Category Archives: Eero Tarasti

6.4.

Illalla käymme kylässä Dario Martinellin ja Lina Navickaiten luona Laajasalossa, siis naapurissa. Katsomme heidän kotiteatterissaan elokuvia pianisteista, sillä Lina tutkii eri Beethoven-tulkintoja. Wilhelm Kempf soittaa Myrsky-sonaatin 60-luvulla, hienoa! Äänitys tehty Pariisissa. Kuulimme häntä Salle Pleyelissä 70-luvulla. Muistan mitä Armi Klemetti kertoi Kempfin Suomen vierailuista, he tunsivat hyvin toisensa, Kempfin tapanahan oli improvioida yleisön antamista teemoista. Mutta kerran Pohjanmaalla oli konsertti kirkossa ja siellä plakaatti: Spotta ej på golvet. Tämä jäi pianistin mieleen ja sitä hän toisti tärkeimpänä muistonaan Suomesta vielä kauan.

Sitten katsomme Ivo Pogorelichia, olen kuullut vain juttuja. Aika vaikuttavan narsistista, mutta Bachin Engantilaisen sarjan ensi osan tempo päin honkia mielestäni. Aivan liian hysteerinen, ei ole tempo giusto niin kuin pitäisi. Ottaisi mallia siitä miten Wanda Landowska soittaa Bachin f-molli-konserton nauhalla erään ranskalaisen orkesterin kanssa. Todella vaikuttavaa juuri jykevä tempo! Mutta Scarlatti on parempi. Joku nuori puolalaien Andrzejewski soittaa Beethovenin Diabelli-muunnelmia. Aivan hassua, hän ottaa aivan liian tosissaan, pyrkii jokaisen variaation maksimaaliseen informaatioon ja yllättävyyteen, hänen kannattaisi kuulla miten Charles Rosen soittaa sen, keveästi von Oben niin kuin kuulimme Helsingin yliopiston juhlasalissa toissa vuonna. Mutta lopulta Zoltan Kocsis soittaa Beethovenin viimeisen sonaatin, näkemys on tallella. pianisti on ikkuna säveltäjän maailmaan.

7.4. Kuulen autossa Parsifalia, liikuttavaa, Nyt on pääsiäinen.

Minun olisi pitänyt lähteä Varsovaan pitämän esitelmää aiheesta Beethoven ja kirjallisuus, mutta minun oli pakko perua. Erittäin ikävää, näin ei saisi tehdä, mutta oli tullut muuta ohjelmaa ja ennen kaikkea puheeni ei valmistunut, koska niukin naukin sain valmiiksi Mikkelin esitelmäni. Minun piti puhua mm. Schumannin Fantasiasta ja sen viimeisen osan musiikista, joka mielestäni on ainoa musiikki, joka vastaa Goethen Faust II:n loppukohtausta. Minun piti tämä yhteys todistaa, ja ottaa myös huomioon Fantasian ensiosan Beethoven-sitaatti An die ferne Geliebte -laulusarjasta. Mutta tämä jäi nyt toiseen kertaan. Varsovan Beethoven festivaali on fantastinen, olen ollut siellä aiemmin, senhän rouva Penderecki siirsi Krakovasta Varsovaan jostain syystä. Ohjelmaan kuuluu aina suurenmoisia konsertteja. Lisäksi minun olisi pitänyt tavata ystäväni ja kollegani Maciej Jablonski ja Mihal Bristiger, jotka ovat perustamassa julkaisusarjaa, jolla on hassu nimi ‘Tarasti Circles’ , tietenkin suuri kunnia, eli joka numeroon aikakauslehdessä tulee osasto, johon saan  valita 3-4 artikkelia ‘koulustani’. Quelle honneur!

Miltei suoraan Bolognasta Mikkeliin, sillä lupasin jo syksyllä Helinä Tepposelle puhua kotimaisesta elokuvamusiikista TJ Särkkä festivaalissa tapahtuman Hanget soi yhteydessä. Kaikkeen sitä joutuukin. Ehdin jo monta kertaa huokaista, sillä materiaaleja oli miltei mahdoton saada, ts. elokuyvien kopioita. Onneksi olen itse kopioinut VHS:lle jo vuosikaudet, joten sain sentään kymmenen elokuvan otoksen. Keräsin myös aineistoa Englundista, Marttisesta ja Sonnisesta, joita sain avuliailta ystäviltä. Englund ei itse arvostanut ollenkaan tätä sarkaa: hän piti kotimaista elokuvaa roskana ja samoin omaa musiikkiaan siihen, kuten Christan Holmqvist, hänen elämäkerturinsa on todennut. Elokuvamusiikissa klassinen erotteluhan on diegeettinen eli juoneen kuuluva ja ei-diegeettinen eli ulkoapäin tuleva, tunnelmaa luova musiikki. Olin Roomassa tavannut Ennio Morriconen syyskuussa, yli 500 elokuvan musiikin säveltäjän, joka kongressissamme kertoi hauskasti sattumuksia uraltaan. Mutta VHS:ää ei juuri enää voi käyttää aineistona. Mikaelin kone alkoi vipattaa jokaisen näytteen kohdalla. Teknikko neuvoi heti kopioimaan dvd:lle.

Muuten, on vaikea kuvata elokuvissa soittoa tai säveltämistä. Heti näkee onko näyttelijä soittaja vai ei. Särkän Pikkupelimannissa ei ole tätä ongelmaa, sillä kyseessä ovat aidot dokumentit, joissa esiintyy Heimo Haitto. Ehdottomasti otin mukaan loistavan konserttiparodian Rovaniemen markkinoilla elokuvasta, jossa Esa Pakarinen joutuu konservatorioon laulukonserttiin. Täytyy tuntea tarkaan taidemusiikin konventiot, että pystyy niillä irvailemaan näin taidokkaasti. Vieressä istuu musiikkiarvostelijan karikatyyri, joka lopuksi toteaa Pakariselle halveksivasti: teidän kaltaisten olisi paras pysyä siellä minne kuulutte. Miksi tulette konserttiin kun ette siitä mitään ymmärrä!

25.-29.3. Minun on heti Kaapelitehtaalta selvittyäni laittauduttava Bolognaan, opettamaan ja tapaamaan Umberto Ecoa. Hän on perustanut Bolognaan Scuola superiore di studi umanistici instituutin, jonka johtokuntaan minulla on kunnia kuulua. Mutta Econ tunnen jo vuodesta 79. Nykyisin hän on niin kuuluisa, ettei sillä ole vertaa, se ylittää jopa filmitähdet. Viimeksi kun näin hänet Cosenzassa Calabriassa viime marraskuussa, hän piti kongressissa vain yhden julkisen luennon, mutta se tukki koko kaupungin liikenteen. Hän ei ollut päästä pitämään omaa puhettaan. Mutta Bologna on varmaan ainoa paikka, missä hän saa liikkua privaatisti. Kaikki hänet tietenkin tuntevat, mutta pysyttäytyvät etäisyyden päässä.

Tapaan häntä myös illallisilla hänen kollegansa taidehistorian naisprofessorin kotona eräässä palatsissa ja Feltrinellin kirjakauppaketjun omistajan Bortronien luona. Lisäksi tapaan hänet hänen toimistossaan Via Marsala 26:ssa, jossa em. instituutti sijaitsee. Hän esittelee ylpeänä työhuoneensa:” Tämä on ovaalin muotoinen – Clintonilla oli samanlainen Valkoisessa talossa. Ainoa ero on vaan ettei minulla ole Monica Lewinskia”.

Yritän taivuttaa hänet tulemaan maailmankongressiimme kesäkuussa. Ensi alkuun se on aivan mahdotonta, mutta sitten hän harkitsee, ehkä päiväksi, koska on Berliinissä sitä ennen.

Bologna on kyllä viehättävä katettuine katuineen ja kaikessa kampuksen leima, opiskelijoita 100 000. Muistan Teatro Comunalen vuodelta 1985, jolloin täällä oli Busoni symposium, ja Doktor Faust esitettiin uudella lopulla, jonka oli säveltänyt Antony Beaumont. Kohdassa, jossa kuullaan Busonin sävelmä All’Italia, oli lavalla Alitalian lentokone, josta laulajat astuivat ulos. Mutta Faustista oli tehty alppikiipeilijä.

Väitös oppiaineessamme. Tämä on aina tapaus. Laittaudun kustokseksi, ja kun kaikilla on frakit ja haluan jotenkin erottua ja panen kaulaani bulgarialaisen kunniatohtorin metalin. Read More →