Berlin braucht Bass? Aloitin tämänkertaisen kartoituksen metropolin viikon annista kontrabasisti Lukasz Klusekin ja säveltäjä–pianisti Art-Oliver Simonin hauskasti nimetystä resitaalista Unerhörte Musik -sarjassa. Viikoittaisella sarjalla on ikää jo kunnioitettavat 22 vuotta, ja sen puitteissa on järjestetty yli 900 konserttia ja kuultu yli 1000 kantaesitystä.
Kaikkihan tietysti tarvitsemme kontrabassomusiikkia – soitin on hieno ja monipuolinen ja esityksiä tarjolla vähän – mutta ehkemme juuri tällaista tavanomaista nykymusiikkia hieman oppilasmaisesti esitettynä. Dario Agazzin ja Volker Ignaz Schmidtin puhetta ja laulua sisältävät kappaleet kärsivät siitä, mistä musiikkiteatteriesitykset monesti muutenkin: nuoteissa kiinni olevat soittajat eivät tee oikeutta kummallekaan elementille, ja seurauksena on kiusaantumista ja/tai pitkästymistä. Art-Oliver Simonin omassa Sonet II:ssa preparoidulle flyygelille oli joko liian paljon tai liian vähän ääniä. Preparoinnit kuulostivat mukavilta, mutta materiaalille ei annettu tilaa hengittää ja puhua puolestaan. Toisaalta myös kappaleen implikoima virtuoosisuus jäi puolitiehen.
Seuraava kohteeni oli arkkitehtoninen. Radialsystem V on 1800-luvun lopulta peräisin olevan vedenpumppauslaitoksen uusi tuleminen ”kommunikoivana foorumina nykymusiikin kohtaamista varten”. Hyvällä maulla uudistetut vanhat teollisuusrakennukset ovat inspiroivia taidetiloja, kuten vaikkapa Kaapelitehtaan ja Turun taideakatemian esimerkit osoittavat. Tällä kertaa sain kuitenkin surkuhupaisen opetuksen siitä, millä äänensävyllä raha puhuu: koko rakennus ylimmän kerroksen harjoitussalia lukuunottamatta oli vuokrattu ulos herkullisen näköisiä lohileipäsiä ja mojitoja nauttiville tummapukuisille. Sääli: olisin halunnut katsella ympärilleni talossa, joka on muun muassa Akademie für Alte Musik Berlinin ja Sasha Waltzin tanssiryhmän koti. Mutta renovointi kirjaimellisesti vaatii veronsa. Ja oli kokemus sekin luikkia rakennukseen sisään keittiön kautta tarjoilijoita väistellen.
Illan musiikillisesta sisällöstä vastasi paikallinen work in progress -yhtye. Tilaisuus oli rakennettu sympaattisesti: yhdeksän soittajaa Gerhardt Müller-Goldbloomin johdolla esitti iranilaisen Ali Gorjin uunituoreen teoksen Merke dir den Flug. Der Vogel ist sterblich. Hommage à Forough Farrokhzad. Sitten kapellimestari ja säveltäjä jutustelivat leppoisasti varttitunnin verran, minkä jälkeen teos esitettiin uudestaan. Lopuksi kuunneltiin yhtyeen tammikuussa ilmestyvää viisikanavaista cd-taltiointia Mark Andren apokalyptisesta musiikkiteatterikappaleesta ”…22,13…”
Vapaalla kentällä tuntuu olevan samanlaisia ongelmia niin Berliinissä kuin meilläkin. Nyt kuulijoita oli 12, joista oletettavasti useimmat surevia omaisia. Gorjin hyvin nuorena kuolleen iranilaisrunoilijattaren tekstiin perustuvaa kappaletta kuunteli mielellään sen kiinnostavien äänenvärien ansiosta. Yhden yksikön muodostivat alttoviulun, sellon ja kontrabasson höpöttely, jota muut soittajat kommentoivat instrumenteillaan ja poimimalla trion soittamia tavuja ja säkeitä megafonien avulla. Lyömäsoittajalle oli myös annettu suurehko rooli, mutta oliko satsi ikävästi kirjoitettu vai tylsästi soitettu?
Muuten yhtyeen soitto oli pätevää. Tavallisista nykymusiikkiympyröistä poikkeavaa oli nähdä hyvinkin eri ikäisiä soittajia lavalla, mikä ehkä johtuu jo kerran kuopatun ja taas henkiin herätetyn kokoonpanon parikymmenvuotisesta historiasta.
Mark Andren kovassa huudossa olevasta musiikista en tälläkään kertaa erityisemmin perustanut, mutta mitäpä tuosta.
Sen sijaan olin erittäin otettu Oscar Strasnoyn ”a cappella -operetista” Geschichte, jonka Suomessakin hiljattain vieraillut Neue Vokalsolisten mestarillisesti esitti. Tunnin mittainen esitys perustuu puolalaisen kirjailijan Witold Gombrowiczin teksteihin, joissa hän jo ikääntyneenä peilaa koko uransa läpikäyneitä teemoja hengen vapaudesta ja oikeudesta ”epäkypsyyteen” ja palaa ensimmäisen maailmansodan aattoon vauraan porvarisperheen lapsuudenkodissaan: aikaan, jolloin ideologis-uskonnollis-nationalistinen hurmio oli huipussaan. ”Jo kauan sitten päätin ottaa vakavasti sen, mille te nauratte ja nauraa sille, jota te pidätte vakavana”, loistavan kontratenori Daniel Glogerin Witold laulaa.
(Hänelle, jota kiinnostaa se euforia, jonka pauloissa Euroopan nuoret miehet vuonna 1914 säntäsivät värväytymään armeijoihinsa, voi lämpimästi suositella kiehtovaa Deutsches Historisches Museumia.)
Muut perheenjäsenet ovat uskontoon tukeutuva sisar, kaksi veljeä (toinen naismainen, toinen macho), hermoromahduksen partaalla keikkuva äiti (jonka koloratuuriroolin Sarah Maria Sun esitti upeasti – samainen laulajatar, joka kesän raporttiini sisältyneessä Sciarrino-esityksessä nostettiin roikkumaan katosta) ja paketin koossa pitämistä yrittävä isä (basso Andreas Fischer), joka kertoo pojastaan: ”Hän on melko älykäs mutta myös anarkisti ja egoisti… Hän ei voi käsittää, ettei ole maailman napa – samanaikaisesti hän tosin vaistoaa, ettei ole mitään. Hän ei usko mihinkään eikä luota järkeen. Kuten ameeba pyrkii valoa kohden, hänen ajattelunsa tavoittelee totuutta.”
Saksassa kun ollaan, oli ohjauskin raflaava, mutta jos Witoldin joukkoraiskauksen perheen toimesta voi tehdä tyylikkäästi, nyt se onnistui. Yksinkertainen lavastus ja rekvisiitta korosti laulajien kautta linjan vakuuttavia näyttelijäntaitoja.
Argentiinalaisen Strasnoyn säveltämä musiikki on ilottelevaa ja virtuoosista ja varsin perinteistä ja miellyttävää, voisi sanoa. Fraasien toisteisuus ehkä kuvaa henkilöiden tarrautumista omiin turvaverkkoihinsa. Arkaaisten kvinttiharmonioiden kanssa sopusointuiset klusterit saavat mausteeksi muutaman kielellä tehdyn ääniefektin ja sisäänpäin hengittäen lauletun kohdan. Käytännössä koko esitys todella on säestyksetön, vaikka muutaman hetken verran otetaan ironista etäisyyttä kuvattuun epookkiin nauhalta tulevilta otteilta Valkoisen hevosen majatalosta. Kertakaikkiaan hieno ilta.
”Sekasotkua musiikin asemesta”, tuli mieleen lauantaina Richard Straussin Don Quixotea ja Berliinin filharmonikkoja kuunnellessa. Kantaesityksessä 1898 kölniläiskriitikko kirjoitti todistaneensa ”karkeinta pilaa, jota kukaan säveltäjä koskaan on orkesterin ja yleisön kanssa harjoittanut”. Eduard Hanslick muotoili asian näin: ”Jos ohjelma ei kerro, mitä sinfonian osat esittävät, tulee sävellyksestä ei-ymmärrettävä. Jos taas kertoo, se muuttuu naurettavaksi.”
Donald Runnicles korosti mainiolla tavalla tätä La Manchan surullisen hahmon ritarin tasapainoilua hulluuden rajamailla, ja hyökkayksen kohteeksi joutuneet lampaat määkivät epätoivoisina. Vaikkei teosta ehkä voi luonnehtia psykologisesti kovin moniulotteiseksi, koskettavia hetkiä se kuitenkin tarjoaa. Solistitehtävät hoituivat orkesterin omien soittajien voimin: soolosellisti Ludwig Quandt lämpeni loppua kohden, ja hiljattain riveihin liittynyt nuori sooloaltisti Amihai Grosz teki vaikutuksen energisyyden ja korkean kvaliteetin yhdistelmällä. Koko nuorehkoista soittajista koostuvassa orkesterissa itse asiassa merkille pantavaa on ilmaisun ajoittainen hurjuus.
Orkesterikin lämpeni kappaleen edetessä, ja alkupuolen muutamat puhtaus- ja balanssiongelmat jäivät taakse. Maagisia hetkiä syntyi erityisesti sooloklarinetisti Andreas Ottensamerin myötävaikutuksesta. Jos nyt kuitenkin rehellisyyden nimissä vertaillaan tätä huippukokoonpanoa Chicagon tai Metropolitan-oopperan orkestereihin, sanoisin, etten aivan samanlaista sointikylpyä tänä kyseisenä iltana saanut.
Toisella puolella soitettiin Edward Elgarin ensimmäinen sinfonia. Oli kapellimestarilla osuutta asiaan tahi ei, mutta orkesteri ei aina tavoittanut yhteistä hengitystä. En erityisemmin sympatiseeraa Elgarin nostalgis–mahtipontista musiikkia, jossa kuulen aina surkua imperiumin rappiosta, asiallisesti ja pintapuolisin emootioin käsiteltynä. Sinfonian ensimmäinen osa mitä ilmeisimmin kuvaa tyytyväistä siirtomaaherraa tarkastamassa intialaisia teeviljelmiään, toisessa vääjäämättä lähestyvä konflikti kamppailee vanhan ”jolly good” hilpeyden kanssa, ja niin edespäin.
Filharmonikkojen illan toinen, Sir Simonin johtama konsertti alkoi puoli yhdeltätoista. Neue Vokalsolisten on mitä ilmeisimmin kovassa nosteessa, ja syystä: György Ligetin musiikkiteatterilliset sarjat Aventures ja Nouvelles Aventures (kuuntele näyte) olivat kolmen laulajan (edellisillan äiti, sisar ja machoveli) tour de force. Vokalisteille uskomattoman haastavien teosten absurdi huumori välittyi yleisölle hyvin, sopivasti överiksi vedettynä, ja seitsemän hengen yhtye soi Rattlen johtamana upeasti. Kun tehdään, tehdään kunnolla: lavalle oli esimerkiksi tuotu kaunis itämainen matto telineeseen ja jättimäinen mahonkikaappi. Molempia soitettiin kerran, ensimmäistä mattopiiskalla, toista valtavalla nuijalla. Sir Simon herätti ihailua myös esittelemällä teokset yleisölle täysin luontevalla saksan kielellä.
Sarah Maria Sun lauloi Unsuk Chinin Akrostikon-Wortspielin solistina. Kappale oli mukavan kuuloista nykymusiikkia, mutta paini konsertissa niin kovassa sarjassa, ettei saanut enää täyttä huomiotani.
Pankin nimittäin oli jo räjäyttänyt konserttimestari Andreas Buschatzin soittama Luciano Berion Sequenza VIII. Uskoisin, etten ole milloinkaan kuullut näin vaikuttavaa viulunsoittoa tällaisen repertuaarin yhteydessä. Buschatzissa on vanhan ajan demonista virtuositeettia, ja voisin kuvitella Paganininkin sopivan hänen esitettäväkseen. Soitto oli dramaattista ja hypnoottisen vangitsevaa, täydellisen puhdasta ja aina hyvin soivaa. Kuten kesälläkin totesin, on hyvin hauskaa kuulla parhaasta germaanisesta perinteestä ponnistavia tulkintoja näistä klassisista kappaleista.
Jälleen kerran voi ylistää berliiniläistä musiikkitarjontaa, jossa oikeastaan joka illalle löytyy jotain kiinnostavaa.
