Amfion jatkaa kritiikin olemuksen tutkimista ja tuo jälleen lisää uudenlaista moniäänisyyttä musiikkiarvioihin. Amfionin toimittaja, musiikintutkija Cecilia Oinas ja Richard Wagnerin näyttämötulkintoihin erikoistunut teatteritutkija Jukka von Boehm kävivät katsomassa Kansallisoopperan Tristan ja Isolde -produktion 29.5.2013.
Kansallisoopperan Tristan ja Isolde on saanut poikkeuksellisen ylistäviä arvioita oopperakävijöiltä; myös meihin tekivät vaikutuksen paitsi erinomaiset solistit – jokainen laulaja oli sisäistänyt roolinsa upeasti – myös Kansallisoopperan orkesteri, jonka soittoa oli nautintoa kuunnella alusta loppuun. Tristanin osan esittänyt Robert Dean Smith ja Isolden roolia laulanut Marion Amman olivat upea ja äänellisesti yhteen sopiva pääpari, jotka osasivat käyttää laulutekniikkaansa viisaasti niin, että ääni kesti viimeiseen säveleen asti. Myös Lilli Paasikiven Brangäne on ehkä hienoin rooli, jonka olen Paasikiveltä Kansallisoopperassa kuullut. Read More →
Vuonna 1905 perustettu Göteborgin sinfoniaorkesteri on vakiinnuttanut paikkansa kansainvälisessä orkesterimaailmassa viimeisenä parina vuosikymmenenä: orkesterin ylikapellimestareina ovat tomineet niin Charles Dutoit, Neeme Järvi kuin Gustavo Dudamel (2007–2012), joka joutui peruuttamaan Helsingin juhlaviikoille tulonsa sairauden takia. Harmillisinta oli kenties se, että alkuperäisessä ohjelmassa ollut Anders Hillborgin vuonna 2010 valmistunut Cold Heat jäi pois ja tilalle otettiin Beethovenin Egmont-alkusoitto. Vaikka Egmont on upea teos, jäi ohjelmakokonaisuuteen kaipaamaan uutta musiikkia – erityisesti kun kyseessä olisi vieläpä ollut ruotsalaisen sävetäjän teos ruotsalaisen huippuorkesterin esittämänä. 
Epävakainen alkukesän sää saatteli askeliani keskiviikkoiltana kohti 50-vuotisjuhlakauteensa valmistautuvaa Philharmoniea, konserttisalia, jonka muotoa ihailin jo ensimmäisen CD-levyni takakansikuvassa kauan sitten. Myöhempi oppini on kertonut salin olevan myös alustisesti verraton.
Amerikkalaissyntyinen Timothy Page (s. 1975) tutkii teoksissaan jatkuvuutta ja sen alter egoa, katkonaisuutta ja äkkinäisiä siirtymiä. Hän esittää käsiohjelmassa kysymyksen – ”Millä tavalla viitekehyksistä poikkeaminen voi tehostaa kyseessä olevan kokonaisuuden kommunikointivoimaa?” – ja vastaa siihen eri näkökulmista illan aikana. Tätä nykyä Chicagossa tohtoriksi opiskeleva Page tarjoaa vivahteikkaan läpileikkauksen post-sibalaisesta musiikistaan, ja ensikonserttiinsa hän on koonnut yhteen Suomen säveltaiteen parhaimmistoa sitä tulkitsemaan. 
Kapellimestari Dima Slobodeniouk ja sopraano Helena Juntunen tekivät yhteistyötä jo Perttu Haapasen laulusarjan Ladies’ Room kantaesityksessä Musica nova Helsingissä 2007, ja kun kaksikko tiistai-iltana pääsi vauhtiin teoksen parissa, tällä kertaa Helsingin kaupunginorkesterin rinnalla Avanti!n sijaan, ei tarvinnut kauan ihmetellä, millä he olivat ansainneet uusintaesityksensä. Juntunen sähköisti konserttisalin vokaaliakrobatiallaan Jutta Seppisen ja Paul Celanin runojen, Mooseksen laista ja hakukoneesta poimittujen satunnaisotosten, Scotland Yardin pöytäkirjojen sekä itävaltalaistaiteilija Adolf Wölflille omistetun nonsensen parissa.