Category Archives: Päävalikko

Helsingin musiikkisyksy on saanut vastaanottaa ilahduttavia uuden musiikin areenoita KLANG- ja Tulkinnanvaraista -sarjojen myötä, ja samaan lupaavaan jatkumoon liittyy myös Tapio von Boehmin luotsaama Uuden Ajan Ensemble, jonka perustamiskonsertti soi tiistaina G18-salissa. Kamariorkesterin mittasuhteisiin yltävä nuori ensemble koostuu omistautuneista muusikoista, jotka haluavat keskittyä aikamme musiikkiin. Konsertin ohjelmistoon oli valittu läpileikkauksen omaisesti neljä laajahkoa kamariorkesteriteosta säveltäjiltä, joita yhdistää suomenruotsalaisuus. Aikahaarukka ulottui 1990-luvulta meidän päiviimme, ja ulkomusiikilliset inspiraatiot vaihtelivat kaupunkimaisemista kalliomaalauksiin, mutta yhteneväisten mittasuhteiden ja suhteellisen samankaltaisten tyylipiirteiden myötä teoksista jäi harvinaisen harmoninen kokonaiskuva.

Uljas Pulkkiksen (s. 1975) varhaisempaa tuotantoa edustava At the Scarlet Sage (Punaisen salvian äärellä, 2000) sai innoituksensa kolibrien lennosta. Marimba, vibrafoni, harppu ja piano vipeltävät ja räpyttelevät syvä-äänisesti puhkivaa taustaryhmää ja tietokonemaisia piipahteluja levittelevää ääninauhaa vasten. Pikkuruinen, jalokivenkaltainen lintu muuntuu joksikin massiiviseksi: lintujen jokainen liikahdus nostattaa musiikissa hektisiä ja ekstaattisia leimahduksia. ”Kolibriryhmässä” ei ole tietoakaan höyhenistä, vaan tiheän, kimmeltävän liikkeen miniatyyrienergia suurennetaan suorastaan suhteettomaksi. Walter Witick ja Juuso Laakso kiepauttelivat lyömäsoittimistaan laaja-alaisia, pyörteisiä juoksutuksia, joihin Anna Kuvajan piano ja Lili-Marleen Puusepin harppu perkussionistisesti vastasivat. Staattinen kokonaisrakenne ja mattapintainen sointitekstuuri jätti kuitenkin hieman samean, raskaan vaikutelman, ennen kaikkea siksi, että G18-sali oli äänekkäälle teokselle liian pieni.

Muissakin teoksissa jäi kaipaamaan lisää tilaa yhtyeen ympärille, mutta salin pienuus ei kuitenkaan enää aiheuttanut balanssiongelmia. Johan Tallgrenin (s. 1971) eleginen kaupunkirunoelma Tombeau pour New York (2004 in memoriam Leif G. Tallgren) lipui pitkinä, liukuvina pintoina, joiden con legno -sellojen ja sordinovaskien nostalgisuus ja välinpitämättömyys toivat mieleen Scorsesen Taksikuskin harhanomaiset kaupunkinäyt ja toisaalta Gershwinin urbaanin melankolian. Syyrialaisen runoilija Adoniksen samannimisestä runosta innoittuneen teoksen selkeä ja siro kudos muistutti myös arabialaisia ornamentteja. Kaukaisuudesta luikerteli melodisia säikeitä, jotka toivat teokseen ajallisia ja tilallisia etäisyyksiä.

Samaa hienovaraista mystiikkaa huokui myös Sebastian Fagerlundin (s. 1972) uudesta teoksesta Exhibit (2010), vaikka se esihistoriallisessa aiheessaan vaelsi kauas New Yorkin kaduilta. Pienelle yhtyeelle (huilu, klarinetti, fagotti, viulu, alttoviulu, sello, piano, harppu) sävelletyn luomalaalauksista innoittuneen teoksen kantavana rakenneperiaatteena oli paikoin jopa loitsunomainen imitatiivisuus. Viulisti Pasi Eerikäinen ja huilisti Malla Vivolin piirsivät arkaaisia viivoja, jotka lähtivät kumuloitumaan: siveltimen- tai sormenjälkiä muistuttavat pyrähtelevät eleet kertautuivat soittimesta sottimeen kuin kaiut matalassa luolassa. Hienopiirteiset transsijaksot ja hyönteismäisen ryömivät, vaappuvat liikesarjat muodostivat aktiivisen kokonaisuuden, jota kuulija kurottui ihmettelemään kuin karkeaan kallioseinään piirtyviä dynaamisia, jännittäviä merkkejä.

Konsertti huipentui kamariorkesteriversioon Magnus Lindbergin (s. 1958) Arenasta, joka on mainio esimerkki tasapainoisesta, väkevästä sommitelmasta. Teos on muotopuhdas, hallittu ja kiihkeä. Uuden Ajan Ensemble soi vuolaasti ja eheästi, ja redusoitu versio hahmottui orkesteriversiota sävykkäämpänä ja elastisempana. Klassisista, energisistä motiiveistä koostuva massa hypähteli, paksuuntui, hengitti. Rikas mutta kiinteä teos on koko ajan muuntautumassa, ja johtajan täytyy kyetä hallitsemaan sen tempoiluja – tästä näkee että teos sävellettiin alunperin Jean Sibelius -kapellimestarikilpailuun rakenteen- ja rytminhallinnan koetinkiveksi. Miellyttävä, tyynen viileä Tapio von Boehm näytti taloudellisesti, tarkoituksenmukaisesti ja selvästi, ja teos säilyi kaiken aikaa kimmoisana. Itsenäisiä, motivoituneita muusikoita ei tarvinnut usuttaa tulkintaan, vaan karakterisoinnit syntyivät helposti. Dramaattisesti ja harkitusti organisoitu loppuhuipennus kännistyi Larimatti Punelpuron lavealla sellosoololla, jonka jälkeen orkesteri villiintyi kevätuhrimaiseen rytmirituaaliin. Dynaamisten motiivien ”areenana” alkanut teos muuntautui vähitellen maailmaksi, joka lopulta avautui prokofjevmaisiin maininkeihin.

Kunnianhimoisesti ja innostavasti musisoinut Uuden Ajan Ensemble herättää paljon miellyttävää odotusta. Toivottavasti yhtye vakiinnuttaa paikkansa ja tarjoaa vastakin perusteltuja, tasokkaita nykymusiikkikokemuksia.