Category Archives: Viikon Kysymys

”Olin barokkimusiikkikonsertissa, jossa orkesterin virittäminen oli lähes oma ohjelmanumeronsa, niin kauan siihen meni. Miksei hommaa hoideta yhdellä kertaa niin kuin sinfoniaorkesterissa?”

Musiikin lisensiaatti, gamban- ja barytonin soittaja Markus Kuikka vastaa:

Barokkiorkesterin jousisoittimet käyttävät suolikieliä (suonikieliä ei ole olemassa) historiallisten esikuviensa mukaisesti. Kielet valmistetaan yleensä lampaan suolesta. Suolikielet antavat lämpimän ja elävän soinnin, ne vastaavat myös jousenkäyttöön eri tavoin sallien esimerkiksi hitaamman jousenvauhdin. Tämän kaiken hyvän haittapuolena on suolikielien herkkyys vaihtuviin olosuhteisiin. Niiden viritys reagoi lämpötilan ja kosteuden heilahduksiin – joskus tuntuu, että myös epäpuhtaisiin ajatuksiin… Sinfoniaorkestereissa käytetään yleensä metallikieliä, koska ne kestävät yleensä pitempään, pysyvät vireessä koko konsertin ajan ja niistä saa voimakkaamman äänen.

Ennen konserttia pyritään lämmittämään soitin kielineen ja miksei soittajakin konserttia vastaavaan tilaan, jotta olosuhteet soittimelle kielineen pysyisivät mahdollisimman vakaina. Usein tämä ei ole mahdollista, koska esimerkiksi kirkkojen sakasteissa eivät kaikki mahdu yhtä aikaa soittamaan. Yksi ratkaisu on harjoitella konserttitilassa lähes konsertin alkuun asti ja jättää sitten soitin lavalle yleisön sisään tulon ajaksi. Monissa vanhan musiikin konserteissa yleisö pääsee sisään vasta viittä minuuttia ennen alkua, kun virittäminen on päättynyt. Usein pitää kuitenkin viritystä korjata konsertin edetessä.

Kysy mitä tahansa klassisesta musiikista! Asiantuntijat osoitteessa toimitus(at)amfion.fi vastaavat.

”Olen kuullut puhuttavan urkujen´äänittämisestä´. Mitä tämä tarkoittaa?”

Urkutaiteilija Ville Urponen vastaa:

Harvoin tulee ajatelleeksi, että jokainen urkujen pilli – esimerkiksi Turun Mikaelinkirkon uruissa on 3630 pilliä – on erikseen äänitetty. Tehtaalta urkurakentamolle tullut pilli on pelkkä aihio. Äänitykseen sisältyy kaksi vaihetta: Read More →

”Miksi pianon valkoiset ja mustat koskettimet ovat juuri siinä järjestyksessä kuin ovat?”

Cembalisti, pianisti Matias Häkkinen vastaa:

Länsimaisessa musiikissa käytettävien sävelten valikoiman pohjana – ja siten myös pianon koskettimien pohjana on diatoninen asteikko, joka perustuu siihen, että oktaavi jaetaan seitsemään osaan: viiteen kokosävel- ja kahteen puolisävelaskeleeseen. Valkoisten kosketinten välissä on normaalisti musta kosketin, eli ne ovat kokosävelaskeleen päässä toisistaan. Poikkeuksia ovat E-F –väli sekä H-C –väli, joissa valkoiset koskettimet muodostavat puolisävelaskeleen.

Duuriasteikossa sävelaskeleet järjestyvät seuraavasti:

C -1- D -1- E -½- F -1- G -1- A -1- H -½- C

Pianon koskettimista valkoiset edustavat tätä sävelikköä, jonka sävelet löydetään, kun perussävelestä, joka on tässä tapauksessa D, edetään kolme puhdasta kvinttiä sekä ylös että alas seuraavasti:

D – A – E – H

D – G – C – F

Näin saadut sävelet siirretään samaan oktaaviin, jolloin saadaan seuraava asteikko:

D – E – F – G – A – H – C (-D)

Ja jos aloitetaan C-sävelestä ja edetään samassa järjestyksessä:

C – D – E – F – G – A – H (-C)

Modernia terminologiaa käyttäen näin päädytään siis C-duuriasteikkoon, joka aikanaan oli vain yksi ”valkoisten kosketinten”, eli juurisävelten asteikoista. Moodit, jotka usein tunnetaan ”kirkkosävellajeina”, muodostetaan valitsemalla lähtösävel ja etenemällä seuraavaan samannimiseen asti edellämainitussa järjestyksessä. Nykyinen C-duuriasteikko vastaa joonista moodia. Mainittakoon myös, että edellä nähty D-sävelestä aloitettu asteikko on doorinen, eli ensimmäinen moodi.

Moodeja ei aluksi transponoitu, eli niiden lähtösäveltä ei siirretty – eli esimerkiksi ”duuriasteikkoa” ei voinut aloittaa kuin C-säveleltä. Tästä johtuen muita säveliä kuin ”valkoiset koskettimet” ei tarvittu. Hiljalleen viimeistään 1500-luvulle tultaessa transponointi ja modulaatiot, eli sävellajin vaihdot yleistyivät niin, että koskettimiston ja viritysjärjestelmien piti mahdollistaa kaikkien nykyisten 12 sävelen käyttö.

Jotta moodia transponoitaessa – tai nykyisessä mielessä muussa sävellajissa kuin C-duurissa soitettaessa – koko- ja puolisävelaskeleet pysyisivät oikeissa kohdissa, seitsemän valkoista kosketinta eivät riitä. Jokaisen kokosävelaskeleen väliin on siis lisättävä puolisävelaskel, jotta miltä tahansa säveleltä voidaan edetä tarpeen mukaan sekä koko- että puolisävelaskeleen päähän sekä ylös että alas. Näin on siis päädytty nykyiseen pianon koskettimistoon, jossa koskettimet ovat seuraavassa tutussa järjestyksessä:

C – MUSTA – D – MUSTA – E – F – MUSTA – G – MUSTA

Kysy mitä tahansa klassisesta musiikista! Asiantuntijat osoitteessa toimitus(at)amfion.fi vastaavat.

”Mitä virkaa käyrätorvi toimittaa tavanomaisessa puhallinkvintetissä, jonka muut soittimet ovat puupuhaltimia?”

Sinfonia Lahden käyrätorven varaäänenjohtaja Petri Komulainen vastaa:

Puhallinkvintetin soittimia ovat huilu, oboe, klarinetti, fagotti ja käyrätorvi. Kokoonpano on hieman ongelmallinen, sillä siitä puuttuu varsinainen bassosoitin. Huilu, oboe ja klarinetti ovat kaikki korkeaäänialaisia soittimia. Puhallinkvintetti soi helposti kireästi ja diskanttivoittoisesti, sillä fagotti on hyvin yläsävelrikas ja usein sen äänessä soivat Read More →

Eri yhteyksissä puhutaan modernista -, uudesta – ja nykymusiikista. Onko niillä jotain eroa?

Säveltäjä Juha T. Koskinen vastaa:

Kyseiset kolme termiä eivät tunnu puhekielessä paljonkaan poikkeavan toisistaan. Silti niillä jokaisella on oma historiansa ja omat merkityssuhteensa. ”Moderni” jo vierasperäisyytensä takia tuntuu viittaavan johonkin elitistiseen ja vain asianharrastajille tarkoitettuun salakieleen. Myös säveltäjien keskuudessa se on ollut jo pitkään pois muodista, Read More →