Category Archives: Päävalikko

Olli Mustonen, RSO ja Hannu Lintu Bartókin pianokonserton jälkeisissä tunnelmissa Musiikkitalossa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio

Radion sinfoniaorkesteri ja ylikapellimestari Hannu Lintu tarjosivat komean kevätkauden avauksen keskiviikon ja torstain konserteillaan, joiden solistina kuultiin Olli Mustosta. Oivallisesti rakennetun ohjelman säveltäjänimiä olivat Jovanka Trbojevic, Béla Bartók ja Ludwig van Beethoven.  

Jugoslavialaissyntyinen, vuodesta 1986 Suomessa asunut Jovanka Trbojevic oli riemastuttavan omaleimainen ääni aikamme musiikissa. Hänen aivan liian varhainen kuolemansa vaikeaan sairauteen vuonna 2017 oli kertakaikkisen suuri menetys niin kaikin tavoin. Onneksi hänen kiehtova musiikkinsa kuitenkin jatkaa elämäänsä omistautuneiden puolestapuhujiensa käsissä.   

Trbojevicin Vertigo (2010-11) on vaikuttava panoraama suurelle orkesterille, johon kuuluu laaja lyömäsoittimisto. Tampere filharmonian tilauksesta valmistunut, Linnulle omistettu teos jakautuu kahteen varsin vastakohtaiseen osaan, jotka tasapainottavat toisiaan erinomaisesti. 

Nopeatempoinen avausosa on tummanpuhuviin sointeihin puettu painajaismainen sointinäky. Sen tekstuurit kuhisevat tiheinä sävelvirtoina, joiden lomassa varsinkin lyömäsoittajilla riittää tekemistä, jos kohta joutilaaksi eivät jää muutkaan soitinryhmät. Osan melodinen materiaali kumpuaa syvältä bassorekisteristä, kontrafagottien, fagottien, bassoklarinetin, sellojen ja kontrabassojen soittamana. Viulujen, alttoviulujen ja muiden puupuhaltimien rooli on kahtalainen; yhtäällä ne soittavat pitkien äänten harmoniaa, toisaalla taasen muun orkesterikudoksen lomasta kohoavia äkkinäisiä arpeggiopurkauksia.  

Laajan avausosan edetessä musiikin kuohunta vähitellen tyyntyy. Vaskien ja lyömäsoitinten hiljetessä tekstuurit käyvät yhä ohuemmiksi, yksinäisten puupuhallinten huhuillessa jousien vaimeiden pizzicatojen säestäminä. Näin Vertigo saapuu toiseen osaansa, jossa tempo puolittuu ja sointia hallitsevat lyömäsoittimiston kimmeltävät kudelmat.    

Avausosaa riepotelleiden myrskytuulten vastineena toinen osa on kuin raukea keidas, joka kietoo kuulijan suojiinsa. Musiikki ei kuitenkaan missään vaiheessa sorru sentimentaalisuuteen, vaan siitä huokuu vahva sisäinen rauha.  

RSO ja Lintu tekivät Vertigon parissa kerrassaan suurenmoista työtä tarjoten huumaavan elämyksen. Parikymmentäminuuttiseksi tiivistetyssä muodossaan Vertigo on todellinen helmi, jota toivoisi soitettavan jatkossa ahkerasti.   

Béla Bartókin häikäisevä ensimmäinen pianokonsertto (1926) on kaikessa omituisuudessaan yksi kantaohjelmistomme kiehtovimpia teoksia. Sen pohjimmainen, korostetun perkussiivinen luonne kumpuaa oikukkaista rytmeistä, joita tehostaa liki solistinen lyömäsoittimisto, jonka Bartók kietoo tiiviisti soolopianon osuuteen.   

Tätä pianon ja lyömäsoitinten fuusiota Bartók kehitteli edelleen myöhemmässä tuotannossaan, joka huipentui Sonaattiin kahdelle pianolle ja lyömäsoittimille (1937) sekä saman teoksen orkesteriversioon eli Konserttoon kahdelle pianolle, lyömäsoittimille ja orkesterille (1940). Myöhäisteosten hienovireisen taidokkuuden sijaan ensimmäistä pianokonserttoa hallitsee kuitenkin vielä Ihmeellisen Mandariinin (1918-19) kesyttömästä maailmasta kumpuava rosoinen alkuvoima.  

Konsertossaan Bartók nivoo hämmästyttävän kekseliäisyytensä jälleen kerran syvälliseen kansanmusiikin tuntemukseensa, kiehtovin tuloksin. Mutta konserton ytimessä on tällä kertaa myös aivan toisentyyppisiä herätteitä. Vaikka sitä ei pintatasolta heti arvaa, Bartókin sävellystyön esikuvina olivat barokin konserttomuodot, joista säveltäjä etsi vaihtoehtoa romantiikan solisti vastaan orkesteri -asetelmalle. Niinpä Bartókin konsertossa solistin ja orkesterin osuudet punoutuvat yhteen hämmästyttäväksi kontrapunktiksi.   

Kolmiosainen konsertto rakentuu tutulle nopea-hidas-nopea -kaavalle. Se on kova pähkinä purtavaksi niin solistille, kapellimestarille, muusikoille kuin yleisöllekin. Vielä liki vuosisata kantaesityksensä jälkeen konsertto on perinpohjaisen moderni teos, samaan tapaan kuin Stravinskyn Kevätuhri (1911-13) tai Beethovenin Große Fuge (1825). 

Monituisista haasteistaan huolimatta ensimäinen pianokonsertto on pohjattoman kiehtova kaikessa oikullisuudessaan. Sen käynnistää patarummun ja pianon matalimpien rekisterien itsepäinen pulssi, jonka lomaan tummanpuhuvat vasket lausuvat omat repliikkinsä. Musiikki kasvaa koko orkesterin surrealistiseksi tanssiksi, jonka pyörteissä monenkirjavat sävelaihelmat ovat alituisella törmäyskurssilla keskenään.  

Toinen osa on Bartókille tyypilliseen tapaan mitä omintakeisinta yömusiikkia. Aivan kuulokynnyksen rajalta kohoaa patarummun, pikkurumpujen ja symbaalin pelkistetty rytmikuvio, johon solistin linja kietoutuu. Musiikki saa muotonsa vähitellen, verkkaisesti etenevän yöllisen kulkueen lailla. Puupuhaltimet ja vasket liittyvät vuorollaan joukkoon, mutta jouset pysyvät vaiti koko osan ajan. 

Huipennuksen jälkeen musiikki vaeltaa takaisin alun tunnelmiin, joista siirrytään lyhyen välisoiton johdattamana kiihkeään finaaliin. Päätösosan villit tanssirytmit ovat omiaan herättämään alkukantaisen juhlinnan mielikuvia, jotka saattelevat konserton sen hurjaan päätökseen.

Olli Mustonen, RSO ja Hannu Lintu. Kuva: Jari Kallio

Palkitun Bartókin viulukonserttojen levytyksensä tavoin orkesteri ja Lintu olivat jälleen täysin kotonaan säveltäjän omaleimaisten sointien ja konstikkaan rytmiikan maailmoissa. Orkesteriosuuden taidokas kontrapunkti avautui ihailtavan läpikuultavana. Yhteistyö kapellimestarin, orkesterin ja solistin välillä oli kauttaaltaan ihailtavaa.      

Mustosella oli vaativa soolo-osuus tarkoin hallussa. Hänen otteessaan fraasit taipuivat välillä äärirajoilleen, mutta kuitenkin aina hienosti kokonaismuotoon suhteutettuna. Uloimmat osat olivat tietenkin virtuoosisen ketteryyden juhlaa, mutta ehkäpä kaikkein vaikuttavimmat hetket saatiin kokea hitaan keskiosan parissa, jonka intensiteetti oli kerrassaan huikea. 

Kaikkiaan konserton esitys oli mitä mainioin kunnianosoitus Bartókin keksinnän riemastuttaville omituisuuksille. Laajemman yleisön riemuksi tämän viikon konserttiesitysten pohjalta tehty tallenne julkaistaan Ondinen tulevalla Bartókin pianokonserttojen kokonaislevytyksellä. 

Ylimääräisenään Mustonen tarjosi yleisölle vielä lumoavan valikoiman Bartókin laajasta Gyermekeknek (Lasten kappaleita, 1908-09) -kokoelmasta. 

Väliajan jälkeen kuultua Ludwig van Beethovenin seitsemännen sinfonian (1811-12) perin juurin virkistävää esitystä luonnehtivat hyvin pitkälti samankaltaiset hyveet kuin Bartókin konserton tulkintaakin. Beethovenissa orkesteri sjoittui lavalle musiikin olemukseen parhaiten sopivaan istumajärjestykseen, jossa ensimmäiset ja toiset viulut oli aseteltu vastakkain. Mukana olivat niin perioditrumpetit ja -käyrätorvet kuin -patarummutkin.    

Jonathan Del Marin erinomaiseen kriittiseen partituurieditioon pohjaten RSO ja Lintu tarjosivat loppuunmyydylle konserttiyleisölle mitä elinvoimaisimman esityksen, jonka vuolaassa sävelten virrassa saattoi nauttia toinen toistaan ilahduttavimmista soittimellisista yksityskohdista. Kiitos periodi-instrumenttien trumpetit ja käyrätorvet saattoivat noudattaa Beethovenin dynaamisia merkintöjä kirjaimellisesti vailla pidättelyä, joka taas on jotakuinkin väistämätöntä nykysoittimin. Nyt saatiinkin nauttia asiaankuuluvan rouheasta vaskisoinnista täysin siemauksin.  

Esityksen lomassa kuultiin myös mitä hienoimpia puupuhallinten sooloja ja hämmästeltiin jousten huumaavaa ketteryyttä. Oman erityisen mainintansa ansaitsee myös Kazutaka Moritan hellittämätön vimma patarumpustemman ääressä. 

RSO, Hannu Lintu ja Beethovenin sinfonian vimmainen finaali. Kuva: Jari Kallio

Lintu ja orkesteri muotoilivat avausosan sointiarkkitehtuurin upeasti välittäen kokonaismuodon kaaren selkeästi ja ilmaisuvoimaisesti. Toinen osa,  allegretto, oli intensiteetin juhlaa, joka perustui soivien yksityiskohtien tarkkaan toteutukseen. Beethovenin hämäävän yksinkertaiset musiikilliset ideat saivat kasvaa orgaanisesti omalla vääjäämättömällä logiikallaan, joka piti kuulijan mitä tiukimmin otteessaan.

Scherzon aaltoilu preston ja poco meno preston välillä toteutui mukaansatempaavasti keinuen, kun taas finaali tarjosi nostattavan, pidäkkeettömän ilon purkauksen.  Tämä innostava esitys olikin kerrassaan vaikuttava avaus Beethovenin juhlavuodelle. 

– Jari Kallio

Radion sinfoniaorkesteri

Hannu Lintu, kapellimestari

Olli Mustonen, piano

Jovanka Trbojevic: Vertigo (2010-11) orkesterille (tiivistetyn version kantaesitys)

Béla Bartók: Konsertto pianolle ja orkesterille nro. 1, Sz. 83, BB 91 (1926)

Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro. 7 A-duuri, op. 92 (1811-12)

Musiikkitalo, Helsinki

Ke 8.1.2020, klo 19

Kirill Petrenko, Berliinin filharmonikot ja sopraano Diana Damrau vuodenvaihteessa Berliinin Philharmoniessa. Kuva: Monika Rittershaus

Kirill Petrenko teki vuodenvaihteen myötä paluun Berliinin filharmonikoiden johtajankorokkeelle ensimmäistä kertaa sitten elokuisen kauden avauksen ja sitä seuranneen lyhyen festivaalikiertueen jälkeen. Tällä kertaa ohjelmisto oli varsin erilainen verrattuna virkaanastujaiskonsertin Berg- ja Beethoven -yhdistelmään. 

Vuodenvaihteen kolmessa konsertissa liikuttiin Atlantin molemmin puolin, kun ohjelmassa olivat Leonard Bernsteinin Sinfoniset tanssit West Side Storysta (1960), George Gershwinin An American in Paris (1928) ja Kurt Weillin Lady in the Dark -orkesterisarja (1940-41/1949) sekä oivallinen kokoelma Broadway- ja Hollywood-lauluja sopraano Diana Damraun kanssa. 

Ilta Philharmoniessa käynnistyi Gerswinin Girl Crazy -alkusoitolla (1928-30). Kuusiminuuttinen alkusoitto on melodiikan, rytmien ja sointivärin juhlaa, jossa yhdistyvät musikaalin herkullisimmat teemat, kuten I Got Rhythm ja Embraceable You. Orkesterin ja Petrenkon riemukkaana säihkyvä big band -musisointi teki hienosti oikeutta musiikin keksinnälle. 

Berliiniläisten puhaltajat pistivät jälleen kerran parastaan. Trumpetistit käyttivät amerikkalaistyyppisiä mäntäventtiilisoittimia perinteisten saksalaisten instrumenttiensa sijaan. Kahden pasuunan, kolmen saksofonin, huilun ja oboen täydentäminä puhallinsuudet kohosivat upeaan lentoon. Jousilla oli päällä erinomainen svengi, jota vahvistivat piano ja lyömäsoittaijsto. 

Rakenteellisesti Girl Crazy -alkusoitto on varsin suoraviivainen, Rossini-henkinen ketjutettujen teemojen yhdistelmä. Tässä katsantokannassa An American in Paris (1928) edustaa huomattavasti kunnianhimoisempaa muotokieltä. Sinfoniseksi runoksi alaotsikoitu teos on Gershwinin merkittävin orkesterisävellys, kahdeksantoistaminuuttinen sinfoninen kuvaelma, jonka innostava elinvoimaisuus ja kiehtova omaperäisyys tekevät siitä kerrassaan lumoavan sävellyksen.   

An American in Parisissa Gershwin yhdistää sinfonisen musiikin ja jazzin elementtejä 1920-luvun urbaaniksi soivaksi freskoksi. Gershwinin soittimellinen keksintä vetääkin vertoja itse Richard Straussille. Säveltäjä on myös erinomainen tarinankertoja kuljettaessaan kuulijaansa läpi pariisilaisen suurkaupungin soivan moninaisuuden. Ja löytyypä partituurista mainiosti sijaa myös musique concrètelle. 

Herättääkseen henkiin pariisin katujen äänimaiseman takseineen Gershwin lisäsi lyömäsoittimistoon myös neljä autenttista autontorvea. Nämä tuovat teoksen riemukkaasti kuohuviin avaus- ja päätöstaitteisiin erinomaista karheutta. Lisäksi orkesteriin kuuluu kolme saksofonistia, joilla on soitettavanaan kaikkiaan kahdeksan instrumenttia. Saksofonit muodostavat täten itsenäisen soitinryhmänsä, jonka rooli ei rajoitu pelkästään soinnin värittämiseen.   

Gershwinin omakätiseen partituurikäsikirjoitukseen perustuvien ensimmäisten esitysten jälkeen An American in Parisista julkaistiin painettu laitos 1940-luvun alkuvuosina. Tämä Frank Campbell-Watsonin muokkaama editio poikkesi kuitenkin monin tavoin Gershwinin alkuperäisestä. Pragmaatikkona Campbell-Watson sovitti saksofonien stemmat uudelleen, siirtäen huomattavan osan materiaalista käyrätorville jättäen orkesteriin ainoastaan yhden saksofonin. Painetussa laitoksessa monia Gershwinin kirpeimpiä rytmejä on myös siloteltu vastaamaan paremmin neljäkymmentäluvun swing-estetiikkan henkeä. 

Yli seitsemän vuosikymmenen ajan An American in Parisia soitettiin tässä muodossaan. Nyt tilanne on viimein toinen, kiitos musiikkitieteilijä Mark Claguen, jonka uusi editio (Schott, 2017) pohjaa Gershwinin perikunnalta saatuihin, säveltäjän alkuperäisiin materiaaleihin. Tämä uusi kriittinen laitos palauttaa Gershwinin alkuperäisen orkestraation kunniaansa viimeistä yksityiskohtaansa myöden.   

Toimittaessaan uutta editiota Claguen onnistui myös selvittämään Gershwinin alun perin käyttämien autontorvien oikeat sävelkorkeudet. Sävellystyönsä lomassa Gershwin hankki läheisiltä autokauppiailta koko joukon torvia, joita hän sitten tarkoin tutki hotellihuoneessaan löytääkseen parhaiten pariisilaisten taksien torvia vastaavat säveltasojen yhdistelmät. 

Gershwinin partituurikäsikirjoituksen notaatiossa autontorvet on merkitty yksinkertaisesti kirjaimilla A, B, C ja D. Vuosien mittaan muusikoiden piirissä vahvistui käsitys, että kirjaimet viittaavat itse asiassa a-molliasteikon säveliin. Tämä oli kuitenkin virheellinen oletus. Varhaisen äänitteiden ja alkuperäisistä autontorvista otettujen valokuvien perusteella Clague päätteli, että torvien säveltasojen tulee olla as, h, korkea d ja matala a, jolloin niiden äänimaailma on huomattavasti karkeampi ja kromaattisempi. Partituuriin merkityt kirjaimet taas vastaavat autontorvien jalustaan merkittyjä kirjainkoodeja, eivät säveltasoja sinänsä.  

An American in Paris kuultiin Claguen editiona ensimmäisen kerran Cincinnatissa Louis Langréen johtaman Cincinnatin sinfoniaorkesterin kanssa. Sittemmin editiosta ovat innostuneet myös monet muut kapellimestarit, kuten Petrenko.   

Berliinin filharmonikoiden soittamana An American in Paris on aiemmin kuultu Campbell-Watsonin laitoksena kahdessa yhteydessä, ensin Seiji Ozawan johdolla Waldbühnessä vuonna 2003 sekä Sir Simon Rattlen johtamana vuoden 2008 uudenvuodenaaton konsertissa. Sunnuntai-illan konsertti oli täten Gershwinin alkuperäisen orkestraation ensiesitys Berliinissä. Ja kerrassaan huikea sellainen!

Petrenkon ja berliiniläisten käsissä Gershwinin musiikki piirtyi ilmoille raikkaana nostattavan rytmiikan ja ihailtavan läpikuultavan soinnin yhdistelmänä. Kerronnan kaari hahmottui tyylikkäästi, ja kuulija pääsi mukaan aivan ainutlaatuiselle aikamatkalle noille kaksikymmentäluvun Pariisin kaduille, joilla kaikuivat automobiilien ja yökerhojen äänet.  

Yksittäisen arvion mitta ei riitä tavoittamaan kaikkea sitä musiikillista osaamista, joka ansaitsisi tulla mainituksi tämän haltioituneen esityksen suhteen. Olipa sitten kyse käyrätorvien sointilumosta, Noah Bendix-Bagleyn vangitsevista viulusooloista tai Alexander von Puttkamerin herkullisista tuubakadensseista, puhumattakaan saksofonisteista taikka lyömäsoittimiston monitaitureista, jokainen stemma ja jokainen pienikin yksityiskohta heräsi henkiin mitä musikaalisimpana ja innostavimpana. 

Kirill Petrenko ja Berliinin filharmonikot. Kuva: Stephan Rabold

Samoja hyveitä tulvillaan oli orkesterin ja Petrenkon mielettömän hieno tulkinta Leonard Bernsteinin West Side Storyn Sinfonisista tansseista (1960). Vuonna 1957 ensi-iltansa saaneen Broadway-musikaalin menestyksen innoittama, konserttikäyttöön sovitettu orkesterisarja valmistui sopivasti yhtä aikaa Robert Wisen ohjaaman elokuvaversion kanssa. 

Kaksikymmentäviisiminuuttinen isolle orkesterille sovitettu orkesterisarja tarjoaa varsin kattavan kurkistuksen Bernsteinin musikaalin uskomattomiin sävelrikkauksiin. Gershwinin tavoin Bernstein oli mestari yhdistämään jazzin ilmaisuvoimaa ja klassisia muotoratkaisuja yhteen orgaanisiksi kokonaisuuksiksi. West Side Story edustaa säveltäjänsä tuotannossa tämän kehityksen ehdotonta huipentumaa. Bernsteinin musiikissa kohtaavat jazzin välittömyys, suvereeni muodon hallinta ja Stravinskyn veroinen rytmiikka.  

Taidokkaan svengaava Prologi ja hurja jazzfuuga, Cool, ilmentävät Bernsteinin musiikillista kekseliäisyyttä lennokkaimmillaan, kun taas Somewhere tuo esiin säveltäjän pettämättömän lyyrisyyden tajun kaihotessaan kohti yhtenäisyyttä, turhanpäiväisten kiistojen tuolle puolen. Näiden ohella orkesterisarjaan sisältyy tanssisalikohtauksen musiikkinumeroita, jengien yhteenottoa kuvaava Rumble sekä koskettava Finaali.  

Filharmonikoiden ja Petrenkon tulkinta Bernsteinin partituurin rytmisestä elinvoimasta ja vuolaasta melodiavirrasta oli aivan omaa luokkaansa. Ilmaisun laajaan asteikkoon mahtuivat niin äärimmäistä herkkyyttä ilmentävä, päätöskohtaukseen johtava Mathieu Dufourin huilukadenssi kuin monet vimmaiset tutti-jaksotkin. Nämä Sinfoniset tanssit olivat yhtä juhlaa avaustahdeilta päätössointuun saakka.     

Natsihallintoa New Yorkiin paennut Kurt Weill teki Yhdysvaltain-vuosinaan näyttävän Broadway-uran, jonka helmiä ovat Lady in the Darkin (1940-41) kaltaiset musikaalihitit. Joitakin vuosia show’n Broadway-esitysten jälkeen Robert Russell Bennett sovitti Weillin alkuperäismusiikista parikymmenminuuttisen orkesterisarjan, alaotsikoltaan sinfoninen nokturno. Sarja on konserttikäyttöön varsin toimiva.

Weillin Lady in the Darkiin säveltämä musiikki on tulvillaan tarttuvia melodioita, joita kehitellään säveltäjälle tyypillisellä kekseliäisyydellä ja terävyydellä. Tästä Weimarin ja Broadwayn kohtaamisesta kasvaakin hurmaava musiikkimatka, jonka omistautuneina puolestapuhujina Petrenko ja orkesteri olivat kertakaikkisen vakuuttavia.   

Orkesterikappaleiden lomassa Diana Damrau tarjoili mukaansatempaavan kokoelman musikaalinumeroita niin Broadwaylta kuin Hollywoodistakin. 

Ensimmäiset näistä herkkupaloista olivat Richard Rodgersin If I Loved You musikaalista Carousel (1945) ja Bernsteinin I Feel Pretty West Side Storysta. Kummassakin kappaleessa Damarau osoitti kokonaisvaltaisen ymmärryksensä Broadway-estetiikasta niin melodiikan kuin tekstin tulkinnankin suhteen. I Feel Prettyn leikkisä ilo kanavoitui mainiosti niin taitavaan vokaali-ilmaisuun kuin verrattomaan lavakarismaankin, kun taas If I Loved You huokui raukeaa melankoliaa. 

Kummankin kappaleen kohdalla balanssin suhteen jäi kuitenkin hieman toivomisen varaa. Kun lavalla on Berliinin filharmonikoiden kaltainen ylivertainen täysimittainen sinfoniaorkesteri, musikaali-ilmaisun edellyttämä lauluäänen luonnollisuus jää helposti tutti-kohdissa varjoon. Muutoin Petrenkon johtaman orkesterisäestyksen ja Damraun soolo-osuuden välinen tasapaino oli jotakuinkin ihanteellinen. 

Sen sijaan illan jälkimmäisellä puoliskolla kuullut Weillin Foolish Heart One Touch of Venus -musikaalista (1943) sekä Harold Arlenin Over the Rainbow The Wizard of Ozista (1939) osuivat balanssinkin suhteen kauttaaltaan täysin nappiin. Kommunikaatio Petrenkon ja Damraun välillä toimi saumattomasti tarjoten monia ilon hetkiä.  

Varsinainen huipentuma koettiin kuitenkin Stephen Sondheimin A Little Night Musiciin (1972-73) säveltämän Send in the Clownsin parissa. Mitä hienovireisimmän jousisatsin sävyttämänä Damraun sisäistynyt vokaali-ilmaisu painui suoraan sydämeen Wenzel Fuchsin klarinettisoolon saattelemana. Tämä oli todellinen täyttymys!  

Illan päätteeksi kuultiin vielä kaksi ylimääräistä. Ensin Damrau hemmotteli Philharmonien yleisöä Frederick Loewen My Fair Ladyn (1956) I Could Have Danced All Nightilla, joka on tietenkin aivan ehdoton kappale tämänkaltaisessa ohjelmassa. Vuoroin saksaksi ja englanniksi laulanut Damrau ja tenhoavasti svengannut orkesteri hurmasivat Philharmonien yleisön täysin. 

Diana Damrau ja Berliinin filharmonikot. Kuva: Monika Rittershaus

I Could Have Danced All Nightin jälkeen Petrenkolla ja orkesterilla oli vielä yksi ehdoton ässä hihassaan, nimittäin Franz Waxmanin vuoden 1962 Taras Bulba -filmatisointiin säveltämä The Ride of the Cossacks. 

Weillin tavoin Waxman, syntyjään Wachsmann, emigroitui Yhdysvaltiohin pian Hitlerin valtaannousun jälkeen. The Bride of Frankensteinista (1935) alkaen, Waxman loi maineikkaan kolmekymmentävuotisen uran Hollywoodissa voittaen Oscarin kahdesti peräkkäin, musiikillaan elokuviin Sunset Boulevard (1950) ja A Place in the Sun (1951).

Taras Bulba kuuluu Waxmanin hienoimpien sävellysten joukkoon. Sen vaikuttavin kohokohta on musiikkinumero The Ride of the Cossacs, jossa ison orkesterin sointimassa kasvaa peräänantamattoman rytmiikan voimasta kesyttämättömäksi sointivyöryksi, jonka kuohut hehkuvat hurjissa sointiväreissä.  

Berliiniläiset heittäytyivät tähän vuolaaseen virtaan täysin rinnoin. Petrenkon johdolla musiikki kiisi eteenpäin myrskytuulen lailla. Aistikkas sointi ja alkuvoimainen rytmiikka sulautuivat yhteen huumaavaksi kuulokokemukseksi, joka kohotti tunnelman korkeuksiin. Täydellinen päätös musiikillisesti antoisalle vuodelle. 

– Jari Kallio

Berliinin filharmonikot

Kirill Petrenko, kapellimestari

Diana Damrau, sopraano

George Gershwin: Girl Crazy -alkusoitto (1928-30)

Richard Rodgers: If I Loved You musikaalista Carousel (1945)

Leonard Bernstein: I Feel Pretty musikaalista West Side Story (1957) 

Leonard Bernstein: Symphonic Dances from West Side Story (1960)

Kurt Weill: Foolish Heart musikaalista One Touch of Venus (1943)

Kurt Weill: Lady in the Dark. Symphonic Nocturne (1940-41, sovitus Robert Russell Bennett)

Stephen Sondheim: Send in the Clowns musikaalista A Little Night Music (1972-73) 

Harold Arlen: Over the Rainbow elokuvasta The Wizard of Oz (1939)

George Gershwin: An American in Paris (1928). Sävelruno orkesterille (editio Mark Clague, 2017)  

Frederick Loewe: I Could Have Danced All Night musikaalista ”My Fair Lady” (1956)

Franz Waxman: The Ride of the Cossacks elokuvasta ”Taras Bulba” (1962) 

Philharmonie, Berliini

Su 29.12.2019, klo 20

Baritoni Gerald Finley, RSO ja Hannu Lintu tiistain harjoituksissa Musiikkitalossa. Kuva: Jari Kallio

Atlantin tällä puolen Peter Liebersonin musiikkia pääsee kuulemaan koko lailla harvoin. Vaikka säveltäjällä on ollut ansiokkaita puolestapuhujia, kuten Oliver Knussen, monet Liebersonin hienoimmista teoksista ovat jääneet jotakuinkin huomiotta Euroopassa.  

Tällä viikolla Musiikkitalossa otettiin suuri harppaus eteenpäin, kun baritoni Gerald Finley, Radion sinfoniaorkesteri ja Hannu Lintu esittivät Liebersonin vaikuttavan jäähyväisteoksen, tummanpuhuvan, Pablo Nerudan runoihin pohjaavan laulusarjan Songs of Love and Sorrow (2007-10). Tämänviikkoisten konserttien yhteydessä teos myös levytettiin ensimmäistä kertaa tulevaa CD-julkaisua varten.  

Toisen vaimonsa, Lorraine Hunt Liebersonin muistolle omistettua viiden laulun sarjaansa säveltäessään Lieberson sairasti itsekin jo imusolmukesyöpää. Rankkojen hoitojen kuormituksesta huolimatta säveltäjä pystyi saattamaan Songs of Love and Sorrowin valmiiksi talvella 2010. Teos sai kantaesityksensä Finleyn laulamana Bostonissa maaliskuussa 2010, vuotta ennen säveltäjän kuolemaan kuudenkymmenenneljän vuoden iässä. 

Liebersonin viehtymys musiikkiin lienee peruja hänen vanhemmiltaan, koreografi Vera Zorinalta ja Columbia-levy-yhtiötä johtaneelta Goddard Liebersonilta. Säveltäjän varhaistuotanto kumpuaa sodanjälkeisen modernismin perinteestä. Stravinskyn myöhäisen tyylin vaikutus on ilmeinen sellaisissa teoksissa kuten Concerto for Four Groups of Instruments (1972/1973). Silti jo Accordancessa (1975-76) alkaa erottua säveltäjän hienovireinen rytmiikka jonka lumovoima on erityisen puoleensavetävää.     

Leimuavat sointivärit, taidokkaat rytmit ja oivallisen kekseliäs instrumentaatio kukkivat upeassa, isolle orkesterille sävelletyssä Dralassa (1986), joka toimi tienraivaajana kohti Liebersonin aistikasta kypsää kautta. Songs of Love and Sorrow’ssa säveltäjän musiikki on jo kohonnut omintakeiseen läpikuultavan instrumentaation, hienovaraisten harmonioiden ja koskettavan melodiikan maailmaansa.      

Viiteen Nerudan sonettiin pohjaava Songs of Love and Sorrow peilaa maallisia ilojamme ja niihin kietoutuvaa, kaikkialla läsnä olevaa surun ja menetyksen tematiikkaa. Tuloksena on eräänlainen oman aikamme Das Lied von der Erde, valojen ja varjojen välillä häilyvä mestariteos. 

Laulusarjan avaa kahden soolosellon aineettomuudessaan kiihkeä motto, joka tekee vaikuttavan paluun musiikin pinnalle useaan otteeseen teoksen kuluessa. Johdannon jälkeen solisti liittyy mukaan herkän, kamarimusiikinomaisen säestyksen saattelemana. Aistikas soololinja kumpuaa runojen sisäisestä rytmistä kieppuen ekstaasin ja resignaation välillä karttaen kaikkia turhia maneereja.      

Jousista, puhaltimista, kahdesta käyrätorvesta ja kahdesta trumpetista muodostuvaa orkesteria täydentävät piano, harppu, patarummut ja kaksi lyömäsoittajaa. Koko orkesteria kuullaan yhdessä vain hetkittäin, lyhyissä tutti-jaksoissa. Lieberson hyödyntääkin soittajistoaan mitä moninaisimpina kamariyhtyeinä juhlistaen sointivärien moni-ilmeistä kirjoa. 

Teksti ja musiikki sulautuvat yhteen saumattomasti muodostaen soivan mikrokosmoksen, jonka ainutlaatuinen kauneus ja puhuttelevuus tekevät syvän vaikutuksen. 

Finley lauloi soolo-osuuden lumoavan ilmeikkäästi kiinnittäen erinomaisesti huomiota ilmaisun yksityiskohtiin ja vivahteisiin. Linnun johdolla RSO:n oivalliset muusikot kietoivat Liebersonin kuulaat tekstuurit häikäisevään sointivärien kirjoon.

Greald Finley, RSO ja Hannu Lintu Musiikkitalon konsertissa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio

Upean esityksen innoittamana Musiikkitalon yleisö otti Songs of Love and Sorrowin avosylin vastaan. Konserttikokemuksen perusteella on helppo kuvitella teoksen levytyksestä tulevan melkoinen hitti. Kenties olemme todistamassa Liebersonin musiikin läpimurtoa.    

Illan toisella puoliskolla kuultiin toiset vaikuttavat musiikilliset jäähyväiset Anton Brucknerin yhdeksännen sinfonian (1887-1896) muodossa. Bruckner työskenteli viimeiset yhdeksän vuotta elämästään sinfonisen huipentumansa parissa. Työ keskeytyi moneen otteeseen niin sairastelun kuin aiempien teosten uudistamisenkin vuoksi. Säveltäjän terveyden heikentyessä sinfonian luomistyöstä tuli lopulta kilpajuoksu aikaa vastaan. Kamppailu päättyi Brucknerin kuolemaan seitsemänkymmenenkahden vuoden iässä syksyllä 1896. 

Säveltäjän kuollessa sinfonia kolme ensimmäistä osaa olivat valmiina, kuten suurin osa finaaliakin, josta puuttui enää kooda. Finaalin käsikirjoitus lojui Brucknerin kuolinvuoteen vierellä. Säveltäjän ystävät tapasivat napata käsikirjoituksesta sivuja muistoksi mukaansa käydessään tervehtimässä vainajaa viimeisen kerran.  

Musiikkitieteilijöiden vuosien huolellisen työn tuloksena finaali on sittemmin saatu editoitua esityskelpoiseen kuntoon. Vaikka tälle laitokselle onkin nimekkäitä puolestapuhujia, kuten Sir Simon Rattle ja Daniel Harding, yhdeksättä sinfoniaa esitetään yhä ylivoimaisesti eniten kolmiosaisessa asussaan. Vaikka molempien versioiden pohjalta on mahdollista rakentaa vaikuttava kokonaisuus, on todettava, että juuri kolmiosaisena sinfonian sisäinen draama toteutuu vastaansanomattoman voimakkaasti. 

Hämmästyttävään adagioon päättyessään musiikissa on tiettyä transsendentaalista lopullisuutta, kuten tämän illan konsertti jälleen kerran osoitti.  

Kolmiosaisena yhdeksäs sinfonia jakautuu kahteen suureen soivaan freskoon, joita erottaa demoninen scherzo ja sen vauhdikkaasti pyyhältävä trio. Tämä arkkitehtoninen symmetria muodostaa mitä vakuuttavimman, tasapainoisen kokonaisuuden.  

Avausosa kasvaa valtavaksi sonaattimuodon kaareksi, jonka sävelmateriaali jakautuu kolmeen teemaryhmään, joista Bruckner johtaa ehtymättömänä virtaavan musiikillisen vuon. Säveltäjä valjastaa kaiken logiikkansa ja mielikuvituksensa materiaalin kehittelyyn. Tuloksena on hämmästyttävä sointimatka, otsikoituna feierlich, misterioso, jonka lomassa tapahtuu voimallisia musiikillisia törmäyksiä, jotka värisevät harmonisissa äärimmäisyyksissä.  

Kuten aina Brucknerin kehittelyn pitkien syklien kohdalla, kokonaismuodon tarkka punnitseminen ja tasapainottaminen ovat avainasemassa. Linnun johdolla ensimmäinen osa rakentuikin kerrassaan upeasti ilman huumaavien sointikuohujen liiallista tyynnyttämistä. RSO soi suurenmoisen kirkkaasti säilyttäen tekstuurin läpikuultavuuden kerrassaan ihailtavasti.     

Lintu asetti hurjan scherzon tempot juuri kohdilleen, antaen musiikin pahaenteisyyden jyrätä kaikessa musertavuudessaan. Ketterä jousisto, voimalliset vasket, jyhkeät patarummut ja kirkkaat puupuhallinosuudet sulautuivat hulppeaksi orkesterisoinniksi, joka tempaisi kuulijan välittömästi mukaansa. Vireän trion toimiessa oivana vastavoimana, toinen osa sai kerrassaan hienon toteutuksen. 

Adagio alussa orkesteri sukeltaa syvälle orkesterivärien syövereihin jylhien vaskisointujen ja jousten uljaiden kaarrosten saattelemina. Näitä suuria linjoja koristelevat puupuhaltimien taidokkaat linjat. Bruckner käyttää nerokkaasti neljän käyrötorven ja neljän wagnertuuban arsenaaliaan. Vaihtelemalla näiden keskinäisiä voimasuhteita säveltäjä loihtii esiin uskomattoman sävyjen jatkumon. 

Musiikki tiivistyy henkeäsalpaaviin huipennuksiin, joissa eri vaskiryhmien välinen vuoropuhelusta kohoaa vavahduttavia soivia maisemia. Kunkin huipennuksen jälkeen musiikki hajoaa hauraiksi, kamamarimusiikinomaisiksi kudelmiksi. Kerta toisensa jälkeen musiikki kohoaa uuteen pauhuun, kunnes koko osan jännite purkautuu murskaavaan vaskidissonanssiin.   

Tuonpuoleiseen kurkottava kooda vie sinfonian lopulta täytymykseensä. Viimeisillä tahdeilla musiikki pelkistyy pitkään, staattiseen vaskisointuun, jota saattelevat jousten pizzicatot. Lopulta seuraa hiljaisuus, joka tuntuu lähes aineelliselta.  

Brucnerin yhdeksännen sinfonian harjoitukset Musiikkitalossa. Kuva: Jari Kallio

Orkesterin ja Linnun suurella musikaalisuudella tulkitsema adagio oli omintakeista valoaan hohtava matka Brucknerin musiikillisen valtapiirin äärimmäisille rajoille. Sopivampaa päätöstä niin illalle kuin orkesterin hienolle syyskaudelle voi tuskin kuvitella. Täyttymys.   

– Jari Kallio

Radion sinfoniaorkesteri

Hannu Lintu, kapellimestari

Gerald Finley, baritoni

Peter Lieberson: Songs of Love and Sorrow (2007-10)

Anton Bruckner: Sinfonia nro. 9 D-molli, WAB 109 (1887-1806)

Musiikkitalo, Helsinki

Ke 11.12.2019, klo 19