Jääkiekkoa seuraavat tietävät, miten suuresti kokemus pelistä muuttuu siirryttäessä areenoiden viihtyisistä vip-loosseista aivan kaukalon laidalle. Yhtäkkiä haisee hiki, kuuluu huutoja, kokonaisuus hämärtyy, pelaajat vilisevät silmissä; kokemus on kaoottinen mutta samalla huumaava.
Vastaavanlainen myrskynsilmä on kuulijalle Musiikkitalon permannon eturivi, varsinkin Wagner-konsertissa. Analyyttinen kuuntelu käy vaikeaksi musiikin ja Bryn Terfelin kuolan roiskuessa suoraan silmille. Koskaan en ole Musiikkitalossa kokenut näin fyysistä elämystä. Samalla pääsin paraatipaikalta seuraamaan äänenmuodostuksen salatiedettä maailmanluokan ammattilaisten esittämänä.
Read More →
Konsertin päätyttyä jäin harmittelemaan, että kyseessä ei ollut festivaali tai edes konserttisarja, vaan pelkkä yksittäinen konsertti. Se oli siinä. Uusinta-kamariyhtyeen taival on johtanut alkuaikojen vähän sisäänpäinlämpiävästä soittajasäveltäjien kollektiivista kansainvälisyyttä janoavaksi kovan luokan nykymusiikkiensembleksi. Pääosin festivaaleilla ynnä vastaavissa tilaustehtävissä esiintyvä yhtye on viimeisimmissä omissa konserteissaan keskittynyt esittelemään eri maiden säveltäjiä. Toiminta on tervetullutta helposti maailmasta syrjään jättäytyvässä musiikkielämässämme. Toivottavasti se saa jatkoa. 
Helsingin juhlaviikot sai arvoisensa päätöksen Les Arts Florissants -yhtyeen ja kapellimestari William Christien vieraillessa Helsingin Musiikkitalossa. Konsertissa kuultiin myös kuutta nuorta laulajaa, jotka oli koelaulun perusteella valittu Les Arts Florissantsin ylläpitämään Le Jardin des voix -akatemiaan. Kuudetta kertaa järjestettävän akatemian tavoitteena on antaa nuorille laulajille parhaat mahdolliset eväät barokkiohjelmiston esittämiseen: ennen kansainvälistä konserttikiertuetta laulajat osallistuvat intensiiviselle ohjausperiodille, jonka aikana he tapaavat barokkimusiikin asiantuntijoita laulajista musiikkitieteilijöihin. 
Suurmuoto (Großform) oli teemana tämänvuotisilla Donaueschingenin musiikkipäivillä kuvankauniissa Schwarzwaldissa eteläisessä Saksassa. Tämä tietenkin tarkoitti sitä, että kantaesityksiä oli tuntuvasti normaalia vähemmän – mutta koska nykysäveltäjät pääsevät vain aniharvoin säveltämään Mahlerin ja Brucknerin kokoluokan teoksia, oli katsaus enemmän kuin tervetullut. Mukana oli nyt jokseenkin luonnollisesti kokeneempia säveltäjiä kuin viime syksynä, jolloin nuoret säveltäjät tutkivat koneen ja ihmisen suhdetta. Luonteeltaan tutkiva ja riskinottoon erikoistunut (maailman paras?) nykymusiikkifestivaali tarjosi siis jälleen kerran mielenkiintoista ja uunituoretta purtavaa. 
Jäin jo ennen konserttia ihmettelemään, mitä ”Anybody there?” voisi konsertin otsikkona pitää sisällään. Pohjoismaiden musiikin nykyistä tilaa kuvaamaan se olisi auttamattomasti poissa paikaltaan ja aikaansa jäljessä. Pohjoismaiset musiikkipäivät onnistuvat vuosittain osoittamaan, että Pohjolassa sattuu ja tapahtuu, vaikka siitä ei muualla soittavassa ja säveltävässä maailmassa liiemmin välitettäisikään. Tämänvuotinen festivaali Helsingissä lähestyy jo loppusuoraansa, kun yleisö laitetaan pohtimaan Suomen ja Ruotsin paikkaa aikamme musiikin kartalla.