Category Archives: Perttu Haapanen

Heräsin tänään 4.45, kun avovaimoni lähti aikaiselle Kuopion koneelle. Ei tullut enää uni, joten keitin kahvia ja jatkoin sävellystöitäni. Aamupäivä on kulunut lyhyen fagotti-piano -duon parissa. Olen viime kuukausina kirjoittanut monta lyhyttä kappaletta. Kaikki ovat olleet mielenkiintoisia eri tavoin; esimerkiksi duossa huilulle ja kanteleelle kokoonpano oli varsin kiinnostava sinällään. Seuraavakin heinä-elokuussa sävellettävä teos on lyhyt, noin 5 minuuttia.

Tuntuu ilahduttavasti siltä, että Suomessa tilataan nyt taidemusiikkia ehkä enemmän kuin koskaan, lisäksi mukavan erilaisille kokoonpanoille. Näyttää myös siltä, että 5-8 minuutin kamarimusiikki on muotona yleisin. Suomalaiset säveltäjät ovat keskimäärin varsin produktiivisia. Olisiko näillä asioilla yhteyksiä?

Pääosin rahoitus useimpiin pienimuotoisiin tilaussävellyksiin tulee hälyttävän vähistä lähteistä, lähinnä parista säätiöstä. Näiden säätiöiden resursseja ajatellen rahoitusta on parhaiten saatavissa juuri pieniin tilauksiin. Sävellysten tilauspalkkiot huomioon ottaen säveltäjän täytyy säveltää monta yksittäistä pientä kappaletta vuodessa vieläpä suhteellisen nopeasti saadakseen edes osittain toimeentuloa työstään. Ohjaavatko rahoitusrakenteet ja rahoitusvaihtoehdot siis sitä mitä ammattimaisesti sävelletään ja tilataan?

Saksassa Siemensillä on säätiö, joka tukee myös marginaalista nykymusiikkikulttuuria huomattavan näkyvin elein, mm. Siemens-palkinnon muodossa. Koskahan jokin sivistynyt suuryhtiö, mikäli sellaisia tässä maassa on, perustaisi taidetta tukevan säätiön? AVEK myönsi keväällä ensimmäistä kertaa kehittelytukea projekteille (http://www.kopiosto.fi/avek/ajankohtaista/2007/fi_FI/kehittelytuki_07/). Näistä ei siis tarvitse tulla valmiita teoksia. Uusi säätiö voisi myöntää samanlaista tukea; esimerkiksi orkesterin ja live-elektroniikan testaamiseen ja toimivan konseptin kehittämiseen, tai kokeellisten musiikkiteatteri-tilanteiden laboroimiseen ennen verkko- tai multimediajulkaisua.

Säätiön perustamista ja tietokoneeni tekemän harmoniaseulonnan tulosta odotellessani surffailen digitaalisen taiteen sivuilla osoitteessa www.nokturno.org ja proge-yhtye Kuusumun profeetan sivuilla (www.moonfogprophet.com) etsimässä insproivia ideoita.

Palautuessani hyvän ystäväni ja kollegani Lauri Kilpiön ja vaimonsa Ainon hääjuhlista makailen sohvalla lukien Marvin Carlsonin kirjaa ”Esitys ja Performanssi”.

Jo 1968 Jacques Ehrmann kritisoi kulttuurihistorioitsija Johan Huizingan ja antropologian tutkija Roger Callois’in tutkimuksista löytämäänsä leikin ja vakavuuden välistä kuilua. Carlsonin kirjaa siteeratakseni: ”[…] leikki liittyy uniin, mielikuvitukseen, vastikkettomuuteen ja vastaaviin ”vapaisiin” ilmiöihin, vakavuus taas sellaisiin käsitteisiin kuin tietoisuus, hyöty ja todellisuus. Tämä kahtia jako on kaikin puolin epäilyttävä ja asettaa lisäksi vakavuuden leikin edelle. […] Ehrmann vastusti [Jacques] Derridan tavoin mallia, jonka mukaan leikki perustuu sitä ympäröivään, määriteltyyn ja vakaaseen todellisuuteen. Tästä modernimmasta näkökulmasta käsin leikki, todellisuus ja kulttuuri muodostavat jatkuvasti muuttuvan sarjan käsitteitä ja käytäntöjä, jotka kaikki liittyvät toisiinsa.”

Ammatikseni leikkivänä taiteilijana leikki on minulle tärkeä uutta luova strategia. Vaikka Suomessa on perinteisesti oltava vakava ollakseen todesta otettava, on taloudessakin alkanut näkyä leikin merkitys luovana tekijänä; yritykset järjestävät paljon erilaisia elämys- ja seikkailukursseja. Tosin niissä taitaa olla usein kysymys enemmänkin siitä, että aikuiset miehet päästetään toteuttamaan lapsuutensa fantasioita isolla rahalla, kuin harjoittaa luovuutta. Luovuus tai leikki tunnutaan paljosta puheesta huolimatta nähtävän edelleenkin välinearvona vakavan todellisuuden hyväksi. Se, että yritysjohtaja laitetaan kylmiltään johtamaan orkesteria tai kuoroa tai maalaamaan on sinänsä positiivista ja voi varmasti toimia herätyksenä taiteen maailmaan, mutta todellista luovuutta se tuskin vielä kehittää. Luovuudessa on paljon kyse uuden näkökulman löytämisestä ja toisin tekemisestä. Pystyäkseen tekemään toisin on harjoitettava toisin tekemistä, kuten teatteriohjaaja Juha-Pekka Hotinen on todennut esseekokoelmassaan ”Tekstuaalista häirintää”. Kuvittelisin, että avantgardistisen taiteen ja yritysmaailmaan intressit löytää uusia ratkaisuja kohtaisivat juuri tässä toisin tekemisessä, siis marginaalissa ja ns. avantgardessa, eikä suinkaan yleisesti hyväksytyssä taiteessa. Taitaa vain olla niin, että taidetta ja varsinkin toisin tehtyä taidetta on harrastettava paljon ja aktiivisesti kyetäkseen huomaamaan taiteen sisällä oikeasti uutta luovat ratkaisut. Niin kallista konsulttia ei olekaan, joka sen kyvyn antaisi viikonloppukurssilla.

Olin viikonloppuna sattumoisin seuraamassa Tampereen Sävel -kuorokatselmusta. Katselmus on kansainvälinen amatöörikuorojen katselmus, jossa arvovaltainen kansainvälinen jury myöntää kuoroille diplomeita kultaisin, hopeisin tai pronssisin leimoin varusteltuina. Sunnuntaina kuulin katselmuksen loppukonsertin, johon jury oli valinnut ymmärtääkseni parhaiksi katsomiaan esityksiä.

Lauantai-iltana samalla festivaalilla esiintyi BBC Singers, joka on BBC:n ylläpitämä täysipäivänen ammattikuoro. Suomessa joku tuli maininneeksi Radion kamarikuoron lakkauttamisen yhteydessä, että hyvät amatöörikuorot voivat rikastaa kuoromusiikin kenttää ja osin korvatakin ammattikuoron.

Tämän katselmuksen loppukonsertin valossa asia näyttää päinvastaiselta. Kaikki kunnia taitavalle Rajattomalle, mutta matkijoita tuntuu riittävän ja sen kaltaisella popahtavalla kuoromusiikilla menee hyvin. Rytmimusiikille tai kansanmusiikille perustuvaa musiikkia oli paljon, kaikki muu kuoromusiikki käytännössä loisti poissaolollaan lukuun ottamatta paria poikkeusta. Musiikin monimuotoisuudesta puhutaan koko ajan, mutta erilaisuutta edusti tällä kertaa samuus, kuten voi todeta konsertin kuuluttajan juonnosta, jota tässä vapaasti mukaelen: ”Kuoromusiikin ei tarvitse aina olla tylsää ja mustavalkoista (sic!), vaan se voi olla myös tätä:” Ja sitten lavalle saapui ruotsalainen kuoro esittämään pop-kappaleen Aquarius Rajattomien ja muiden vastaavien yhtyeiden tyyliin. Vaikkakin kivasti, mutta takuulla tutusti ja turvallisesti.

Tapahtumassa oli paljon taitavia kaikenikäisiä amatöörilaulajia, joten kuoroinstrumentin käytön ja musiikillisen näkemyksen ei tarvitsisi jäädä kapealle sektorille. Lähinnä noloa vaivautumista aiheuttavat koreografiat eivät paranna vaikutelmaa. Lapsi- ja nuorisokuorot ovat eri asia, mutta ei lukiolaisvaiheeseen tarvitsisi jämähtää. Ei minusta lukiossa niin kivaa ollut, että haluaisin vieläkin, saati sitten yli kuusikymppisenä sillä fiilistellä. Mielikuvitusta ja uskallusta peliin, amatöörikuoroissa voi olla hämmästyttävää potentiaalia taiteellisesti mielenkiintoiseen ilmaisuun. Ei nuorienkaan ihmisten saati sitten varttuneempien kanssa tarvitse olla tekopirteänä kuin koulun kevätjuhlassa, vastuu on kuoronjohtajilla.

Tätä vasten BBC Singersin esitys, vaikkakin brittiläiseen tapaan hyvinkäyttäytyvällä ohjelmistolla, oli ilahduttavaa kuultavaa hölmösti kosiskelevaa ylimääräistä numeroa lukuun ottamatta. Jossakin päin maailmaa ammattimaista kuorolaulamista arvostetaan niin paljon että katsotaan tarpeelliseksi ylläpitää ammattilaulajien ammattikuoroa!

Ylen kansainvälisen Maj Lind -pianokilpailun sivut 8.6.2007:

”Katso ja kuuntele voittajan kilpailusuorituksia koko kilpailun ajalta:
Kuuntele Sofya Gulyakin kamarimusiikkifinaalisuoritusta
Radiolähetys käsittelee Sofya Gulyakin suoritusta kamarimusiikkifinaalissa
Katso Sofya Gulyakin välieräsuoritusta
Radiolähetys käsittelee Sofya Gulyakin suoritusta välierissä
Kuuntele Sofya Gulyakin alkueräsuoritusta
Koostelähetys käsittelee Sofya Gulyakin suoritusta alkuerissä”

Juuri päättynyt Maj Lind -pianokilpailu oli ensimmäinen lajissaan, minkä suorituksia seurasin vain minimaalisen vähän. Suomessa on viime vuosina perustettu useita uusia kansainvälisiä kilpailuita kuten Maj Lind -pianokilpailu, viimeksi tuomaroinnin suhteen paljonkin keskustelua herättänyt Sibelius-kapellimestarikilpailu, Uuno Klami -sävellyskilpailu ja Sibelius -laulukilpailu.

Jos itse olisin perustamassa uutta kilpailua syitä siihen voisivat olla esimerkiksi: näkyvyyden hankkiminen itselleen/omalle instituutiolleen/edustamalleen taiteenalalle, uusien tähtien hankkiminen managereille ja edelleen heidän myymisensä yleisölle sekä tätä kautta instituutioiden jatkuvuuden turvaaminen sellaisena kuin ennenkin.

Millään järkevällä tavalla mieleeni ei tule, miksi pelkän taiteen takia perustaisin kilpailun. Tässä mielessä Amfionin sivuilla jäsen Junin siteeraama Helsingin sanomien otsikko on varsin kuvaava: ”Kilpailuun saatiin sittenkin korkeatasoisia nimiä.” Jos olisin kilpailua suunnittelevana kiinnostunut persoonallisista nuorista taiteilijoista tai taiteesta ylipäätään, voisin perustaa ennemminkin kurssin tai workshopin kuin kilpailun.

Suomen musiikkielämän kannalta lisääntyvät kilpailut ovat ehkä yritys pitää yllä klassisen musiikin nopeasti rapautuvaa yhteiskunnallista statusta. Paras tapa saada taiteelle näkyvyyttä tuntuu olevan palkinnon myöntäminen tai kilpailun perustaminen. Kun on kyse Suomen kaltaisesta pieniresurssisesta maasta, en usko tämän olevan hyvä tapa hyödyttää taiteen kenttää.

Tilanne vaikuttaa visiottomalta, mikäli taidemusiikki pystyy perustelemaan olemassaolonsa vain kilpailuiden tai palkintojen kautta. Tällöin ei yleisemmässä mielessä enää olla kovin kaukana Idolsista, varsinkin kun eri musiikkigenrejen samanarvoisuutta korostetaan Sibelius-Akatemiaa myöten minkä ehditään. Varmasti ne ovat samanarvoisia tässäkin asiassa.