Georges Aperghis: Contretemps, SEESAW, Parlando ja Teeter-totter
Klangforum Wien
Emilio Pomárico
Sylvain Cambreling
Donatienne Michel-Dansac
Uli Fussenegger
Kairos 2012
Kreikkalaissyntyisen, mutta jo 1960-luvulla Ranskaan muuttaneen, Georges Aperghisin (1945-) nimi yhdistetään usein musiikkiteatteriin. Hänelle muun muassa myönnettiin viime vuonna Kunststiftung NRW:n Mauricio Kagel -palkinto taiteellisesta työstään. Read More →
notkeatonline, Alba 2012
Tampere Filharmonia, joht. Hannu Lintu:
Kolmen sukupolven tamperelaissäveltäjien orkesteriteoksia esittelevä notkeatonline-levy on vakuuttava osoitus Tampere Filharmonian ja Hannu Linnun juuri päättyneen yhteistyökauden ansioista. Orkesteri tulkitsee vaativia moderneja partituureja kauttaaltaan luontevasti ja innostuneen musikaalisesti. Sointi on nautittavan ilmavaa ja tarvittaessa rouhevan iskevää.
Read More →
Transfigured Tchaikovsky
Isaac Mihnovskyn ja Samuil Feinbergin transkriptioita (ensilevytykset)
Petronel Malan, piano
Hänssler Classic
Eteläafrikkalaispianisti Petronel Malan on löytänyt pianistien perusohjelmiston lomasta oman paikkansa transkriptioiden sanansaattajana. Muutaman levyn diskografia koostuu pelkästään arkiston pinoihin jääneistä pianistiralleista, lähinnä alun perin kollegoiden lauluista muokatuista näytöstyylisistä virtuoosinumeroista. Nyt on luvassa herkistelyä slaavilaisen möyrinnän merkeissä, sillä Isaac Mihnovskin (1914–1978) ja Samuil Feinergin (1890–1962) trimmaamat Tšaikovskin yksinlaulut eivät lähde täyttämään tilaa sointujen ja tremoloiden takomisella tai koskettimia ylös alas sahaamalla. Read More →
Seppo Pohjola: 1. ja 2. sinfonia
Radion sinfoniaorkesteri
Sakari Oramo
Alba 2012
Seppo Pohjola (s. 1965) on merkittävän musiikkisukunsa ainoa varsinainen taidemusiikin säveltäjä, vaikka serkkunsa Pekka ennättikin ensin sinfonioiden uljaalle areenalle. 1990-luvulla modernistisella kamarimusiikilla säveltäjäuransa aloittanut Seppo Pohjola rohkeni ensin useita tyylejä kokeilleena sinfonikoksi puolestaan vuonna 2002. Toinen sinfonia valmistui neljä vuotta myöhemmin ja kolmas viime vuonna.
Nyt ensilevytyksensä saaneet kaksi ensimmäistä sinfoniaa ovat mittasuhteiltaan huomattavan samanlaisia, neliosaisia ja noin puolituntia kestoltaan. Kaksi ensimmäistä osaa kestävät kymmenisen minuuttia, jälkimmäiset kaksi kolmesta kuuteen. Arkkitehtonisesti perinteiset sinfoniat eivät sorru aiheettomaan erikoisuuden tavoitteluun missään muussakaan mielessä. Sinfoniat keskittyvät tekniikan sijaan musiikilliseen ilmaisuun ? ja ilmaisevat asiansa selkeästi. Eikä edellisen virkkeen subjekti ole vain kielikuva: taitava säveltäjä kuuntelee musiikin omaa tahtoa alistamatta sitä täysin sille vieraaseen muottiin. Pohjola ei pakota materiaalia äkkinäisiin käänteisiin vaan antaa sen lipua omalla, milloin verkkaisella, milloin ripeällä vauhdillaan. Hän ymmärtää, että toisto on musiikin tehokkain tapa luoda merkityksiä etteikä aina ei tarvitse kehitellä. Tyypillistä on myös tekstuurien äärimmäinen selväpiirteisyys: kullakin kerroksella on oma värinsä ja/tai rytminen karaktäärinsä.
Pohjolan sinfonioita ei siis kuunnella helppo vai vaikea -akselilla, ei liioin innovatiivisuutta mitaten. Kuulija voi keskittyä olennaiseen eli siihen, miltä musiikki itse asiassa kuulostaa, mitä tunnelmia se tarjoaa, minkälaisia kuvioita ja kaarroksia se muodostaa. Esimerkiksi ensimmäisen sinfonian alun pahaenteinen laahustus johtaa vähitellen kohti valoa, leikkiä ja kiivasta taistelupoljentoa. Toinen osa vuorostaan on kuin meditaatiomusiikkia, eteeristen harmonioiden liikettä vailla suuntaa. Leijuvan jousiharmonian päällä liitelevät puhallinsoolot on soitettu taianomaisen herkästi. Kaksi viimeistä osaa ovat enimmäkseen orkesterirymistelyä, jossa Pohjola ei ole vahvimmillaan. Näissä jaksoissa musiikki menettää jatkuvuutensa ja pakettia pitää kasassa pelkkä tasainen pulssi. Harmoniassa ei ole jännitteitä eikä purkauksia, se vain velloo paikallaan. Varsinaisia melodioita ei ole, ainoastaan peräkkäisiä ja päällekkäisiä melodisia fragmentteja. Kliimaksikin on lähinnä retorinen paukautusele.
Myös toinen sinfonia alkaa staattisella jousimatolla. Tällä kertaa sen päälle pinotaan kuitenkin erilaisia polyfonisia pulputuksia, ei herkkiä sooloja. Tekstuurien kirjo laajenee, mutta selkeys säilyy. Soitinryhmillä on jopa korostetun itsenäiset roolit ? värejä ei juurikaan murreta keskenään. Ensimmäiselle sinfonialle tyypillinen koruton rytmiikka on edelleen hallitsevassa asemassa. Iskut ja niiden hierarkia eivät hämärry koskaan. Yhä useammin hakkaavia pohjakuvioita täydentää kuitenkin jokin leikkisämpi kuplinta tai polyrytminen kerrostus. Pohjola onnistuu sekä selkeydessä että monimuotoisuudessa.
Toinen sinfonia on parempi myös harmonian osalta. Soinnut eivät vello päämäärättömästi paikallaan vaan seuraavat toisiaan kohti suurempia jännitteitä ja ajoittaisia purkauksia. Tätä ei ole silti toteutettu perinteisin tonaalisin funktioin vaan esimerkiksi yksinkertaisesti nousevalla bassolla. Dramaturgia perustuu nyt muuhunkin kuin äänenvoimakkuuteen ja tekstuurin paksuuteen. Melodinen anti on ensimmäistä sinfoniaa niukempaa. Pitkiä linjoja ei paljolti löydy, enimmäkseen vain säestyksellisiä kuvioita, vinksahtanutta polyfoniaa tai irrallisia juoksutuksia. Yleissävy on ensimmäisen sinfonian jähmeään arvokkuuteen verrattuna salaperäisempi ja jopa orientaalinen. Kumpikaan ei joka tapauksessa kuulosta tippaakaan saksalaisromantiikalle. Sävy on molemmissa eksoottinen, ensimmäisessä enemmän pohjoinen, toisessa itäinen.
Sakari Oramo ja Radion sinfoniaorkesteri tuntuvat olevan omalla vahvuusalueellaan etenkin herkimmissä kohdissa ja laajoissa kaarroksissa. Pitkissä ja jumittavissa tutti-rymistelyissä ote olisi saanut olla hieman rohkeampi ja kokeilevampi, ettei kliimaksien energisyys kerkeisi vesittyä puuduttavaksi tasapaksuudeksi. Levytyksen äänenlaatu ja tilavaikutelma on huikea. Erityisesti kuulokkeilla kuunnellessa orkesteri levittäytyy ympäri aivolohkoja ja tavoittaa suoran yhteyden mielihyväkeskukseen.
”Kontrasteja.” Buxtehude, J.S. Bach, Sallinen, Hämeenniemi, Kaipainen, Kortekangas
Kari Vuola, urut
Alba 2012
Suomen uuden musiikin urkureiden eturivistöön lukeutuva Kari Vuola rinnastaa tuoreella levyllään J.S. Bachin ja Buxtehuden preludeja ja fuugia aikamme suomalaisiin urkuteoksiin. Uudet teokset muodostavat keskenään mukavasti kiinteän kokonaisuuden, sillä chaconneina tai passacaglioina niiden kaikkien rakennetta määrittää sointukierto.
Levyn otsakkeen peräänkuuluttamia kontrasteja näiden kappaleiden välille ei silti niinkään synny: pikemminkin niissä toistuu kiehtova tarina spiraalimaisesti syvyyksistä nousevasta ja kehittyvästä prosessista, joka kenties selkeimmin ilmenee Eero Hämeenniemen Passacagliassa. Oma jatkumonsa levyn sisällä hahmottuu Aulis Sallisen intiimistä Chaconnesta Jouni Kaipaisen kaksospoikiensa konfirmaatioon säveltämän Reunion Confirmed -passcaglian messiaenisen mysteerisyyden kautta Olli Kortekankaan Ciacconan äkeisiin sointuvuoriin.
Hämeenniemen, Kaipaisen ja Kortekankaan teokset ovat kaikki Vuolan kantaesittämiä, ja hän tulkitsee uutta ohjelmistoaan ihanteellisesti. Sen sijaan barokkiohjelmistossa nykyaika tuntuu paikka paikoin epäedullisesti sormissa: erityisesti Buxtehude jää artikulatorisesti epämääräiseksi, ja Bachien temporatkaisut kaipaisivat pohjoissaksalaisen kivikirkon suvereenia ryhtiä. Myös rekisteröinnit maistuvat joskus puisevilta. Uudessa musiikissa Naantalin luostarikirkon vuonna 1990 rakennetut urut loistavat edukseen.