistunein konsertti niin kappaleiden kuin tulkintojenkin jatkuvan korkealla laadullaan. Kaiholla jouduin jättämään keskiviikon ja torstain ohjelmat muille korville. Grand Scandinavian Tour jatkui keskiviikkoaamupäivällä hypätessäni Tukholman luotijunaan, vaihtaessani Oslon suuntaan puksuttavaan intercityyn Linköpingissä. Lentämälläkin olisin toki päässyt, vaan kun pidän junamatkustamisesta niin paljon. Muutama tunti Karlstadin jälkeen vastapäätäni istuneet norjalaisrouvat nostivat nyrkit tuuletukseen ylittäessämme rajan. Junaradiosta kuului neljällä kielellä, painotuksineen: ’Nous sommes à présent entré en Norvège. Vous êtes vraiment bienvenus’.

29.5.2015 klo 20.00 Festivalscenen

Ole Buck Gymel (1983)
Nicolai Worsaae Kuro ton’neru (2013)
Matthew Schlomowitz Joytime Ride for Ives (2009)
Simone Movio Incanto IV (2012-13)
Birgitta Muntendorf Missing T (2013)
Jens Peter Møller Starting Points (2015, ke)
Stefan Prins Fremdkörper #3 (mit Michael Jackson) (2010)
• Athelas Sinfonietta Copenhagen, joht. Pierre-André Valade

30.5.2015 klo 20.00 Festivalscenen

Poing! (NO) tapaa Figura Ensemblen

Steingrimur Rohloff LIGHT BLUE TO DARK BLUE (2015, ke)
Nicolai Worsaae REPLICATIONS#2 (2015, ke)
Märt-Matias Lill Sitting quietly, doing nothing (2015, ke)
Áki Ásgeirsson 312˚ – musik for 3 instrumenter og publikum (2009)
Timo Kreuser ARTIKULATION (ekT)

Poing!:
Rolf-Erik Nystrøm, saksofoni
Frode Haltli, harmonikka
Håkon Thelin, kontrabasso

Figura:
Anna Klett, klarinetti
Jesper Egelund, kontrabasso
Frans Hansen, lyömäsoittimet

31.5.2015 klo 20.00 Festivalscenen

Morten Riis

Morten Riis
Cassette Music (ke)
Sensation of the Pure (ke)

31.5. ja 1.6.2015 kl 21.30 ja 22.00 Festivalscenen

Old School No. 1 & 2: Boulez!

Pierre Boulez
12 Notations (1945)
Sonate I (1946)
***
Sonate III (1955-57, 1963)
• Jonas Olsson, piano

2.6.2015 kl 19.30 Festivalscenen
Curious Chamber Players & Ensemble Aleph

Dominic ja Louis Clément FIVE L (ke)
• Ensemble Aleph
Marianthi Papalexandri-Aleksandri Gaze (2000)
Noriko Koide Hika Runners High+ (2000)
Malin Bång Turbid Motion (2010)
• Curious Chamber Players & Ensemble Aleph
Kurt Schwitters Ursonate (1932)
• Monica Jordan, lausunta
Rei Munakata Buckle in the Air (2012)
• Curious Chamber Players & Ensemble Aleph

Ensemble Aleph:
Monica Jordan, laulu
Dominique Clément, klarinetti
Sylvie Drouin, piano
Jean-Charles François, lyömäsoittimet/esineet
Curious Chamber Players, cond. Rei Munakata