Amfion pro musica classica

Category Archives: Päävalikko

interview: A psychoanalytical interview with a composer: a discussion about Kharálampos Goyós’ Anthony’s Death

Introduction

The Stavros Niarchos Foundation Cultural Center (SNFCC), designed by the architect Renzo Piano and inaugurated in 2016 might not be open to the public due the covid-19 pandemic. The SNFCC houses the Greek National Opera and, like many opera houses in the world, offers a service of streaming (the Greek National Opera TV: https://tv.nationalopera.gr/). In its 2021 schedule, which is otherwise dedicated to the bicentennial of the Greek Independence War, online audiences saw throughout mid-May and June the performance of Anthony’s Death, a chamber opera by the Greek composer Kharálampos Goyós1.

The opera tackles issues concerning love relationships and how social classes and their respective morality affects them. This is mostly evident in the dialogues between Sergius (Vassilis Kavayas) and Paulus (Georgios Iatrou) – The work of costume designer Ioanna Tsami is also relevant on this issue: Sergius is depicted more as an adventurer with his leather jacket whilst Paulus is depicted more as a British nobleman using haute couture costumes (Figure 1). The couple aims to achieve social recognition and becoming rich by means of a successful hunting, or else, by giving name to what is nameless, the affective dimension of their Desire – hence their failure.

Figure 1 – Sergius (left) and Paulus (right) singing a love duet. Photo Andreas Simopoulos/Greek National Opera

Figure 1 – Sergius (left) and Paulus (right) singing a love duet. Photo Andreas Simopoulos/Greek National Opera

Sergius and Paulus are a solid depiction of an hesitant couple that fails to kiss but are ironically successful at shooting each other – and not the fox/vixen that they are hunting, or at least are trying to attribute a name: “Martha, Xenia, Pighí, … Lucia… Red” (Filias & Goyós, 2006, n.p.), all stands as possibilities for the nameless object of their masculine desire that consummates the hunting, a red fox, a woman dressed in red (The Red One: Marissia Papalexiou), their impossible desire which takes places at the dissociated relationship between the thing and its name (cf. Stavrakakis, 2021) hence their death, which also emulates Anthony’s death, the character from the 1970’s manga, namely Candy Candy, that reached great popularity in the 1980’s when the anime for the TV reached the Greek audience. Sergius and Paulus can only die, for they are deeply identified with the androgynous character of Anthony, who dies in the anime, thus failing to be the romantic partner of Candy.

The ambiguity of Sergius and Paulus takes place in a setting described by the composer as a clearing – like Heidegger’s ([1950] 2002) Lichtung: Thanks to this clearing, beings are unconcealed in certain and changing degrees” (p. 30). In the words of Eero Tarasti (1995), that “which gives place to both presence and absence” (p. 37). In psychoanalytic terms, Sergius and Paulus are affective and erotically consumed by ambivalence which is ”characteristic of certain phases of libidinal development in which love and destructive tendencies towards the object are to be found alongside each other” (Laplanche & Pontalis, [1967] 1973, p. 27). Therefore, the evolution of their performance depicts a regression whilst aiming at a progression. What does the couple want? To be famous, rich and respected. And that is why they hunt… Still, they can’t afford to truly love each other, they can’t work as couple – there is a lack of support, and indeed, they hurt more than they care for each other.

They want, both of them, to be famous like Anthony. Both of them want to give a title to a play that Sergius is writing. But they fail to give a name to it and to the… fox/vixen, which works as a metaphor for their incapability of coming out of the closet: they are miles away from it, but fail to name that place which they have stemmed from. Their being is heavily maculated by social practices, thus preventing them from actually enjoying themselves in a bodily level.

In a musicological sense, the music oscillates between a symmetrical accompaniment to the voice at the chords which is by an asymmetrical ostinato at the harpsichord (this aspect is commented in Goyós [2017]). There is a “shooting motive” presented right at the beginning of the opera (after the first hunting motive), which is depicted below in Figure 2:

Figure 2 - Shooting Motive from Goyós’ Anthony's Death

Figure 2 – Shooting Motive from Goyós’ Anthony’s Death

This shooting motive might be interpreted as the departure from the conflict between the sung parts and their accompaniments. This musical motive could be seen as an epithet to the title of the play that Sergius is writing: the reader should not be acquainted with its meaning at the beginning, but rather to understand as it appears throughout the opera: it appears when Paulus realizes that others are hunting, and that they are better organized, thus creating a phobic episode in him. It also appears when the couple attempts to give a name to their ineffable desire: “Fuchs, renard, Red One” (Filias & Goyós, 2006, n.p). And it also appears when the couple is arguing about the name of the play that Sergius is writing. Then, when Sergius steals the role of Anthony from Paulus, the same motive appears again, when Paulus is ascribed to the role of a woman – the one that might have killed Anthony, them, or their desire.

At the end of the opera, The Red One plays with the idea of shooting at the conductor (Kharálampos Goyós), reenacting an attempt from Paulus who earlier aimed at the string ensemble, which is found at the front-centre-left in the middle of the stage (in a chamber). The ensemble indeed plays a part in the acting, when they, before playing music, walk around the flowers which are displayed in a way that resembles a clearing in the middle of a forest. The set design by Artemis Flessa allows for curious interactions between musicians and actors. Nonetheless, the most memorable moment of the acting conceived by Dimitris Karantzas is when Paulus and Sergius ride in their carousel horses (Figure 3).

Figure 3 – Sergius (left) and Paulus (right) ride their horses towards their death. Photo Andreas Simopoulos/Greek National Opera

Figure 3 – Sergius (left) and Paulus (right) ride their horses towards their death. Photo Andreas Simopoulos/Greek National Opera

In the following section there is a reproduction of a short interview with the composer Kharálampos Goyós, who speaks of his ideas concerning his opera Anthony’s Death.


Interview

Daniel Röhe, question 1: Dear Mr. Goyós, in 2017 I had the pleasure to attend to a performance of your Twilight of the Debts for the Greek National Opera’s Alternative Stage at the Stavros Niarchos Foundation Cultural Center. And in 2021, May 23, I’ve enjoyed the première of your new opera on the same alternative stage – Anthony’s Death (which I of course saw from home).

These alternative works make me remember of the Holland Festival (2019), which fosters the “renewal of art [that] can also change something in the audience” (p. 10)”. One of its past contributors, namely Philip Glass, composed a neo-baroque Harpsichord Concerto (2006), and to me, it seems that you’ve followed a similar path in your Anthony’s Death. At this point, I would like “to open that can of worms” (Goyós, 2017, p. 247) which you’ve mentioned at your paper published at the International Journal of Žižek Studies. You might be contrasting the attempt of modern people that aretrying his/her darnedest to keep up with the, almost impossible, task of intellectual mastery over a multiform, contingent world that attacks him/her mercilessly from all directions” (ibid. p. 239) with the “traditional, humanistic attempts at meaning-making” (ibid. p. 241). How do you relate the ideological and reactionary qualities of the Baroque in your opera to a contemporary world-view and how contemporary operas deal with the subject whilst changing the audience?

Kharálampos Goyós: I grew up in the 80s and 90s, in a post-Reagan, post-Thatcher, completely marketised society, in which (especially after the fall of the ideological bogeyman of the Soviet Union and the practical outlawing of all “grand narratives”, with the notion of “progress” as figurehead) the artist’s relationship to tradition is no longer antagonistic, but rather symbiotic. In this context, the revival of baroque music, with its more and more recherché repertoire and “gourmet” performing practices, imposes itself as the ultimate late capitalist best-seller, a veritable entrepreneur’s wet dream, given its endless possibilities of hydra-like renewal through forced resuscitation of (justly) forgotten works and star-making turns for “iconoclastic” performers. Markedly absent from all this is the old-fashioned, universalist category of truth, conspicuously replaced by a thoroughgoing aestheticisation of individual experience—a total(itarian) experiential marketplace, evidenced by the ubiquity of the pressing injunction to enjoy, enjoy, no matter what. As the dimension of truth subsides, the neo-Baroque rises with its concept of a society “built on the concept of art” (Saisselin, 1992, p. 6) and its “blurring of the distinction between illusion and reality” (ibid, p. 46). I do believe that the Baroque revival is a real symptom of a universal ideological regression of our times towards the values of the pre-Enlightenment.

As you realise, I don’t really like the neo-Baroque revival, and the harpsichord’s role in Anthony’s Death is, in its way, also parodic, a painful scratching of an unpleasant societal toe itch. Its main role, however, is not the cultural reference to the Baroque but my way of embodying one of the main musical obsessions of the work, namely the contradiction (in the old-fashioned, Maoist sense) between symmetry and asymmetry, control and freedom, rigorous invention and stereotypical fancy. In Anthony’s Death, the vocal lines have primacy; they were written first and their material is essentially free and language-based—until the finale, at least, the vocal melodies are more or less contingent. But the strings and electric guitar accompaniment “traps” them in determinism: recursive scales (with no beginning or end), symmetrical chords and dyadic relationships enmesh the lines of the two men in a game of vertical (and progressively horizontal) mirroring, in which every note conjures its spectral double—as if the very sky were metaphorically (fore)closed. In this context, the harpsichord, which tries (not always successfully) to accompany the vocal lines “humanistically”, with recourse to its traditional, asymmetrical diatonic and triadic language, provides the only line of flight from the suffocating symmetry of the rest of the orchestral material (with the possible exception of the “clean” electric guitar solo shortly before the ending, inspired by Froberger’s Méditation sur ma mort future ([1660] 2015)—another nod to the neo-Baroque).

I was also interested in the “documentary” use of the harpsichordist, namely using the player themself as “found” material, whose personality and freedom might give another opening to a somewhat stifling work. Nevertheless, the ultimate tragedy of this configuration is that the harpsichordist possesses no other language with which to break the aforementioned symmetries except the safe, historicised stereotypes of continuo playing; not having any other tools with which to open up the contingent givens of reality, they can only fall back on the well-known, prefabricated musical codes. (In this context, maybe it is worth noting that, in my country, my arrangements—such as Twilight of the Debts—have received far more critical attention than my original work. This is, I think, understandable: in our cultural moment, as can be seen in almost every field, most people prefer the safety of the known. Let me be clear, however, that this is not a moralistic judgement on my part—there is a genuine enjoyment to be found in the familiar.) When finally, in the “cathartic” ending, the harpsichord falls silent (after the two men have died and the monstrous woman enters), everything is finally trapped in the symmetry—this finale is not a “beyond”.

Changing the audience is, I think, a favourite fantasy of the artist. However, in our increasingly atomised situation (and I’m thinking here of someone like Houellebecq), this is, in my opinion, impossible—at least without wider, decisive societal change. Nowadays, I fear, the grim conclusion of Weill and Brecht’s Aufstieg und Fall der Stadt Mahagonny ([1929] 2005) is more valid than ever: “Können uns und euch und niemand helfen.” (“We cannot help ourselves nor you nor anyone.”)

Nevertheless, I still believe that art can influence at least the way the audience dreams—which is, in itself, a big responsibility.

Question 2: The audience might notice that not only the harpsichord echoes a tradition from the erudite repertoire. Also the hunting topics, in the way Raymond Monelle (2006) wrote of it, is a prominent feature in Anthony’s Death. Haydn made extensive use of it, for instance. One might also recall the visit of Count von Sporck to the court of Louis XIV, and there the Count learned about the trompe de chasse and then a school of horn players was founded in Bohemia (Monelle, 2006). And then Leoš Janáček (1924) composed his Příhody lišky Bystroušky, which depicts not the αλεπού (alepou), the renard, the Fuchs or the лисиця (lysytsya), but rather the liška (who is called Bystrouška), who ends up dead, contrarily to what happens to the fox/vixen that Anthony was hunting. Further, Monelle (2006) recalled that hunting involved an erotic dimension – the quarry was presented as a gift to a lady after his return from the distant environment of the hunting. Would you like to comment on this issue and how you’ve explored the hunting topic on seven different moments of your opera?

KG: In Anthony’s Death, the hunting topic is rather overdetermined. As you noticed, there is of course a reference to the time-honoured musical hunting conventions. In addition, there are the issues raised by the interesting phallic connotations of the horn found in the literature (cf., for example, Wagner’s Siegfried ([1876] 1983)), which here betray also the latent erotic charge between the two men. The hunting topic in my work interestingly goes back to my very first opera, Little Red Riding Hood and the (Good) Wolf (2008), which ends with the brutal, arrogantly masculine hunter breaking in, killing the feminised, sensitive Wolf and taking off with Little Red Riding Hood. There, I think the theme was inspired by Schubert’s Die schöne Müllerin ([1823] 1960) and its surprisingly modern questioning of masculinity. (Coincidentally [?], my grandfather, whose name was Αντώνης [Anthony], used to be a fanatical hunter until a surprising late-life conversion!) In Anthony’s Death, however, I believe that my unconscious model was Verdi’s Don Carlos ([1867] 1980), both main versions of which—the original five-act as well as the revised four-act version—begin with unaccompanied horns. (Don Carlos happened to be the first full-length opera I saw and loved as a child, and Anthony’s Death borrows from it several important thematic elements, such as the explicit neuroticism, the charged, homosocial tenor-baritone bond, the formal—and probably sexual—significance of the gunshot and the extended, virtuosic female aria in the last act.)

Incidentally, my favourite joke in Anthony’s Death is the inexplicable substitution of the hunting horns by trumpets in the last appearance of the fanfare. There, at some level at least, I think I had in mind the Mahlerian schönen Trompeten ([1905] 2012) and the transcendental promise of his ever-present/absent offstage bands, as well as the apocalyptic connotations of “the last trump” ushering in the “woman dressed in purple and scarlet” of the Book of Revelation.

From a purely musical perspective, the horns and trumpets are the endpoint of the stratified spectrum of responses to the vocal lines in Anthony’s Death. As stated before, in addition to the symmetrical writing for the strings and guitar, there is the asymmetrical, tonal writing for the harpsichord, which offers a first “line of flight” from the rigorous controls of the rest of the music. Both of these accompaniments, however, presuppose the traditional—symmetrical—equal temperament in order to work (both individually and in tandem). The natural horns and trumpets, on the other hand, written in strictly natural intonation, introduce a discreet dialectisisation of tuning, representing the only real (though inaccessible) “beyond” of the work—alongside, perhaps, the “pure” sound created by the escalating distortion effects of the electric guitar and the vulgar amplification of the finale. My favourite parts of the opera are the sections in which a kind of macro-counterpoint between all three levels is being played out.

Question 3: Perhaps your main inspiration for the opera was not the myth of Artemis, but rather a Japanese anime derived from a homonymous manga from the 1970s. Was it your intention to bring opera to the attention of the Otaku community, or were you aiming at bringing mangas and animes to the attention of opera audiences? Moreover, you have chosen a kind of anime that contrasts with the heroic and masculine imagery of hunting, namely the kind of anime which tells of love-stories. Do you have a personal relation with animes and mangas? Would you like to mention other animes and mangas that have influenced you? And finally, how do you understand the gender issues that are related to animes and mangas (stories for boys and stories for girls) and how have you applied your own view on the issue upon the conception of your opera?

KG: Actually (and despite the pastel-coloured, anime-like ambience conjured by our stage designer, another Artemis!), I have no personal relation whatsoever with neither animes nor mangas. My interest in Candy Candy (the anime from which the opera takes off) was purely cultural, and involved the impact the series had on my generation of young spectators when the trauma of Anthony’s fictional death hit our TV screens in the mid-80s. That was a time of rapid political transition in Greece: ten years had passed since the collapse of the military dictatorship and a self-styled “socialist” party—PASOK—was in government for the first time, engendering major societal and economic changes. The anxieties of the era were further intensified by the invisible, apocalyptic spectres of Chernobyl (and its very literal foreclosure of the sky) and AIDS. I had no conscious interest in “bridging” disparate audiences—and in any case I think the opera makes rather perverse and ironic use of a venerable IP (“intellectual property”, as the franchise-besotted fashion of our age is wont to call it). Although you could rightly claim that the opera can be inscribed in a populist vein present in my work since the beginning; it certainly betrays a low-brow, communicative desire/ambition.

Regarding the gender issues, I think that we all felt them very acutely in Greece in the 80s! Confessing that we watched (let alone cried over) a “girly” anime such as Candy Candy was practically verboten for Greek boys at the time—though we probably all did. Mixing this with the pale, blond, Björn Andrésen-like male beauty of the figure of Anthony (a style known in anime culture as bishōnen, as I recently learned) results in a distinctly “queer” (and, dare I say, baroque!) sensibility, a kind of gender confusion that certainly informs the work.

Question 4: In my final question, I should turn the attention to psychoanalysis. And not only because I have been a psychotherapist enlightened by psychoanalysis since my undergraduate studies, but rather because you have consciously made use of a text from Žižek in your libretto with Mr. Filias. Apart from an opera based in Freud’s Dora Case (2021), I believe that your composition is the only one which incorporates a psychoanalytic text into an opera libretto. Now, this is interesting because we know of many psychoanalytic texts that studies librettos and scores from operas (cf. Välimaki, 2005; Röhe et al., 2020; Röhe, 2021), whether such texts were written from practicing or not practicing psychoanalysts. I would like you to tell us about your previous experience with psychoanalysis beyond that which you have commented in your paper at the International Journal of Žižek Studies (namely, the parallel you make between Žižek and Immanuel Kant)?

KG: Interesting that psychoanalysis is being narrativised in the “unnatural” medium of opera in this particular historical juncture! For me, the very process of composition is psychoanalytical. My work is intimately tied with language, and I find myself almost constitutionally unable to compose anything other than sung theatre. When writing, I consistently struggle against my obsessional compulsion to control everything through giving in to the contingency of what language and singers bring to the table. By applying my “totalising” efforts to singers and language, I know that I’m practically setting myself up for failure—which inadvertently opens up the dimension of true universality! The composition of Anthony’s Death was particularly taxing for me, taking years of struggle and engendering several weird symptoms—even physical ones, such as an insistent (literal, this time) toe itch, which tormented me for several years only to disappear instantly the moment I finished exporting the double bass part of the opera. It also encompassed two important life events: my entering analysis in a consistent way in 2016, and my father’s death in 2019. Both events were instrumental, I think, in the completion of the work.

I find composing inherently psychoanalytical also in the sense that I try to trust my murky impulses, even when I don’t understand them. Regarding the setting of the Žižek text which weirdly forms the basis for the woman’s aria at the end, I must say that I never attempted to use it as clarifying commentary, as interpretation of what came before. Rather, and in keeping with the “exotic” nature and tradition of the genre of opera as a whole (highlighted also by Mladen Dolar and Žižek himself [2002, pp. viii-ix]), I attempted to “re-mystify” Žižek himself, immerse him in hearty, obscene, quasi-Joycean (and we know how Žižek hates Joyce!) enjoyment of wordplay and free association, and even render him unfashionably “obscurantist” (which also brings up my earlier comparison with Kant). And this, also, may be an act of parricide on my part—what poor Don Carlos never managed to do.


References

• Dora, the Opera. (2021). Dora, the Opera. Composed by Melissa Shiflett with Libretto by Nancy Fales Garrett. Retrieved from http://dora-the-opera.com/the-case/.
• 
Filias, Y., & Goyós, K. (2006). Anthony’s Death, libretto, unpublished.
• 
Froberger, J. J. (2015). Méditation sur ma mort future. [CD: Toccatas and Partitas / Meditation / Lamentation on the Death of Ferdinand III]. Hong Kong: Naxos. (Original work published 1660)

• Glass, Philip. (2006). Concerto for Harpsichord and Orchestra [CD: The Concerto Project Vol. II]. East Hampton: Orange Mountain Music
• 
Goyós, K. (2008). Η Κοκκινοσκουφίτσα και ο (καλός) λύκος [Little Red Riding Hood and the (Good) Wolf] [CD]. Athens: Orchestra of Colours.

• Goyós, K. (2017). Anthony’s Death: Opera under the Condition of Žižek. International Journal of Žižek Studies, 11(3), 229-247.
• 
Heidegger, M. (2002). The Origin of the work of art. In J. Young & K. Haynes (Eds.), Off the Beaten Track (pp. 1-56). Cambridge: Cambridge University Press. (Original work published 1950)
• 
Laplanche, J., & Pontalis, J. B. (1973). The Language of Psychoanalysis. London: The International Psychoanalytical Library, Hogarth & Institute of Psychoanalysis. (Original work published 1967)

• Lekkerkerker, A.; Valknburg, A. (2019). HF19. In V. Kouters, E. Theys and M. de Zeeuw (Eds.), Holland Festival (pp. 10-13). Hardinxveld-Giessendam: Tuijtel.
• 
Janáček, L. (1924). Příhody lišky Bystroušky. Vienna: Universal Edition.
• 
Mahler, G. (2012). Wo die schönen Trompeten blasen. In Ten Songs from Des Knaben Wunderhorn. Mineola: Dover Publications (Original work published 1905)

• Monelle, R. (2006) The Musical Topic. Hunt, Military and Pastoral. Bloomington and Indianapolis: Indiana University Press.
• 
Röhe, D.; Martins, F.; Conceição, M. (2020). Oedipus goes to the opera. Psychoanalytic inquiry in Enescu’s Œdipe and Stravinsky’s Oedipus Rex. International Forum of Psychoanalysis, 29(1), 27-38. DOI: 10.1080/0803706X.2018.1562219
• 
Röhe, D. (2021, in press). Oedipus Returns to the Opera: The Repressed in Psychoanalysis and Musicology. International Forum of Psychoanalysis, 1-15.
• 
Saisselin, R. G. (1992). The Enlightenment Against the Baroque: Economics and Aesthetics in the Eighteenth Century. Berkeley: University of California Press.
• 
Schubert, F. (1960). Die schöne Müllerin. In M. Friedlander (Ed.), Gesänge für eine Singstimme mit Klavierbegleitung (pp. 4–53). Leipzig: Edition Peters. (Original work published 1824)

• Stavrakakis, G. (2021). Η όπερα ως αναζήτηση, η αναζήτηση ως ματαίωση; Θριαμβευτικά! [Opera as search, search as frustration? Triumphantly!]. In K. Goyós (Εd.), Ο θάνατος του Άντονυ [Anthony’s Death] pp. 30-36). Athens: Greek National Opera
• 
Tarasti, E. (1995). Musical Signification: Essays in the Semiotic Theory and Analysis of Music. Berlin: Mouton de Gruyter.
• 
Välimäki, S. (2005). Subject strategies in music. A psychoanalytical approach to musical signification. Imatra: International Semiotics Institute; Helsinki: Semiotics Society of Finland
• 
Verdi, G. (1980). Don Carlos. U. Günther and L. Petazzoni (Eds.). Milan: Ricordi. (Original work published 1867)

• Wagner, R. (1983). Siegfried. Mineola: Dover Publications (Original work published 1876)
• Weill, K. (2005). Aufstieg und Fall der Stadt Mahagonny. Vienna: Universal Edition. (Original work published 1929)
• Žižek, S., & Dolar, M. (2002). Opera’s Second Death. New York: Routledge.

1 Then, The Greek National Opera extended the streaming of Anthony’s Death until July, 5.

– Daniel Röhe

Daniel Röhe, Ph.D., is a psychotherapist with private practice in Brazil. He is author and co-author of works about opera and psychoanalysis published in English and in Portuguese. He is the International Communication Advisor for the Academy of Cultural Heritages (special area Latin America).

CD-arvio: Jouni Somero suomalaisen pianoperinteen äärellä

Palmgren, Complete Piano Works 1, Jouni Somero (Grand Piano, 2021).

somero palmgren cdkansi

Jouni Somero on aloittanut suuren projektinsa, joka on Selim Palmgrenin koko pianotuotannon levytys. Ensimmäinen cd on ilmestynyt ja se sisältää suuren määrä teoksia, joita luultavasti harva on kuullut tätä ennen. Yleensä pitäisi hankkia nuotit esityksen arvioimiseksi, mutta nyt niitä olisi ollut hankalaa saada edes Sibelius-Akatemian kirjastosta. Sitä paitsi lähes kaikki tämän levyn teokset on levytetty tässä ensi kerran. Joukossa on teoksia nimeltä Souvenir de Chopin (1892), Illusion op. 1 no. 2, 3 Klaverstycken op. 2 (1898), Tuutulaulu, Syysprologi, Finnische Lyrik, 12 Klavierstücke (1908) ja Pianosonaatti d-molli (1901). Kun siis soivia vertailukohtia ei ole on tyytyminen nyt kuultaviin vaikutelmiin.

Turhaan saa tästä vielä hakea sellaisia Palmgrenin suosikkinumeroita kuin En Route, tai Kolmikohtauksinen nokturno (jota mm. Dmitri Bashkirovkin soitti), Meri. Ne ovat siis vasta tulossa. Tietenkin Palmgren tunnetaan viidestä pianokonsertostaan, joista tunnetuimmat ovat Virta ja Huhtikuu. Muistan kun Kurt Walldén soitti ensiksi mainittua yliopiston juhlasalissa; Huhtikuuta taas esitti mm. Leea Isotalo, joka oli opiskellut sitä itse säveltäjän johdolla. Nuorena assistenttina Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksella (joskus 1978) luennoin Palmgrenista kotimaisen musiikin kurssilla ja hankin hänen tärkeimmät teoksensa. Mm. oopperan Daniel Hjorth Julius Wecksellin librettoon. Lisäksi laitoksella oli savikiekkona levyharevinaisuus, jossa Palmgren soitti itse nokturnoaan. Sanon ’soitti’, sillä kun irrotin levyn soittimesta se oli niin tiukasti kiinni, että halkesi. Luultavasti levyä oli kyllä muualla tallessa. Elokuva-arkistosta sain kopioitua dokumenttifilmin Palmgrenin hautajaisista ja katkelman hänen omaa soittoaan.

Kaikille voi suositella hauskaa kirjaa Minusta tuli muusikko eli opus 111 (Porvoo: WSOY 1948). Se on todiste Palmgrenin ilmiömäisestä muusikkoudesta; mm. Bournemouthissa hänellä oli konsertti Maikki Järnefeltin kanssa, mutta nuotit olivat unohtuneet Lontoon asemalle. Muutamassa tunnissa Palmgren ’memoroi’ osuutensa ja illalla kaikki sujui moittettomasti. Hän mainitsee itse maailmanmaineestaan, hänen musiikkinsa oli levinnyt kaikkiin maanosiin. Itse sain siitä todisteen kun Rio de Janeirossa tapasin 1976 Afrikan musiikin laitoksen johtajan Aloysio de Alencar Pinton, joka oli pianisti ja soittanut mm. Casadesus’lla: hän mainitsi suomalaisesta musiikista juuri Palmgrenin. Saksassa Palmgren esiintyi ensimmäisen maailmansodan aikoina myös kapakkapianistina, repertoaari oli laaja. Palmgren tunsi myös Christian Sindingin ja sai profesuurin sitten Eastman School of Musicissa, kun sekä Sibelius että Sinding olivat siitä kieltäytyneet. Sehän oli Adorno, joka sanoi, että Sibelius = Sinding + Delius. Palmgren oli niin kuuluisa, että Sibelius oli hänelle kateellinen, kuten käy ilmi hänen päiväkirjoistaan. Palmgren myös kirjoitti ja vastasi mm. Peterson-Bergerin artikkeliin ”Musiikillisia rauhanmietteitä” Dagens Nyheterissä. Hän päivtteli musiikkielämän alennustilaa. Hänellä oli myös ajatuksia musiikkiarvostelusta, nimittäin mitä on puolueeton musiikkikritikki ja minkälainen on ihannearvostelija (op. cit. s. 135). Amerikassa hänen soittoaan kuuli mm. Olin Downes mutta Palmgren ei kerro mitä tämä sanoi hänen soitostaan, sillä Downes vain valitti kehnoa soitinta. Lopulta Palmgren päätyi Sibelius-Akatemian sävellyksen professoriksi.

Jouni Somero on luultavasti ahkerimmin levyttänyt suomalainen klaveeritaiteilija. Häneltä on mm. kokonaislevytykset Tshaikovskin, Kuulan ja Erkki Salmenhaaran pianotuotannosta. Hän asui vuosina 1981-89 Saksassa, mutta elää nykyisin konsertoivana taitailijana, mikä on aika harvinaista pianistien ammattikunnassa. Hän on varmasti parhaimmillaan juuri romantiikan musiikissa. Hänen Palmgreninsa kuulostaa juuri suomalaiselta kansallisromantiikalta. Someron sointi on yleensä pehmeä, hän fraseeraa kulmat pyöristäen, luo tunnelmaa noissa pienissä karaktäärikappaleissa. Levy on sangen nautittavaa kuultavaa. Viimeisenä numerona on Pianosonaatti d-molli (1901), josta on olemassa myös France Ellegaardin mieleenpainuva tulkinta. Heidän vertailunsa paljastaa eron supisuomalaisen hieman raskaan pateettisen ilmaisun ja skandinaavisen, keveän ja artikuloidun, liikkuvan soiton välillä. Palmgren, aivan kuin Sibeliuskin avautuu kumpaankin suuntaan, suomalaiseen ja pohjoismaiseen.

– Eero Tarasti

cd-arvio: Laululyyrikan helmiä

 

Laululyriikan

Karl Collan, lauluja, Eilamaria Leskinen sopraano, Jouni Somero piano.
FCRCD-9765

Näinä aikoina päivitellään maailmalla corona-viruksen tuhoja etenkin vanhemmassa väestössä. Samanlaisia ja vielä tuhoisempia epidemioita on toki Suomessa koettu ennenkin. 12. syyskuuta 1871 kuoli Helsingissä riehuneeseen koleraan 1828 syntynyt tohtori Karl Collan, joka yliopistollisten ansioittensa lisäksi on jäänyt kotimaisen musiikin historiaannyhtenä aikansa merkittävimmistä nimistä. Koululaisten laulukirjoissa hänen säveltäjänimensä näkyy Savolaisten laulun taikka Vaasan marssin kohdalla mutta tosiasiassa Collan sävelsi monia kymmeniä yksin- ja kuorolauluja ja ne ovat kaikki hyviä. Serbian historiallisista kansanlauluista väitellyt Collan tunsi melodisen muistettavuuden lait.

Sopraano Eilamaria Leskisen uudelle levylle näitä lauluja on valittu 19 laulun ryhmä. Mukana ovat itseoikeutetusti kaikkien tuntemat Roineen rannalla ja Minun kultani kaunis on. Mieleenjääviä ja samalla ammattimaisesti rakennettuja ovat kaikki muutkin kokoelmaan valitut. Collan olisi varmasti musiikkia enemmän opiskeltuaan voinut laajentaa sävellystuotantoaan soitinmusiikin puolelle. Sellainen vain olisi vienyt enemmän aikaa eikä taannut elannon hankkimista.

Heleä-äänisen ja sympaattisen Leskisen sopraanolle Collanin laulut sopivat periaatteessa hyvin. Levy on ilmeisesti suunnattu puhtaasti suomenkieliselle yleisölle. Alkukielinä ovat Collanilla kuitenkin olleet myös ruotsi, saksa ja italia. Luulisi hänen osanneen sommitella melodiansa erityisen hyvin juuri valitsemilleen kielille. Leskisen sopraano soi parhaimmillaan yläalueella. Alempana ääni kuulostaa jotenkin rikkinäiseltä ja väsyneeltä. En tiedä ovatko vanhat korvani jo iän kuluttamia mutta sävelpuhtaudessa on jotain huomautettavaa.

Jouni Somerolla on kokemusta laulajien kanssa työskentelystä ja hänen flyygelinsä ääni soi miellyttävän selkeänä. Nimenomaan tässä tapauksessa on oikein, ettei säestys jää missään tapauksessa vokaalilinjan alle.

Summa summarum. Levy toiminee virikkeenä huipputaitajillemme tuotaessa esiin Suomen 1800-luvun musiikillisten metsästäjä-keräilijöitten tuotoksia.

— Petri Sariola

essee – Martin Malmgren: Kun sukupuolten tasa-arvo soi falskisti

Ruotsissa sukupuolitietoisuudesta on tullut menestyksen avain valtion varoin tuetussa musiikkielämässä ja tehokas tapa saada mediahuomiota. Kuka korjaa hyödyt, kun suhteellisen epäpoliittinen taidemuoto törmää ideologiaan, joka näkee taiteet työkaluna yhteiskunnalliselle muutokselle? Pianisti ja taide- ja kulttuurikirjoittaja Martin Malmgren tarkastelee Helsingborgin sinfoniaorkesterin intendentti Fredrik Österlingiä ja hänen Ruotsin akatemiasta kertovaa menestyksekästä pienoisoopperaansa Makten och härligheten (Valta ja loisto). Malmgren pohtii, miten Ruotsi voisi välttää tilanteen, jossa vallitsevaa zeitgeistia käytetään oman edun ajamiseen.

Valta

On harvinaista, että ajankohtainen aihe antaa alkusysäyksen uudelle oopperalle, mutta Helsingborgin sinfoniaorkesterin toimintaa seuraaville se tuskin tuli yllätyksenä. Orkesterin hallinnon kokeilunhalu on nostanut sen viime vuosina otsikoihin mm. anonyymin homofobisen vihakirjeen sävelittämisellä ja lentokieltopolitiikalla, jonka vuoksi vierailevat kapellimestarit ja solistit joutuvat saapumaan Helsingborgiin muita kulkuvälineitä kuin lentokonetta käyttäen. Kun Ruotsin akatemian viime vuosien kriisiä käsittelevä pienoisooppera Makten och Härligheten sai huomiota Ruotsin TV1:ssä [1] lähes puoli vuotta ennen sen maaliskuista ensi-iltaa, moni asia kuitenkin herätti uusia kysymyksiä. Televisio nimittäin toi eteemme täysimittaisen oopperaharjoituksen yhdessä kuoron, solistien ja orkesterin kanssa, mikä tavanomaisissa oopperaproduktioissa tapahtuu yleensä vasta loppumetreillä.

Keskustelu Ruotsin akatemian ja sen toimintaan liittyvien väärinkäytösten ympärillä on luonnollisestikin kiinnostava aihe television katselijoille, mutta samaan hengenvetoon voisi myös kysyä, kenen ajatus ooppera oli, miten juuri tämä ooppera sai huomiota valtakunnan ykkösverkossa, ja kenen musiikkia se on? Kuinka ollakaan, kaikki tiet vievät takaisin intendentti Fredrik Österlingiin, joka on myös teoksen säveltäjä. Libretto on Ruotsin yleisradiossa paljon esillä olevan toimittajan Hanna Höglundin esikoisteos tällä saralla. Vaikka säveltäjän toimimiseen sinfoniaorkesterin johdossa liittyy ilmeisiä eturistiriitoja, ei kyseinen säveltäjä ole juurikaan pidätellyt itseään omien teostensa sijoittamisessa orkesterinsa ohjelmistoon.

Hiljaisuus on hyvin tärkeää

Tilanteen ironisuus on helppo todeta: kuinka moni orkesterin jäsen nimittäin rohkenisi panna vastaan oman esimiehensä musiikin suosimiselle? Suurissa kulttuuri-instituutioissa on tapana välttää tämänkaltaisia kyseenalaisia valtarakenteita; Pompidou-keskuksen johtajat tuskin uskaltaisivat käyttää museon mainetta omien töidensä näytteillepanoon. Ilman eturistiriitojakin on haastava tehtävä yhdistää useita rooleja samassa organisaatiossa.

Kun konsertti, jolle oli annettu nimi Högmod (Ylpeys), sisälsi Österlingin musiikkia, itseironiaa käytettiin aseena: promootiovideo spekuloi vitsaillen, onko konserttitalon johtajalle ylpeydenaihe laittaa ohjelmaan omaa musiikkiaan. [2] Vastaus on selvä, sillä ei voi olla sattumaa, että kyseisen säveltäjän musiikkia soitetaan säännöllisesti Helsingborgissa, mutta tuskin koskaan muiden Ruotsin orkestereiden toimesta.

Teidän vanhenevien pyrkimysten kokouksenne saa nyt tuta niin paljon kuin se sietää

Klassisen musiikin väistämätön kuolema on ironista kyllä myytti, joka tuntuu elävän ikuisesti. Viime vuosina on usein väitetty, että klassisen musiikin täytyy olla kosketuksissa aikaansa ja löytää uutta yleisöä välttyäkseen tältä traagiselta kohtalolta. Kun Österlingin toimintaa seuraa lähemmin, siinä voi huomata vahvan halun hämmentää soppaa ja aikaansaada muutosta tämän reseptin pohjalta, ja totta kyllä, jotkut seuranneista uudistuksista ovat olleet piristäviä. Viime vuosina Helsingborgista ei ole puuttunut rohkeita ohjelmistovalintoja ja konserttikauden rakentaminen erilaisten teemojen ympärille voi johtaa jännittäviin musiikillisiin löytöretkiin.

Epäilykset kuitenkin heräsivät, kun Österlingin kantaatti Bögtåget (Hinttijuna) kantaesitettiin Helsingborgin orkesterin toimesta. Kun BBC haastatteli esityksen yhteydessä Österlingiä, sanoi hän: ”on meidän tehtävämme [taiteilijoina] olla keskellä ajankohtaista keskustelua, ajankohtaisia aiheita ja väittelyä – se on mielestäni ainoa tapa tehdä klassisesta musiikista jälleen merkityksellistä.” [3] Tämä herättää joukon kysymyksiä. Missä vaiheessa klassisesta musiikista tuli merkityksetöntä? Onko nykymusiikki vähemmän merkityksellistä, jos se ei käsittele ajankohtaisia poliittisia aiheita? Jos näin on, miten tulisi suhtautua musiikinharrastajaan, joka käy konserteissa muista syistä kuin pohtiakseen ajankohtaisia poliittisia aiheita musiikin avulla?

Kulttuuris-historiallisesta näkökulmasta tarkasteltuna aikansa politiikkaan kytkeytyvän taiteen vaikutus on vaihdellut genrestä ja aikakaudesta riippuen. Vuonna 1871 tanskalainen kriitikko Georg Brandes esitti idean, että kirjallisuuden ”pitäisi osoittaa ongelmia ja asettaa ne keskustelun alaiseksi”, ja tämä periaate tasoitti tietä useille tärkeille kirjallisille teoksille. Jos kuitenkin pitäisi nimetä yksi taiteenlaji, joka vastustaa ajatusta kaiken taiteen poliittisuudesta, klassinen musiikki olisi luultavasti vahvin ehdokas. Poikkeuksiakin on, mutta niin kauan kuin puhe on klassisesta soitinmusiikista jonka teosnimissä ei ole poliittista pohjavirettä, on vaikea väittää, että se mikä soi, soi jonkin poliittisen agendan tahtiin. Musiikilliset värähtelyt yksin eivät ilmaise mitään erityisiä poliittisia kantoja, ja käynnit konserttisaleissa harvoin johtavat vallankumouksiin tai yhteiskunnalliseen muutokseen.

Tasa-arvo

Teidän herrakerhonne isken nyt säpäleiksi

Sukupuolten tasa-arvosta on tullut ruotsalaisessa taidemusiikissa yhä hallitsevampi teema vuoden 2006 jälkeen, jolloin Ruotsin kulttuuriministeriön tilaama tutkimus ”Ammattiorkestereiden toiminta Ruotsissa” julkaistiin. [4] Tutkimuksen tekijöille oli annettu tehtäväksi ”ottaa huomioon sukupuolen ja tasa-arvon näkökulma”, ja Fredrik Österling oli työryhmän sihteeri. Sukupuolten epätasapainoa orkesteriohjelmistossa esitettyjen säveltäjien valinnassa korostettiin ja asetettiin se vastakkain orkesterisoittajien sukupuolijakauman kanssa, jonka kerrottiin olevan huomattavan lähellä 50/50 -tasapainoa.

Historiallisesti unohdettujen ryhmien aktiivinen tukeminen sen sijaan, että vain poistetaan niitä aiemmin kahlinneet rajoitteet, voi olla rakentavaa ja jopa välttämätöntä. Se kuitenkin usein muuttuu karkeaksi ja yksinkertaistetuksi tavaksi suhtautua monimutkaiseen historialliseen dialektiikkaan. Sukupuolikysymyksen politisoiminen on myös luonut tuottoisan markkinaraon taidemusiikkimaailmassa, jossa ne, joilla on kyky nostaa esiin epäoikeudenmukaisuuksia ja tarjota niihin parannuskeinoja, voivat korjata runsaita voittoja.

Sukupuolikysymykselle on helppo olla myötämielinen, kun tarkastelee säveltäjä Karin Rehnqvistin vuonna 2008 kokoamaa tilastoa, joka toimi alkusysäyksenä KVASTin (ruotsalaisten naissäveltäjien yhdistyksen) perustamiselle. Kyseisenä konserttikautena vain hiukan yli yksi prosentti Ruotsin orkestereiden soittamista teoksista oli naisten säveltämiä – vuoden 1960 jälkeen sävelletyistä teoksista osuus oli kuusi prosenttia. Samaan aikaan pitää ymmärtää näiden lukujen takana oleva julma todellisuus: historiallisesti naisilla on ollut äärimmäisen vähän mahdollisuuksia opiskella sävellystä, ja ne joille tämä tilaisuus suotiin, harvoin sävelsivät orkesterille. Esimerkkinä mainittakoon Amy Beach, ensimmäinen amerikkalainen nainen joka sävelsi sinfonian, mikä tapahtui vasta vuonna 1894.

Ei siis ole ihme, että KVASTin kattavassa tietokannassa – johon kuuluu tuhansia naissäveltäjien teoksia – mainitaan vain pari tusinaa orkesteriteosta, jotka on sävelletty ennen 1800-luvun loppua. [5] Naissäveltäjiin kohdistunut historiallinen epäoikeudenmukaisuus ulottuu siis pelkän näkyvyyden tuolle puolen. Viime vuosina jotkut turhaan laiminlyödyt säveltäjät ovat saaneet enemmän esityksiä, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että historiallinen repertoaari on säälittävän pieni. [6] Tässä mielessä voisi olla loogista pohtia hiukan perusteellisemmin sitä, mitä sukupuolten tasa-arvo klassisen musiikin traditiossa tarkoittaa ja miten meidän pitäisi menneisyyteemme suhtautua. Sen sijaan valkoista, miespuolista ja heteronormatiivista musiikinhistoriaa kohdellaan yhä suuremmalla epäilyksellä, eikä vähiten sellaisten termien kyseenalaistamisella kuin ”kaanon” ja ”laatu”.

Ruotsissa vallitsee tällä hetkellä hyvin tasainen sukupuolijakauma elävien ruotsalaisten säveltäjien kantaesitysten suhteen [7] – tämä siitä huolimatta, että Ruotsin säveltäjäyhdistyksen sukupuolijakauma on karkeasti arvioiden 80% miehiä ja 20% naisia. KVASTin perustamisen jälkeen tilanne ei ole siis ainoastaan muuttunut huomattavasti, vaan pikemminkin voisi puhua ylikorjauksesta, jonka tuloksena 20% säveltäjistä saa 50% sävellystilauksista. Toisin sanoen, jos olet nainen, saat sävellystilauksen neljä kertaa suuremmalla todennäköisyydellä, kuin jos olisit mies.

Toiset todellakin ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. ”Kikkelilaskuri auttaa tekemään Ruotsin mediasta parhaan maailmassa”, julisti Ruotsin yleisradion SVT:n otsikko jokin aika sitten, viitaten digitaaliseen apuvälineeseen, joka pitää lukua miesten, naisten, pohjoismaisten, ja ulkomaalaisen kuuloisten nimien määrästä mediassa. KVASTin myötävaikutuksella sama pätee nykyään myös ruotsalaiseen taidemusiikkiin.

Tänne kuuluvat vain herrasmiehet jotka kirjoittavat, osaavat jotain ja joilla on makua

Kysymys suhteestamme vanhaan taiteeseen, joka ei sovi moderneihin arvoihin, on noussut säännölliseksi puheenaiheeksi julkisessa keskustelussa. Ruotsin valtion musiikkiviraston (Musikverket) entinen johtaja Stina Westerberg on sanonut, että työ tasa-arvoisen orkesteriohjelmiston puolesta ”tulee kestämään kauan, koska orkesterit soittavat niin paljon perinteistä sinfoniaohjelmistoa”. [8] Tämän ajattelumallin voi jäljittää suoraan hallituksen ohjeistuksiin, jotka velvoittavat edistämään ”tasa-arvoista [miessäveltäjät vs. naissäveltäjät] ohjelmistopolitiikkaa valtiontukea nauttivien orkesterien keskuudessa”, ja joiden johdosta miljoonia kruunuja on korvamerkitty Ruotsin valtion musiikkivirastolle, Ruotsin taidetoimikunnalle ja Ruotsin taiteilijalautakunnalle. Viimeksi mainittu tilasi sukupuolentutkija Eva Markilta raportin nimeltään ”Taiteellinen laatu demokraattisessa perspektiivissä”, jonka mukaan taitelijalautakunnan tehtävä on ”poliittisen ohjauksen avulla vaikuttaa taiteellisen luomisen edellytyksiin”. [9] Jotkut väittävät, että taidetta ei Ruotsissa ohjailla poliittisesti, mikä on yllättävää, kun kerran tämä avoimesti myönnetään kuvatun laisissa raporteissa.

Sekä viranomaiset että useat etujärjestöt ovat Ruotsissa sitä mieltä, että orkesterien ohjelmistokriteerit suosivat epäreilusti yhtä sukupuolta. KVAST sanoo tämän suoraan verkkosivuillaan: ”Sana ’laatu’ [on] ovi, jonka taakse taidemusiikkimies on piiloutunut viimeiset sata vuotta. Laadun käsite perustuu patriarkaaliseen ajatukseen miesnerosta ja kantaa sisällään hierarkkista rakennetta, jonka miehet ovat määrittäneet läpi vuosisatojen.” [10] Fredrik Österling on asiasta samaa mieltä ja selittää, että ”kiintiöintiä on tapahtunut jo, vaikkakin toiseen suuntaan – se on tämänhetkinen kaanon. […] Yritämme tasapainottaa tätä kiintiötä, joka on muodostunut satojen vuosien aikana.” [11]

Tämä ajatuksenjuoksu tuntuu täysin unohtaneen sen tosiseikan, että ohjelmiston kanonisoitumisen ja ”laatuun” vetoamisen tuloksena on unohdettu huomattavasti suurempi määrä mies- kuin naispuolisia säveltäjiä. Sitä historiallista vääryyttä, että vain harvat naiset saivat mahdollisuuden kouluttautua säveltäjiksi, ei voi jälkikäteen korjata, ja meidän yrityksemme päästä yli patriarkaalisista rakenteista ei helpotu sillä, että kuvittelemme ettei niitä koskaan ollutkaan. Yhtä selvää on, että Rooman kaupunkia ei voi muotoilla uudelleen niin, että se muodostuisi yhtäläisestä määrästä mies- ja naisarkkitehtien suunnittelemia rakennuksia. On muitakin tapoja olla dialogissa historian kanssa kuin panna kaupunki maan tasalle ja rakentaa se uudelleen meidän aikojemme tasa-arvovaatimuksiin sopivaksi.

Riippumatta siitä, miten itsekästä ja häikäilemätöntä tällainen valetasa-arvoisuus on, se asettaa itsensä kaiken arvostelun yläpuolelle. Minkä tahansa kritiikin voi ampua alas väittämällä, että se on etuoikeuksien tai seksismin ilmentymä – sinfoniaorkesterithan ovat väitetysti ”patriarkaatin viimeisiä linnakkeita” [12], ja klassisen musiikin pitäisi ”kohdata sortohistoriansa”. [13] Tämä tapa, jolla identiteettipolitiikkaa hyödynnetään, ei ole ainoastaan kyynistä, vaan myös vaarallista: se trivialisoi seksismin ja muun syrjinnän aiheuttamat todelliset ongelmat yhteiskunnassamme, ja näin epätasa-arvon ja sorron aitojen ilmenemismuotojen huomaaminen ja torjuminen käy vaikeammaksi.

Politisoituminen

Olen täällä suurimman stipendiaattinne ominaisuudessa

Poliittisesti valveutunut kulttuurityöläinen ei jätä käyttämättä tilaisuutta ajaa omaa etuaan silloin kun siihen on mahdollisuus. Raportti ”Ammattiorkestereiden toiminta Ruotsissa”, jonka sihteerinä Österling siis toimi, arvioi, että ”uudelle ruotsalaiselle kamarioopperalle täytyisi olla enemmän tilaa, mikä laajentaisi alan monimuotoisuutta”. Toisin sanoen, aktiivinen kamarioopperasäveltäjä suositti, että genrelle, jolle hän on itse omistautunut, pitäisi antaa enemmän liikkumatilaa. Ei ole vaikeaa havaita yhtymäkohtia kirjailija Carl Love Almqvistiin, joka julkaisi kirjojaan ylistäviä nimettömiä arvosteluita ja muita kirjoituksia. Kuten Johan Svedjedal huomauttaa, näissä kirjoituksissa oli ”säännöllisesti niin selkeitä almqvistlaisuuksia, että useimmat ymmärsivät, kenen kynästä ne olivat lähtöisin.” [14]

Mies monella pallilla, Fredrik Österling. Kuva © Anders Hansson/TT.

Mies monella pallilla, Fredrik Österling. Kuva © Anders Hansson/TT.

Sen jälkeen, kun edellä mainittu tutkimus julkaistiin, sai Österling kamarioopperatilauksen – jonka libretto käsitteli kulttuuripolitiikkaa.

Olen aina ollut naisten ystävä

Vuonna 2010 Österling toteutti tavoitteen sukupuolijakaumaltaan tasapainoisesta ohjelmistosta, kun hän roolissaan Ruotsin puhallinsinfonikoiden (Blåsarsymfonikerna) intendenttinä lanseerasi aloitteen ”Skippa helskägg” (Skippaa kokoparta). Sen lisäksi, että ohjelmassa oli Österlingin musiikkia, kutsuttiin yleisö nauttimaan konserttikaudesta, jossa jakauma mies- ja naissäveltäjien välillä oli 50/50 – aloite, jonka KVAST myöhemmin palkitsi.

Tosiasiassa puhallinsinfonikot eivät tämän jälkeen ole kertaakaan toistaneet ideaa tai tulleet edes lähelle samansuuntaista sukupuolijakaumaa – ja Helsingborgin sinfoniaorkesteri on Österlingin johdossa kaudella 18/19 soittanut naissäveltäjiä vain 4% kokonaisuudesta musiikin kestolla mitattuna. [15] Kolmen viime kauden keskiarvo tässä suhteessa on ollut 12%. Miksi jatkaa ylpeilyä kymmenen vuoden takaisella konseptilla, jos se osoittautui ainokaiseksi?

Aikamme kulttuuri-ilmastossa voi saada vaikutelman, että nykytaide ja vanhempi taide ovat konfliktissa keskenään – ensimmäinen on ajankohtaista, toinen on passé. Österlingin kirjoituksiin pohjautuvassa raportissa ”Kuninkaallinen ooppera kansallisnäyttämönä” selitetään, miksi Ruotsi ei muiden maiden tavoin huolehdi omasta kansallisesta kulttuuriperinnöstään: ”Ruotsi on investoinut enemmän uusiin ruotsalaisiin teoksiin kuin vanhempaan ruotsalaiseen ohjelmistoon, jonka teoksia pidetään vaikeina panna näyttämölle sen perusteella, että niiden aiheet ovat vanhanaikaisia ja vaikeita ymmärtää.” [16] Jos ooppera hylätään siksi, että sen aihe on ”vanhanaikainen ja vaikea ymmärtää”, voi kysyä miten paljon perinteisestä oopperarepertoaarista jää jäljelle.

Vähättelemättä oman aikamme tärkeyttä, on hyvin rajoittavaa fiksoitua ajankohtaisiin muotivirtauksiin silloin, kun puhutaan taiteen arvon mittaamisesta. Taiteen merkitys löytyy ihmisluonnon syväluotaamisesta ja inhimillisten peruskysymysten tutkimisesta riippumatta siitä, onko se syntynyt antiikin Kreikassa vai omassa ajassamme.

Wilhelm Stenhammarin oopperan Tirfing saama innostunut vastaanotto Malmössä, Kurt Atterbergin Aladdinin modernin Saksan ensiesityksen saamat positiiviset arviot ja Göteborgissa esitetyn Gösta Nyströmin oopperan Herr Arnes penningar menestys ovat kaikki merkkejä siitä, että raportti antaa liian mustavalkoisen kuvan vanhemmasta ruotsalaisesta oopperasta käsitellessään sitä väheksyvään sävyyn. Tidskriften Operan päätoimittaja Sören Tranbergin vastaus raporttiin on selvä: ”Tietenkin Kustaa Aadolfin torilla sijaitsevan instituution velvollisuus on esittää vanhempaa ruotsalaista oopperaohjelmistoa, sitähän vaaditaan jo sen toiminta-ajatuksessa ja olisi virkavirhe toimia toisin.” [17] Tämä virkavirhe on kuitenkin todellisuutta, sillä historiallinen ruotsalainen ooppera ja baletti loistavat poissaolollaan Kuninkaallisen oopperan ohjelmistosta jo vuosikymmenien ajan.

Ruotsalaisten oopperaklassikoiden sijaan Helsingborgissa tasoitettiin tietä Österlingin ”Vallalle ja loistolle”. Sen musiikkia voisi kuvata pastissiksi, joka pitää sisältään niin rap-esityksen Ruotsin akatemian entiseltä sihteeriltä Horace Engdahlilta, kuin myös barokkisäveltäjältä lainattua materiaalia. Aarian ”Smaka min pennas stål” (Maista kynäni terästä) sanoihin sisältyi Wikipedia-artikkeli knytblus (rusettipusero) ja sen kertosäkeen musiikki toi mieleen vanhan neuvostopropagandan. Libretisti Hanna Höglundin yrityksessä ”ymmärtää miksi kaikki luhistui” Ruotsin akatemiassa, sihteeri Sara Daniusta kuvailtiin seuraavan laisilla säkeillä:

Yksi hyvistä ominaisuuksistani

On vahva oikeudentuntoni

Minulla on huonoja ominaisuuksia

Mutta moraalini on puhdas ja eheä

Sara Danius menehtyi vuoden 2019 lopulla vakavaan sairauteen. Voi vain ihmetellä, antoiko Danius itse tai antoivatko hänen surevat omaisensa siunauksen tälle oopperalle ja tavalle, jolla hänet kuvataan; miten hän kuolinvuoteellaan pohtii mennyttä elämäänsä ja kysyy ”Teinkö väärin, enkö ollutkaan hyvä?” Sallikaa minun epäillä.

Loisto

Minä olen suuri nero ja teen mitä huvittaa

Makten och härligheten sai ensi-iltansa kuluvan koronapandemian aikana, kauan sen jälkeen, kun Ruotsissa oli kielletty yli viidensadan hengen kokoontumiset, minkä johdosta useimmat suuret kulttuuri-instituutiot nopeasti sulkivat julkisen toimintansa.

Ennen ensi-iltaa oli tehty päätös, että neljä muuta esitettäväksi suunniteltua teosta peruttaisiin ja niiden sijaan ”illan päänumeroksi” kutsuttu ooppera esitettäisiin kahdesti. Alkuperäisessä ohjelmassa oli mm. Arnold Schönbergin Verklärte Nacht – yksi romantiikan ajan kiistattomia mestariteoksia ja ilmeisesti vain reunahuomautus orkesterin intendentin musiikin rinnalla.

Aavemaisen tyhjässä konserttisalissa soi maaliskuun yhdeksäntenätoista ooppera, ja esitys myös striimattiin. Arvioijien joukosta pisti esiin Dagens Nyheterin Per Svensson, joka ani harvoin kirjoittaa klassisesta musiikista. Hänen sanojensa mukaan olisi ”virkavirhe” arvioida ooppera, jonka on kokenut vain tietokoneen välityksellä – ja siitä huolimatta hän päätti tehdä niin.

Georg Brandesin aave näyttäytyi, kun Sydsvenskanin kulttuuritoimittaja Ida Ölmedal kirjoitti livestriimauksen olevan esimerkki siitä, miten ”keskustella yhteiskunnasta ja ihmiselämästä uusien taideteosten pohjalta.”

Useat kriitikot huomauttivat, että Österling oli ”tilannut oopperan itseltään”, mihin hän vastasi julkisesti Facebookissa olevansa ”[…] kaikkien rooliensa palveluksessa. Intendentti. Säveltäjä. Ja vielä – mitään korvausta ei sävellystyöstäni makseta!”

On selvittämättä, milloin hän nimitti itsensä Helsingborgin orkesterin palkattomaksi kotisäveltäjäksi – asema, jollaista ei liene missään muussa orkesterissa koko maailmassa.

Ennen virkaansa astumista Österling huomautti, että hänen sävellysaktiviteettinsa eivät missään nimessä voisi johtaa siihen, että hän ”jollain tavalla voisi omia orkesterin omaan käyttöönsä” [18], eikä hänen sopimuksessaan ole sanaakaan siitä, että hallintorooliin sisältyisi säveltämistä. Jos otetaan huomioon, että oopperaa esitettiin lähes tyhjälle salille ja orkesterissa oli pandemian vuoksi paljon sijaisia, voi vain todeta, että vapaa-ajansäveltäjänä toimiva intendentti ei tullut orkesterille halvaksi.

”Hiljaisuus on hyvin tärkeää”, lauletaan oopperan lopussa. Tismalleen. Ja voisin lisätä, että niiden yli sadan ihmisen joukossa, jotka ”tykkäsivät” intendentin Facebook-päivityksestä, Helsingborgin sinfoniaorkesterin kuutisenkymmentä muusikkoa loistivat poissaolollaan.

Tämän tarinan odottamaton ironia on korruption kameleonttimainen olemus. Yksi selvimmistä metaforista sen dialektisesta luonteesta löytyy venäläisen näytelmäkirjailija Jevgeni Švartsin näytelmästä Lohikäärme, jossa ritari Lancelot surmaa erästä kaupunkia jo neljäsataa vuotta piinanneen tultasyöksevän lohikäärmeen. Valtarakenteet kuitenkin säilyvät muuttumattomina, kun kaupungin pormestari pian ottaa lohikäärmeen paikan, jolloin Lancelot tajuaa, että ihmisen todellinen velvollisuus on ”tappaa lohikäärme, joka asuu meissä jokaisessa”.

Tässä näytelmässä on paljonpuhuvia yhtymäkohtia toistuviin poliittisiin kehityskulkuihin: taisteleminen sortoa vastaan ei aina johda todelliseen oikeudenmukaisuuteen, vaan sen sijaan se luo uudenlaisia, yhtä ongelmallisia valtarakenteita. Eikä siinä kaikki – kun muutoksen tuulet puhaltavat kulttuuripolitiikan direktiivien yli, aukeaa ovia monille sellaisille toimijoille, jotka käyttävät tätä kehitystä omaksi edukseen. Onko tällaisessa tilanteessa juurikaan mahdollisuuksia riippumattomaan luomistyöhön tai aikaisempien sukupolvien meille jättämän kulttuuriperinnön vaalimiseen? Paljon voitettaisiin sillä, että kulttuuripolitiikassa luovuttaisiin poliittisen ohjauksen vahingollisista muodoista tällä vasta alkaneella 20-luvulla.

(Tekstiin sijoitetut lainaukset ovat teoksen Makten och härligheten libretosta.)


Malmgren_18-10-23_041_A5 (1)

Martin Malmgren on Helsingissä asuva konserttipianisti ja musiikkikirjoittaja.

(Julkaistu ruotsalaisessa Kvartal-verkkolehdessä 4.5.2020) https://kvartal.se/artiklar/nar-jamstalldheten-klingar-falskt/

Kääntänyt Sasha Mäkilä

.

LÄHTEET

1. https://www.svt.se/nyheter/lokalt/helsingborg/svenska-akademins-kris-blir-opera

2. https://www.facebook.com/watch/?v=1594287540632728

3. https://www.bbc.co.uk/sounds/play/p06cyq5d

4. https://www.regeringen.se/rattsliga-dokument/statens-offentliga-utredningar/2006/04/sou-200634/

5. https://kvast.org/repertoarbank/

6. Aihetta käsitellään Richard Taruskinin teoksessa The Oxford History of Western Music, Vol. 2 – ”Women in Music: A Historian’s Dilemma”, s. 78-83. Charles Rosen kirjoittaa myös aiheesta teoksessaan The Romantic Generation seuraavasti: “There is no attempt here to revive those few women composers whose work remained almost completely repressed during this time. To do so would be, I think, a distortion of the real tragedy of the creative female musician in the nineteenth century. It is misleading to emphasise the claim that there were women composers whose considerable achievements were pushed aside and went unrecognized; the fate of the greater talents – Clara Schumann, for example – was even more cruel: they were never, in fact, allowed to develop to the point where they could have taken a justified pride in work that was unheard of, invisible – even that was denied them. They were harshly excluded from history, and trying to bring them uncritically and naively back into it neither does them posthumous justice nor acknowledges the difficult reality of their lives.”

7. https://www.hbl.fi/artikel/historiskt-genombrott-i-sverige-uruppfordes-forra-sasongen-fler-verk-av-kvinnor-an-av-man/

8. https://youtu.be/zizYkizr0kY?t=8700

9. https://www.konstnarsnamnden.se/default.aspx?id=19113

10. https://kvast.org/guldkvasten-2015-till-festival-med-hog-karat/

11. https://youtu.be/H53kMX5yqjU?t=21222

12. https://www.hbl.fi/artikel/symfoniorkestrarna-ar-den-patriarkala-kulturens-sista-faste/

13. https://www.hs.fi/mielipide/art-2000006278022.html

14. Johan Svedjedal: Frihetens rena sak. Carl Jonas Love Almqvists författarliv 1841-1866. Stockholm 2008.

15. https://kvast.org/verksamhet/kunskap-och-metoder/statistik/

16. https://docplayer.se/12890615-Kungliga-operan-som-nationalscen.html

17. http://tidskrift.nu/artikel.php?Id=7502

18. https://www.sydsvenskan.se/2015-11-30/tonsattare-tar-over-som-chef-for-helsingborgs-symfoniorkester

Dalia Stasevskasta Sinfonia Lahden ylikapellimestari

Dalia Stasevska. Kuva © Jarmo Katila

Dalia Stasevska. Kuva © Jarmo Katila

Sinfonia Lahden, Lahden kaupunginorkesterin uutena ylikapellimestarina aloittaa Dalia Stasevska syyskauden 2021 alusta, jolloin Dima Slobodenioukin ylikapellimestarikausi päättyy. Stasevskan sopimuskausi ulottuu kevätkauden 2024 loppuun, ja hän ottaa vuodesta 2021 alkaen vastaan myös orkesterin kansainvälisen Sibelius-festivaalin taiteellisen johtajan tehtävät. Kansainvälisesti kovassa nosteessa oleva Stasevska on vuodesta 2019 toiminut myös maineikkaan lontoolaisen BBC Symphony Orchestran päävierailijana.

”Sinfonia Lahti on ollut minulle jo kauan hyvin rakas orkesteri”, Stasevska kertoo. ”Lahdessa on valtava potentiaali, sen soittajat ovat innostuneita, heillä on hyvä tekemisen meininki ja kapasiteetti soittaa erityylistä repertuaaria ennakkoluulottomasti. On myös ilo jatkaa Sinfonia Lahden tärkeää työtä Sibeliuksen musiikin parissa”, Stasevska jatkaa. ”Sinfonia Lahden ylikapellimestarin pesti on minulle suuri kunnia ja uskon että yhdessä tulemme saavuttamaan hienoja, uusia asioita!”

Sinfonia Lahden intendentti Teemu Kirjonen kertoo kapellimestarikiinnityksestä tyytyväisenä: ”Dalia Stasevska on yksi maamme tämän hetken kysytyimmistä kapellimestareista maailmalla. Hänen vierailunsa Lahdessa ovat tuoneet upeita elämyksiä niin yleisölle kuin orkesterille, ja odotamme tulevalta yhteistyöltä todella paljon.”

Dima Slobodeniouk aloittaa tulevana syksynä viimeisen konserttivuotensa Sinfonia Lahden ylikapellimestarina. ”Slobodeniouk on tuonut merkittävän panoksensa orkesterin taiteelliseen kehitykseen ja ohjelmiston rikastamiseen, ja Stasevska pääsee jatkamaan luontevalla tavalla tätä kehitystä”, Kirjonen toteaa ja arvioi tulevan yhteistyön tuovan erinomaiset edellytykset myös levytys- ja kiertuetoiminnan jatkamiseen.

”Uskon, että Dalialla on kyky ymmärtää Sinfonia Lahden estetiikkaa ja hänen tapansa työskennellä sopii orkesterin korkeaan työmoraaliin”, ylikapellimestari Dima Slobodeniouk kertoo. ”Toivon, että Sinfonia Lahti kehittyy Dalian kauden aikana yhä monipuolisemmaksi orkesteriksi ja kasvattaisi sekä ’latvojaan’ kohti maailmaa sekä ’juuriaan’ Lahden omana orkesterina.”

Lahden kaupunginjohtaja Pekka Timonen näkee Stasevskan kanssa tehtävän sopimuksen uutena, mielenkiintoisena askeleena Sinfonia Lahden kehityksessä: ”Meillä Lahdessa on maailmanluokan orkesteri, jota ovat johtaneet huippukapellimestarit. Nuorta, dynaamista muusikkosukupolvea edustavan Stasevskan saaminen Sinfonia Lahteen on luonteva askel kaupunginorkesterin kehityksessä ja tuo kaupungin kulttuurielämään uutta voimaa. Uskon että hänen johdollaan orkesteri pystyy saamaan yhä uusia ystäviä.”