Amfion pro musica classica

Category Archives: Päävalikko

Levyarvio: Tuoreita sinfonioita ilman erikoisuuden tavoittelua

Seppo Pohjola: 1. ja 2. sinfonia
Radion sinfoniaorkesteri
Sakari Oramo
Alba 2012

Seppo Pohjola (s. 1965) on merkittävän musiikkisukunsa ainoa varsinainen taidemusiikin säveltäjä, vaikka serkkunsa Pekka ennättikin ensin sinfonioiden uljaalle areenalle. 1990-luvulla modernistisella kamarimusiikilla säveltäjäuransa aloittanut Seppo Pohjola rohkeni ensin useita tyylejä kokeilleena sinfonikoksi puolestaan vuonna 2002. Toinen sinfonia valmistui neljä vuotta myöhemmin ja kolmas viime vuonna.

Nyt ensilevytyksensä saaneet kaksi ensimmäistä sinfoniaa ovat mittasuhteiltaan huomattavan  samanlaisia, neliosaisia ja noin puolituntia kestoltaan. Kaksi ensimmäistä osaa kestävät kymmenisen minuuttia, jälkimmäiset kaksi kolmesta kuuteen. Arkkitehtonisesti perinteiset sinfoniat eivät sorru aiheettomaan erikoisuuden tavoitteluun missään muussakaan mielessä. Sinfoniat keskittyvät tekniikan sijaan musiikilliseen ilmaisuun ? ja ilmaisevat asiansa selkeästi. Eikä edellisen virkkeen subjekti ole vain kielikuva: taitava säveltäjä kuuntelee musiikin omaa tahtoa alistamatta sitä täysin sille vieraaseen muottiin. Pohjola ei pakota materiaalia äkkinäisiin käänteisiin vaan antaa sen lipua omalla, milloin verkkaisella, milloin ripeällä vauhdillaan. Hän ymmärtää, että toisto on musiikin tehokkain tapa luoda merkityksiä etteikä aina ei tarvitse kehitellä. Tyypillistä on myös tekstuurien äärimmäinen selväpiirteisyys: kullakin kerroksella on oma värinsä ja/tai rytminen karaktäärinsä.

Pohjolan sinfonioita ei siis kuunnella helppo vai vaikea -akselilla, ei liioin innovatiivisuutta mitaten. Kuulija voi keskittyä olennaiseen eli siihen, miltä musiikki itse asiassa kuulostaa, mitä tunnelmia se tarjoaa, minkälaisia kuvioita ja kaarroksia se muodostaa. Esimerkiksi ensimmäisen sinfonian alun pahaenteinen laahustus johtaa vähitellen kohti valoa, leikkiä ja kiivasta taistelupoljentoa. Toinen osa vuorostaan on kuin meditaatiomusiikkia, eteeristen harmonioiden liikettä vailla suuntaa. Leijuvan jousiharmonian päällä liitelevät puhallinsoolot on soitettu taianomaisen herkästi. Kaksi viimeistä osaa ovat enimmäkseen orkesterirymistelyä, jossa Pohjola ei ole vahvimmillaan. Näissä jaksoissa musiikki menettää jatkuvuutensa ja pakettia pitää kasassa pelkkä tasainen pulssi. Harmoniassa ei ole jännitteitä eikä purkauksia, se vain velloo paikallaan. Varsinaisia melodioita ei ole, ainoastaan peräkkäisiä ja päällekkäisiä melodisia fragmentteja. Kliimaksikin on lähinnä retorinen paukautusele.

Myös toinen sinfonia alkaa staattisella jousimatolla. Tällä kertaa sen päälle pinotaan kuitenkin erilaisia polyfonisia pulputuksia, ei herkkiä sooloja. Tekstuurien kirjo laajenee, mutta selkeys säilyy. Soitinryhmillä on jopa korostetun itsenäiset roolit ? värejä ei juurikaan murreta keskenään. Ensimmäiselle sinfonialle tyypillinen koruton rytmiikka on edelleen hallitsevassa asemassa. Iskut ja niiden hierarkia eivät hämärry koskaan. Yhä useammin hakkaavia pohjakuvioita täydentää kuitenkin jokin leikkisämpi kuplinta tai polyrytminen kerrostus. Pohjola onnistuu sekä selkeydessä että monimuotoisuudessa.

Toinen sinfonia on parempi myös harmonian osalta. Soinnut  eivät vello päämäärättömästi paikallaan vaan seuraavat toisiaan kohti suurempia jännitteitä ja ajoittaisia purkauksia. Tätä ei ole silti toteutettu perinteisin tonaalisin funktioin vaan esimerkiksi yksinkertaisesti nousevalla bassolla. Dramaturgia perustuu nyt muuhunkin kuin äänenvoimakkuuteen ja tekstuurin paksuuteen. Melodinen anti on ensimmäistä sinfoniaa niukempaa. Pitkiä linjoja ei paljolti löydy, enimmäkseen vain säestyksellisiä kuvioita, vinksahtanutta polyfoniaa tai irrallisia juoksutuksia. Yleissävy on ensimmäisen sinfonian jähmeään arvokkuuteen verrattuna salaperäisempi ja jopa orientaalinen. Kumpikaan ei joka tapauksessa kuulosta tippaakaan saksalaisromantiikalle. Sävy on molemmissa eksoottinen, ensimmäisessä enemmän pohjoinen, toisessa itäinen.

Sakari Oramo ja Radion sinfoniaorkesteri tuntuvat olevan omalla vahvuusalueellaan etenkin herkimmissä kohdissa ja laajoissa kaarroksissa. Pitkissä ja jumittavissa tutti-rymistelyissä ote olisi saanut olla hieman rohkeampi ja kokeilevampi, ettei  kliimaksien energisyys kerkeisi vesittyä puuduttavaksi tasapaksuudeksi. Levytyksen äänenlaatu ja tilavaikutelma on huikea. Erityisesti kuulokkeilla kuunnellessa orkesteri levittäytyy ympäri aivolohkoja ja tavoittaa suoran yhteyden mielihyväkeskukseen.

Levyarvio: Jatkumoja kontrastien sijaan

”Kontrasteja.” Buxtehude, J.S. Bach, Sallinen, Hämeenniemi, Kaipainen, Kortekangas
Kari Vuola, urut
Alba 2012

Suomen uuden musiikin urkureiden eturivistöön lukeutuva Kari Vuola rinnastaa tuoreella levyllään J.S. Bachin ja Buxtehuden preludeja ja fuugia aikamme suomalaisiin urkuteoksiin. Uudet teokset muodostavat keskenään mukavasti kiinteän kokonaisuuden, sillä chaconneina tai passacaglioina niiden kaikkien rakennetta määrittää sointukierto.

Levyn otsakkeen peräänkuuluttamia kontrasteja näiden kappaleiden välille ei silti niinkään synny: pikemminkin niissä toistuu kiehtova tarina spiraalimaisesti syvyyksistä nousevasta ja kehittyvästä prosessista, joka kenties selkeimmin ilmenee Eero Hämeenniemen Passacagliassa. Oma jatkumonsa levyn sisällä hahmottuu Aulis Sallisen intiimistä Chaconnesta Jouni Kaipaisen kaksospoikiensa konfirmaatioon säveltämän Reunion Confirmed -passcaglian messiaenisen mysteerisyyden kautta Olli Kortekankaan Ciacconan äkeisiin sointuvuoriin.

Hämeenniemen, Kaipaisen ja Kortekankaan teokset ovat kaikki Vuolan kantaesittämiä, ja hän tulkitsee uutta ohjelmistoaan ihanteellisesti. Sen sijaan barokkiohjelmistossa nykyaika tuntuu paikka paikoin epäedullisesti sormissa: erityisesti Buxtehude jää artikulatorisesti epämääräiseksi, ja Bachien temporatkaisut kaipaisivat pohjoissaksalaisen kivikirkon suvereenia ryhtiä. Myös rekisteröinnit maistuvat joskus puisevilta. Uudessa musiikissa Naantalin luostarikirkon vuonna 1990 rakennetut urut loistavat edukseen.

Arvio: Aseistariisuvaa avantgarderymistelyä kokkolalaisittain


Kokkolan oopperakesä

Ahti Karjalainen – elämä, Kekkonen ja teot
sävellys: Heinz-Juhani Hofmann
ohjaus: Juha Hurme
kapellimestari: Dalia Stasevska
puvustus: Henna Mustamo
lavastus: Markku Mäkiranta
valosuunnittelu: Ainu Palmu
orkesteri: Kokkola Opera Ensemble
Solistit
Ahti Karjalainen: Herman Wallén
Urho Kaleva Kekkonen: Anu Komsi
Kraut: Piia Komsi
Viina: Annika Mylläri
järjestäjä: West Coast Kokkola Opera
Kokkolan kaupunginteatteri
3.6.2012

Yksi Suomen musiikkisuven tuoreimmista ihmeistä on Kokkolan oopperakesä. Kaksi kotimaista kantaesitystä ja kolme Suomen ensiesitystä tänä vuonna tekevä oopperafestivaali on kuin nykyoopperafanin haaveilema pilvilinna. Read More →

Virpi Räisänen haluaa hullaantua barokissa – Urkuyö ja Aaria 2012

Virpi Räisänen. Kuva: Heikki Tuuli

Kesäkuun 7. päivä alkava Urkuyö ja Aaria -festivaali tuo Espoon kesäöihin jälleen herkullisen kattauksen urku- ja vokaalimusiikkia. Konsertteja on yhteensä 12 aina elokuun loppuun asti, ja tunnelmat vaihtelevat renessanssista väkevään romantiikkaan ja nykymusiikkiin. Tämän vuoden erityisenä tärppinä ovat Espoon tuomiokirkon upouudet, tyypiltään saksalais-varhaisromanttiset Ladegast-urut, jotka vihitään käyttöön avauskonsertttia edeltävänä sunnuntaina. Read More →

Levyarvio: Suomalaisen pianokirjallisuuden taitekohdassa

Palmgren: pianoteoksia
Henri Sigfridsson, piano
Ondine 2012

Selin Palmgrenin sonaatti D-duuri op. 11 voi eurooppalaisessa kontekstissa vaikuttaa tyttömäisen piskuiselta ja vuonna 1901 myös jo hieman elähtäneeltä avoimessa lisztmäisyydessään, mutta aikanaan se oli käänteentekevä merkkipaalu suomalaisen pianismin historiassa. Palmgren hallitsi instrumenttinsa kypsästi ja kiinnittyi vankasti pianon traditioihin. Read More →