Amfion pro musica classica

Category Archives: Päävalikko

”Taide on tunteen jälki” – Musiikin ja maalausten vuoropuhelua Sellosalissa

Bridget Allaire-Mäki © Antti Kangassalo

Bridget Allaire-Mäki © Antti Kangassalo

image001Tapiola Sinfoniettan HETKIÄ-kamarimusiikkisarjan konsertti 25.10. klo 15 Sellosalissa on musiikin ja maalaustaiteen intensiivinen vuoropuhelu, jossa lähestytään musiikkiesityksen katoavaisuuden ja maalauksen pysyvyyden suhdetta.

Jalostettuja hetkiä -konsertissa esiintyvät Tapiola Sinfoniettan konserttimestari Janne Nisonen sekä alttoviulisti Riitta-Liisa Ristiluoma, sellisti Klaus Mäkelä ja pianisti Heini Kärkkäinen. Konsertissa kuultavan musiikin innoittamina syntyneet taideteokset on maalannut Bridget Allaire, joka työskentelee myös Tapiola Sinfoniettan fagotistina. Valosuunnittelusta vastaa Nina Sivén.

Konsertti on risteily kahden taidemuodon välillä. Prosessi alkoi, kun Nisonen lähetti Allairelle valitsemansa Bachin sävellyksen, johon Allaire puolestaan teki maalauksen. Tämän jälkeen Nisonen valitsi tälle maalaukselle uuden musiikkiteoksen, jonka Allaire jälleen maalasi kuvaksi. Muun muassa Bachin, Ravelin, Mozartin ja Debussyn sävellysten ja konserttisaliin projisoitavien maalausten ohessa kuullaan myös Juan Antonio Muron lausumaa runoutta.

”Musiikki ja maalaustaide ovat ilmaisuiltaan eräänlaiset ääripäät. Ehkä siksi tulokset tässä viestiketjussa ovat vaikuttavia siirtymiä yhdestä kokemuksesta toiseen. Taide on tunteen jälki. Tärkeintä on yhteys. Kun tuntee jotain koskettavaa… jokin tuntematon löytää sydämesi, avaa valon aivoihisi ja tunkeutuu tietoisuuteesi, sen tekee taide. Tämä konsertti on ajassa liikkuvan äänen ja ajassa kelluvan kuvan viestiketju”, kirjoittaa Eeva Tervala Hetkiä -konserttisarjan ohjelmalehtisessä.

Hetkiä-konsertit  ovat Tapiola Sinfoniettan yksittäisten muusikoiden suunnittelemia. Kukin muusikko tuo kuultavaksi musiikkia, mikä on lähellä heidän sydäntään. Usein ohjelma edustaa täysin toisenlaista musiikkia kuin se, minkä parissa orkesterimuusikot päivittäin työskentelevät. Syyskauden viimeinen Hetkiä-konsertti  ”Suomijatsin hetkiä” on Sellosalissa 29.11. Kevätkaudella ohjelmassa on Hetkiä Siiri Nordinin seurassa 24.1., Hetkiä Corellin jäljillä 4.2. ja Näkemisen hetkiä 24.4.

Sunnuntai 25.10.2015 klo 15, Sellosali (Soittoniekanaukio 1 A, 02600 ESPOO)

Jalostettuja hetkiä

Janne Nisonen, viulu
Riitta-Liisa Ristiluoma, alttoviulu
Klaus Mäkelä, sello
Heini Kärkkäinen, piano
Bridget Allaire-Mäki, maalaukset
Juan Antonio Muro, runolausunta
Nina Sivén, valosuunnittelu

Katso konsertin trailer<https://www.youtube.com/watch?v=HITS3Vhsre0>

OHJELMA:
J.S. Bach: Viulusonaatti nro 3 C-duuri BWV 1005: III Largo
Maalaus “a tenderness we cannot touch”
Messiaen: Aikojen lopun kvartetto: VIII Jeesuksen kuolemattomuuden ylistys
Maalaus “the substance of the world is light”
RUNO: Arthut Rimbaud: Being Beauteous
Maalaus “under the sky is emptiness”
Skrjabin: Etydi nro 12 D-duuri op. 8
Maalaus “where all language ends”
Helsingin Sanomat, ULKOMAAT 19.4.2015 klo 17:4, Hanne-Mari Tarvonen
Maalaus  “some place past emptiness we take another step”
Brahms: Pianokvartetto nro 3 c-molli op. 6: III Andante
Maalaus “hours that belong to us”

Ravel: Sonaatti viululle ja sellolle: I Allegro
Maalaus “all things are mirrored in you”
Mozart: Sonaatti pianolle ja viululle G-duuri K301: I Allegro con spirito
Maalaus “ Yours is the meadow”
Debussy : Sonaatti sellolle ja pianolle d-molli:  III Finale
Maalaus “ sweet danger, ripening within”

Webern: Jousitrio op. 20

: I Sehr langsam
Maalaus: “senseless, then perfectly clear”

Bridget Allairen maalaukset ovat esillä Sellosalin lämpiössä 21.10.-8.11.2015 Sellosalin tapahtumien yhteydessä.

Oopperan kummitukselle toivottuja lisäesityksiä

b6a2a226c4f66974_org

Loppuunmyydylle Oopperan kummitus -musikaalille on yleisön pyynnöstä saatu järjestettyä kolme lisäesitystä. Lipunmyynti lisäesityksiin alkaa tiistaina 20.10.

Oopperan kummitus -musikaalille on yleisön pyynnöstä saatu järjestettyä kolme lisäesitystä. Lisäesitykset ovat 17.11., 1.2. ja 11.4., ja lipunmyynti alkaa tiistaina 20.10. klo 10 Lippupisteessä ja Oopperan lipunmyynnissä.

Kansallisoopperan Oopperan kummitus on ollut ennennäkemättömän suosittu, sillä kaikki 53 esitystä täyttyivät jo ennen ensi-iltaa. Kyseessä on ensimmäinen kerta Kansallisoopperan historiassa, kun koko esityskausi myydään loppuun ennen ensi-iltaa.

Lisäesitysten kanssa esityksiä on yhteensä 56. Kaiken kaikkiaan Oopperan kummituksen näkee esityskauden aikana noin 75 000 katsojaa. Peruutuspaikkoja loppuunmyytyihinkin esityksiin kannattaa edelleen tiedustella Oopperan lipunmyynnistä ja Lippupisteestä.

Andrew Lloyd Webberin menestysmusikaali nähdään nyt ensimmäistä kertaa Suomessa. Maailmalla sen on nähnyt yli 140 miljoonaa ihmistä. Ensi-ilta oli Kansallisoopperassa 4.9.2015.

www.ooppera.fi

Aleksandr Skrjabin ja Suomen valkeat yöt

AS 4195745814_977d53b4d1

Aleksandr Skrjabinin (1872-1915) tuotanto ja etenkin hänen viimeisten vuosiensa ”modernistiset” teoksensa saivat odottaa pitkään suurta kansainvälistä tunnustusta. Ensimmäinen maailmansota katkaisi siivet mystiikalta. Neuvostoliitossa siitä ei oltu muutenkaan kiinnostuneita ja Skrjabinin myöhäistuotanto oli virallisessa epäsuosiossa. Mitä vielä jäi jäljelle, sen laimensi toinen maailmansota ja tarvittiin uudet vapautuneemmat olot ja uusi henkisen vapauden mystiikka, jotta Skrjabinista tulisi ”The first flowerchild”, kuten häntä mainostettiin 30 vuotta sitten amerikkalaisen Skrjabin-levyn kannessa.

Suomessa Skrjabinin romanttisen kauden teoksia toki silloin tällöin kuultiin konserteissa, mutta myöhäisiä teoksia äärimmäisen harvoin. Kun tämän kirjoittaja esitti Sibelius-Akatemian oppilasnäytteessä 1965 Viisi preludia op. 74, se oli vielä harvinainen poikkeus ohjelmistossa. Syyt vähäiseen kiinnostukseen olivat kahtaalla. Ensiksikin Skrjabin oli edelleenkin ”moderni” ja toisekseen hän oli entisen vihollismaan kansalainen. Säveltäjät ovat aina joutuneet politiikan pelinappuloiksi. Ensimmäisen maailmansodan aikana saksalainen musiikki ei soinut Yhdysvalloissa ja 1914 niinkin humaani henkilö kuin Arnold Schönberg Itävallassa uhosi kirjeessään Alban Bergille: ”Kuvottavaa, että Nedbal esittää ranskalaista, venäläistä ja englantilaista musiikkia. Jonkun täytyisi esittää protesti.”

Skrjabinin kohdalla on mainittava sellainenkin seikka, että hänen serkkunsa Vjatsheslav Molotov (alkujaan Skrjabin) oli Neuvostoliiton pitkäaikainen ulkoasiain kansankomissaari 2. maailmansodan vuosina ja tietysti erityisen vihattu hahmo Suomessa. Panssarivaunujen tuhoamiseen kehiteltyä polttopulloakin kutsuttiin Molotovin cocktailiksi!

Ennen näitä sotaisia aikoja suhde Skrjabiniin oli toki ymmärtävämpi. Kansainväliset pianistisuuruudetkin esittivät konserteissaan Suomessa hänen teoksiaan. Walter Gieseking soitti v. 1922 Helsingissä 5. pianosonaatin ja Skrjabinin sävellyksiä oli mm. sellaisten miesten kuin Aleksandr Borovskin ja Nikolai Orloffin ohjelmistossa.

1910-luvulla esitettiin Helsingissä Skrjabinin 1. ja 3. sinfonia sekä Le Poème de l’Extase. 1925 oli ohjelmistossa hänen 2. sinfoniansa. 1. sinfonia esitettiin 1911 samassa konsertissa, jossa Sergei Rahmaninoff soitti 2. pianokonserttonsa ja yleisöllä oli mahdollisuus vertailla säveltäjien tyylejä. Ainakin säveltäjä ja urkuri Armas Maasalo kallistui arvostelussaan Rahmaninovin puolelle:

S. tavoittelee uusinta, tietääkseni erittäinkin Ranskassa kokeiltua suuntaa, joka pyrkii vapautumaan tähänastisista tonaalisuuden rajoista ja purkaantumattomilla, toinen toistaan seuraavilla epäsoinnuilla ja modulatiooneilla, jotka kylmäverisesti seuraavat toinen toistaan pelkäämättä minne lopulta joutua, saamaan aikaan jotain tavallista voimakkaampaa ja vaikuttavampaa. Ruoka tulee kuitenkin kelpaamattomaksi, jos sitä liiaksi maustetaan. Sinfonia teki ikävän ja väsyttävän vaikutuksen, huolimatta sen ansioista orkestreerauksen ja sävellystekniikan suhteen.

Skrjabin Suomessa

Skrjabin ei Rahmaninoffin tavoin käynyt koskaan Suomessa esiintymässä, mutta 1892 hän teki ensimmäisen itsenäisen matkansa turistina Suomeen. Aivan vaaratonta matkustaminen ei tuohon aikaan ollut, metsissä oli susia ja maanteillä rosvoja. Troijan kaupungin löytäjän Heinrich Schliemannin poika Sergei kiersi kuukauden verran Suomea 1871, mutta hänellä oli turvana matematiikan opettajansa Bljuduho. Theodor Leschetizky oli 1853 joutunut todelliseen kummitusseikkailuun Suomessa. Skrjabinin aikaan puhuttiin jostakin nuoresta uskalikosta, joka oli yöpynyt yksin jollakin Suomenlahden saarella…

On vaikea sanoa, oliko matkalla Suomeen mitään suoranaista vaikutusta Skrjabinin musiikkiin. Hän kertoo matkavaikutelmistaan laajasti nuoruudenrakastetulleen Natalija Sekerinalle kirjeessä, joka postileiman mukaan on lähetetty Imatralta 15. kesäkuuta. Ainakin kirje ilmentää luonnon suurta vaikutusta Skrjabinin luovaan työhön yleensä. Samalla se kuvastelee Skrjabinin minäkeskeisen ajattelun tiettyä vaihetta, ajatusta ihmisestä luonnon ja lopulta elämän realiteettien voittajana. Samalla kirjeestä ilmenee millaisena venäläisen sivistyneistön edustaja saattoi pitää Suomea, suuriruhtinaanmaata, jolla oli omat rahansa ja postimerkkinsä ja oma kielensä ja jonka kesäinen luonto oli kauniin karua mutta ihmiset hiukan alkuperäisiä. Lienee syytä huomauttaa, että Skrjabinillakin oli mukanaan ainakin jonkin matkaa joku kumppani, mutta hän ei mainitse tätä kirjeessään Natalija Sekerinalle.

Imatra

Korkeasti kunnioitettu Natalija Valerianova

Kirjoitan teille Imatralla kosken vieressä olevasta hotellista, joka on ensimmäisen pienen Pietarista tekemäni matkan päätepiste. Teidän kirjeenne lähetettiin minulle Viipuriin, josta käsin minä Imatran lisäksi kävin Trånsundin linnoituksessa sekä Monrepos’ssa. Viipuri sinänsä on monessa suhteessa kiinnostava. Siellä on monia muistomerkkejä siltä ajalta kun Venäjä oli sodassa Ruotsin kanssa. Vanha kaupunginosa on viehättävä; maalauksellinen goottilaistyylinen linnaraunio lahden kallioisella saarella antaa koko seudulle romanttisen luonteen ja kiihottaa mielikuvitusta, joka pyrkii herättämään eloon vuosisatojen takaisen menneisyyden ja silloiset ihmishahmot. Tämän mielikuvituksen luoman ja meille vieraan maailman lähempi tarkastelu johtaa meidät alueille, joilta paluu on vaikeaa. Lähes kaksi tuntia istuin puistossa ja nautin linnan katselemisesta; ehkä olisin istunut pitempäänkin ellei Trånsundiin lähtevä laiva, jolla minunkin piti lähteä, olisi huutanut.

Viipuri eli Viborg lienee alunperin ollut viikinkien linnoitettu kulttipaikka (vi = uhripaikka, borg = linna). Sittemmin siitä kehittyi Suomen toiseksi suurin kaupunki ja samalla yksi kansainvälisimmistä kaupungeista Euroopassa. Saksa oli siellä 1830-luvulle asti johtava kulttuurikieli samalla kun kaduilla kuultiin ruotsia, suomea ja venäjää. Skrjabinin ihaileman linnan perusti tradition mukaan 1293 Torkkeli Knuutinpoika. 1700-luvun lopun jälkeen sitä ei enää hoidettu ja se pääsi todella hiukan raunioitumaan. Juuri Skrjabinin vierailun aikaan siellä kyllä tehtiin jo restaurointityötä.

Merimatka Trånsundiin oli kerrassaan onnistunut: selkeä rauhallinen ilta teki siitä lumoavan nautinnon ja muutamat kauniit saarinäkymät maalaistaloineen ja graniittisine rantamuureineen täydensivät vaikutelmaa. Linnoituksella hiukan keskustelin ystävällisten venäläisten sotilaitten kanssa heidän elostaan ja olostaan, kävelin saaren ympäri ja palasin takaisin Viipuriin yössä, joka oli juuri niin hiljainen ja ”valkea” kuten aina yöt tähän aikaan Suomessa. Koko seuraavan päivän omistin Viipurin ympäristölle ja etenkin paroni Nikolain tiluksille. Ikävä vain, että sade, joka tuona päivänä puhkesi ainakin kaksikymmentä kertaa, esti minua katselemasta Monrepos’ta kunnolla.

Trånsund eli suomeksi Uuras on saari Viipurinlahden suulla 12 kilometriä kaupungista lounaaseen. Siellä oli alunperin Pietari Suuren Viipurin suojaksi perustama linnoitus. Uuraansalmessa käytiin 1790 Viipurin kujanjuoksuksi kutsuttu meritaistelu. Ruotsin laivasto onnistui suurin tappioin murtautumaan Venäjän laivaston läpi saarroksista Viipurin lahdelta. Tilanne piti jännityksessä koko Eurooppaa. Monrepos oli vanha perintösäteritila Linnansaaressa Viipurin keskustan luoteispuolella. 1788 sen osti vapaaherra Ludvig Henrik von Nicolay Viipurin silloiselta käskynhaltialta, josta sittemmin tuli Württenbergin kuningas Fredrik Wilhelm Kaarle. Nicolay perusti Monrepos’n maille kauneudestaan kuuluisan englantilaistyylisen puiston, joka oli auki yleisölle. L.H. Nicolayn jälkeläiset hoitivat ja kehittivät puistoa edelleen. Vaikka Suomi menetti 2. maailmansodassa mm. koko Viipurin alueen Neuvostoliitolle, muistellaan Monrepos-puistoa vielä nostalgisissa lauluissa.

Sama inhottava sää vallitsi myös tänä aamuna matkalla Saimaan kanavaa pitkin. Sumu peitti kauniit maisemat, ja vain niissä kohdissa, missä kanava tuli ahtaammaksi, saattoi erottaa ympäristön tarkemmin, sen ympäristön joka – kuten Saimaan kanava itsekin – puhuu kaunopuheista kieltä pohjoisen ihmisen taistelusta villiä suomalaista luontoa vastaan. Tämä ihminen voi tästälähin nostaa ylpeänä päätään ja sanoa:” Olen voittanut sinut! Metsiesi läpitunkemattoman tiheyden ja kallioittesi rosoiset kuilut olen muuttanut puutarhoiksi maalauksellisine teineen, holvikäytävineen, monenmoisine siltoineen ja huvimajoineen; olen kesyttänyt sinut, vuoripuro, ja pakottanut sinut palvelemaan itseäni; kaiken , mikä minua ympäröi olen saattanut tahtoni ja järkeni alaiseksi.” Saimaan kanava on todella ihmishengen suuri saavutus. Jatkuvasti tapahtuva laivan laskeminen suluissa, joita kanavassa on aika monta, vaikuttaa tosin väsyttävältä, ja olin tyytyväinen, kun laiva kolmen tunnin matkan jälkeen saapui vihdoinkin Perkjärven laituriin. Siellä minä istuin aamiaisella paikallisen hotellin terassilla hevosiani odottaen.

Saimaan kanava yhdistää Saimaan järvialueen Viipurin kautta Suomenlahteen. Se avattiin liikenteelle Aleksanteri II:n kruunajaispäivänä 7.9.1856 ja oli 60 kilometriä pitkänä yksi aikansa suurimpia maatöitä. Lasku Suomenlahteen on 76 metriä. Skrjabinin ihailun ymmärtää, sillä alunperin kanavan kynnyksetkin oli tehty hakatusta kivestä ja sulkuportit hongasta.

Lopultakin hevoset olivat valmiit, niin että matka saattoi jatkua. Sillä sattui tosin kaikenlaisia hankaluuksia. Ensiksikin minulle oli annettu niin kehnot jousittamattomat kiesit, että oli vaikeata istua niissä kolmekymmentäkolme virstaa; toiseksi annettiin ajurikseni suomalainen, joka ei osannut sanaakaan venäjää ja saattoi minut suunniltani pitkän matkan aikana. Ensimmäisen puolituntisen ajoimme vaieten, mutta saapuessamme melko suuren järven rannalle olisin kernaasti tahtonut tietää sen nimen. ’Kyy-llä’, sanoi hän vähän aikaa mietittyään. ’Kysyn sinulta, mikä tämän järven nimi on.’ – ’Eei’, lausahti suomalaiseni vielä pitemmän miettimisen jälkeen. Silloin otin hänet, ärtyneeksi tullen, perusteelliseen puhutteluun mikä osoittautuikin oikeaksi, sillä kun mikään hänen vastauksistaan ei tahtonut sopia, tuli venytellen:’En ymmärrä.’ Tämä tapahtui joka kerta kun itseni unohtaen kysyin jotakin. Muistan halunneeni tietää kuinka monta virstaa on vielä jäljellä Imatralle. Osoitin virstanpylväitä, jotka näyttävät matkan majatalosta toiseen ja sitten sormia, jotta hän voisi sormilla näyttää niiden lukumäärän, mutta siitä ei ollut mitään apua. Lopulta irtosi kaksipyöräisten kiesien taakse sidottu laukkuni kiesien tärähtäessä ja putosi suoraan tomuun. ’Pysähdyhän’, huusin ajurilleni. ’Kyy-llä’, vastasi hän ja ajoi edelleen. ’Pysähdy, sanon minä sinulle!’ Suomalainen lyö piiskalla hevosta ja se rupeaa heti laukkaamaan kuskin aikoessa selvästikin jälleen sanoa ’eei’ tavanomaiseen tapaansa. Silloin minä kuitenkin otin häneltä ohjakset ja pysäytin hevosen. Kiinnitettyäni jälleen laukkuni kiesien taakse mutisi hän:’ En ymmärrä.’ Suokoon Luoja, etten enää koskaan tapaa sellaista luontokappaletta. Täällä sen sijaan on täysin mukavaa: ihmeen kaunis huone, jonka ikkuna on Imatralle päin. Olen juuri palannut takaisin koskelta kirjoittaakseni Teille, kun mieleni valtaa omalaatuinen tunne. Koski on kaunis, sitä ei voi kieltää. Mutta se estää minua kuuntelemasta muuta elämää; ei voi kuulla lintujen laulua ja ihmisen ääniä; eikä täällä tunne sitä pyhää hiljaisuutta, joka vaikuttaa ihmisen sieluun niin hyväätekevästi. Täällä hallitsee vain tuo jättimäinen pyörre, joka jatkuvassa edestakaisessa liikkeessään muistuttaa kiireisen ihmiselämän pyörteitä. Mutta silti tämä pohjoinen jättiläinen on kaunis: sen ylhäältä alas tulevat nopeat vesivirrat pirstoutuvat kiviin ja kallioitten graniitiin hajoten sitten pienen pieniksi pisaroiksi, jotka putoavat vihmana alas. Toisinaan lennähtää pikkuvirta korkealle kallion ylöpuolelle ja syöksyy alas kuin pieni vesiputous. Tänään oli koko koski 10–15 minuutin ajan erilaisten valoheijastusten sävyttämä. Laskevan auringon säteitten värjäämät pilvet kuvastelivat vihmasateen pisaroissa ja pienissä pyörteissä niitä värjäten. Se oli kuin mörisevän jättiläisen hymyä, toivonsäteen pilkahdus epäilyksen yössä. Mutta sanon vielä kerran, että Suomen luonto on kaunis mutta pysyy vieraana minun sielulleni. Täällä on jotakin ilotonta ja synkkää, joka samalla painaa sielua raskaana taakkana.

Imatran koski sijaitsee Vuoksi-joessa, jonka kautta purkautuvat Laatokkaan yli 60 000 neliökilometrin sadealueen vedet. Koski oli jo 1700-luvulla kuuluisa nähtävyys ja matkailu lisääntyi vuoden 1870 jälkeen jolloin valmistui rata Pietarista Viipuriin. Mikäli Skrjabin olisi tullut Imatralle vuotta myöhemmin hän olisi päässyt sinnekin junalla tarvitsematta körötellä hevosvaunuissa. Itse koski oli 1300 metriä pitkä ja 20 metriä leveä luonnonvaraisen putouskorkeuden ollessa yli 18 metriä. Skrjabinin käynnin aikana ennen voimalaitoksen rakentamista Imatran koski oli etenkin keväisen laskun aikaan mykistävä kokemus.

Isä moittii minua usein isänmaallisten tunteiden puuttesta. ’Haluat Italiaan’ – sanoi hän kerran – ’etkä tunne vielä Venäjääkään. Myös Venäjällä on paljon kaunista, esimerkiksi Suomi.’ Se on paljon mahdollista. Mutta minkä voin sille, että minua vetää sinne, missä versoo rehevä luonto, missä lämpimät aallot välkkyvät valossa, missä on hoikkia palmuja ja paljon kauniita kukkia. Minkä voin sille, että pidän niin paljon kukista? Miten suurenmoisesti vaikuttavatkaan ihmiseen nämä sanattomat olennot, jotka ovat täynnä kauneutta ja elämää! Jokaiselle, joka katselee niitä, selviää, että hänkin on elossa, ja hän kiittää Luojaa tästä vertaansa vailla olevasta kalliarvoisesta lahjasta. Enpä tiedä, kenties annan myöten itselleni ja matkustan ainakin Kaukasukselle, se olisi parempi kuin ei minnekään. Se on vain tämä sotilaspalvelus! Täältä matkustan huomenna Wilmanstrandin (Lappeenranta. P.S.) kautta Pietariin takaisin ja viivyn siellä vielä noin puolitoista viikkoa. Ehkäpä Te lahjoitatte minulle tuona aikana muutaman rivin. Pyydän Teitä välittämään Maria Dmitrijevnalle ja Olga Valerianovnalle kunnioitukseni ja antamaan anteeksi, että olen ehkä kohtuuttomasti lörpötyksilläni vienyt huomiotanne. Muistakaa silloin tällöin Teitä vilpittömästi kunnioittavaa.

A. Skrjabin

Prometheus Kalevalan mailla

Mikäli Skrjabin Monrepos’n puistossa käyskennellessään olisi nähnyt tulevaisuuteen, häntä olisi varmasti ällistyttänyt tieto, että samaan aikaan linnuntietä vain muutaman kilometrin päässä sijaitsevassa Tikkalan kartanossa leikki 4-vuotias poika, tuleva säveltäjä Ernest Pingoud (1887-1942), jonka musiikissa nimenomaan Skrjabin-vaikutteet kuuluvat harvinaisen selvinä.

Monipuolisen lahjakas Pingoud oli paitsi Skrjabinin musiikin puolestapuhuja myöskin teräväkynäinen kriitikko, teologiaa, vuoritiedettä ja kirjallisuutta Saksassa opiskellut intellekti, Max Regerin sävellysoppilas ja lopulta Suomessa Helsingin kaupunginorkesterin intendentti ja itsenäinen konserttimanageri. Kaiken kaikkiaan hän oli Suomen tuolloisessa musiikkielämässä todellinen avis rara ja kun hän 1942 päätti vapaaehtoisesti päivänsä saattoi siihen osaltaan vaikuttaa kanssaihmisten ymmärtämättömyys.

Skrjabinin ihailu ilmenee jopa monien Pingoudin sävellysten nimissä: Prologue symphonique, Mysterium, Le prophète, La flamme éternelle. Pingoud piti Suomessa muutamia sävellyskonsertteja, mutta yhtään ainoaa hänen sävellystään ei painettu. Toisen maailmansodan jälkeen Breitkopf & Härtel -kustannusyhtiön taholta ilmoitettiin, että jos olisi saatu käsiin hänen sävellyksiään ennen sotaa ne olisi kaikki painettu. Pingoud ei itsekään pyrkinyt mainostamaan teoksiaan. Hän saattoi jopa olla lähettämättä niitä pyydettäessä.

Aivan tuntematon hän ei toki ollut Suomen ulkopuolellakaan. Hän piti Berliinissä varsin positiivisesti vastaanotetun sävellyskonsertin 1923 ja Leopold Stokowski johti Profeetan Philadelphiassa 1926. Lisäksi pari Pingoudin teosta esitettiin Saksassa 1931 ja 1932.

Amerikkaan emigroitunut mestaripianisti Aleksandr Siloti piti Pingoud’ta Prokofjevin veroisena säveltäjänä ja olisi halunnut hänen muuttavan luokseen. Juuri Siloti olikin merkinnyt hyvin paljon nuoren Pingoudin kehitykselle. Sattumoisin nimittäin Siloti vietti kesiään aivan Tikkalan kartanon naapurissa, huomasi pojan lahjat ja antoi tälle pianontunteja – kaiken lisäksi salaa pojan isältä, joka toimi Pietarin saksalaisen evankelis-luterilaisen St. Katarinan seurakunnan kirkkoherrana. Pingoudin miehenpuoleinen linja oli Ranskasta paennutta hugenottisukua. Säveltäjän äiti Emelie oli suomalaista Sesemannien sukua, jonka omistuksessa Tikkalan kartanokin oli.

Erkki Salmenhaara on kirjoittanut keskitetyn katsauksen Pingoudin tuotannosta (FMQ 3/1989) joten tässä yhteydessä on syytä ottaa esiin vain muutamia Skrjabiniin liittyviä seikkoja. Pingoud kirjoitti äidinkielellään saksalla tyylillisesti loistavia ja teräviä artikkeleita musiikista pietarilaiseen St. Petersburger Zeitungiin ja sen viikkolehteen Montagsblatt der St. Petersburger Zeitung. Siirryttyään 1918 Suomeen maan itsenäistyessä Pingoud jatkoi artikkeleiden laatimista. Valitettavasti ne ilmestyivät tuolloin vain ruotsiksi. Valikoima hänen kirjoituksiaan ilmestyi suomennettuna yksissä kansissa (Ernest Pingoud: Taiteen edistys. Gaudeamus 1995). Viimeistään nämä kirjoitukset luettuaan ymmärtää, miten paljon hän oli arvostelijoittensa yläpuolella. Pingoudilla ei Suomessa juuri ollut sellaisia ystäviä, joiden kanssa hän olisi voinut keskustella samalla tasolla ja jotka ehkä olisivat voineet jopa neuvoa häntä säveltäjänä. Uuden etsijöitä olivat oikeastaan vain Aarre Merikanto ja Väinö Raitio mutta muuten vallitsevana tyylinä oli kansallisromantiikka. Se taas ei kiinnostanut Pingoud’ta, hän toi prometeeisen tulen kalevalaiseen maisemaan tekisi mieli sanoa: henkensä kaupalla. Tässäkin suhteessa hän toimi kuten Skrjabin, joka 1910 oli moittinut jopa Chopinia liian kansallisena säveltäjänä.

Pingoud käsittelee kirjoituksissaan Skrjabinia monelta kannalta eikä suinkaan aina positiivisesti. 1913 hän sanoo, etti Skrjabin anna meille sitä perimmäistä suurta, joka pakottaa kuulijan hartauteen ja mykistää hänen sielunsa, koska hänen eettinen voimansa on liian pieni. 1922 hän jopa valittaa, että Skrjabinin musiikille koitui vahingoksi muodon asettaminen ihanteen holhouksen alaiseksi. ”Skrjabinin musiikissa ei pääse eteenpäin, ainoastaan ympäri, ylös ja alas, edes ja takaisin, se ei virtaa: vaan pyörii, se ei nouse: vaan kieppuu.”

Pietarin aikoinaan Pingoudin suhde oli aluksi täysin positiivinen, suorastaan haltioitunut. Hän oli kuullut säveltäjän itsensä esittävän teoksiaan ja kokemut Prometheuksen tuoreeltaan konserttisalissa. Jo 1909 hän oli profetoinut pietarilaisessa lehdessään:” Mitä hänestä kehittyy jatkossa? Sain jokin aika sitten taiteilijalta kirjeen, jossa hän kirjoittaa: T’ajouterai si cela peux vous intresser, qu’en ce moment je travaille á une ouvre pour la scéne, qui tiendra du mystrére et du drame musical… (Lisään tähän, jos se voi teitä kiinnostaa, että työskentelen tällä hetkellä näyttämöteoksen parissa, johon sisältyy mysteeriä ja draamaa…”) Vielä ei ole tiedossa, milloin teos ilmestyy; sen vuoksi ”qui vivra, verra” (ken elää, se näkee).

Kohtalo ei jäänyt odottamaan kummankaan säveltäjän kehityskaaren jatkoa. Kuten Skrjabinilta jäi kesken hänen Esinäytöksensä, samoin Pingoud’lta jäi luonnosasteelle suurisuuntainen ’Prometheuksen synty ja kuolema’.

Uutta kiinnostusta

Se Skrjabinin sävellys, joka eniten kiehtoi Pingouta oli epäilemättä Prometheus, joka Suomessa esitettiin konsertissa ensimmäistä kertaa vasta keväällä 1979. Ulf Söderblom johti Helsingin Kaupunginorkesteria ja pianosolistina oli Eero Heinonen. Esityksen teki kansainvälisesti kiinnostavaksi se, että siinä pyrittiin noudattamaan Skrjabinin partituurissaan määräämiä valoeffektejä. Pimennetyn Finlandia-talon takaseinälle heijastettiin Tor Arnen ja Carolus Enckellin sommittelemat nelikulmaiset värialueet. On myönnettävä, että kun teos päättyi valtavaan nousuun, sopi taustalle heijastettu räikeänpunainen hyvin siihen, ei välttämättä osoituksena Skrjabinin värisynestesiasta vaan värin ja musiikin intensiteetin yleisten lakien yhteneväisyydestä.

Viimeistään tämän esityksen jälkeen Skrjabinin musiikki on asettunut omalle ansaitulle paikalleen suomalaisessa konserttiohjelmistossa. Voidaan mainita, että muutamia vuosia sitten pitivät nuoret pianistit Helsingissä Skrjabin musiikille omistetun konsertin. Myöhemmistä yksittäisistä esityksistä voisi mainita Juhani Lagerspetzin tehokkaan tulkinnan 5. pianosonaatista sekä Paavali Jumppasen radionauhoituksen 10. pianosonaatista.

Ja sokerina pohjalla: peloittavan tarmokas Matti Raekallio esitti kesällä 1999 kaikki Skrjabinin pianosonaatit yhtenä kokonaisuutena Mäntän kesäisellä musiikkiviikolla. Levytettyään kaikki Prokofjevin pianosonaatit ja esitettyään konserttisarjana kaikki Beethovenin pianosonaatit Raekallio ikäänkuin tietoisesti laajensi pianistisen väriasteikkonsa skaalaa yhä eteerisempään suuntaan.

127 vuotta aikaisemmin Skrjabin oli ehkä pitänyt suomalaista luontoa ilottomana ja raskaana, mutta varmasti häntä lohduttaisi tietää, että hänen oma musiikkinsa tuottaa nyt iloa ja nautintoa entisen suuriruhtinaanmaan asukkaille.

Petri Sariola

[Julkaistu aiemmin Finnish Music Quartely’ssä, 4/1999]

Avanti! osallistuu taloustalkoisiin – miten soi leikattu Finlandia? Rahakonsertti 4.10.

Avanti! Photo: Marco Borggreve

Avanti! Photo: Marco Borggreve

avantilogosmall.105743

Raha ei tee onnelliseksi, mutta Avantin Rahakonsertti tekee! Talous opettaa taidetta tekemään oikeita ratkaisuja, eikä Avantissa aikailla. Konsertin sävellyksiä höylätään, leikataan ja sopeutetaan, sillä kaiken voi tehdä halvemmalla ja tehokkaammin. Säästötoimia kokeillaan Sibeliuksen Andante festivoon, Karelia-sarjan Alla Marciaan ja Finlandiaan. Avanti! esittää myös oman improvisoidun näkemyksensä hallituksen tulevaisuuden visiosta “Suomi 2025 – Yhdessä rakennettu”.

“Taloudessa eletään kovia aikoja. Taiteeseen tehokkuusajattelu ja tuottavuuden kasvattaminen sopivat kuitenkin huonosti. Mitä konkreettisesti tarkoitetaan, kun taiteen kohdalla sanotaan, että pitää tehdä enemmän vähemmällä? Ideana ei nyt ole valittaa ja vinkua lisää rahaa. Vältämme ryppyotsaisuutta vaikka aihe on vakava. Näytämme  musiikin avulla leikkausten, höyläysten ja rajujen sopeutusten seurauksia”, sanoo Avantin taiteellinen johtaja Kari Kriikku.

Taloustalkoissa ovat mukana mm. Avanti!, Jaakko Kuusisto, Essi Luttinen, Jonathan Roozeman, Otaniemen kaiku ja Kaisaniemen ala-asteen musiikkiluokkien kuoro. Suomalaisia opastavat kaidalle tielle Jean Sibelius, Johann Strauss jr., Anton Webern, Morton Feldman, Hans Eisler sekä wanhat koululaulut. Ensiesityksenä Suomessa Jay Schwartzin Music for Orchestra 3.

Tarjolla ei ole vain musiikillista vyönkiristystä, vaan tähtäimessä on jatkuva kasvu ja kestävä kehitys.

**
Rahakonsertti 4.10. klo 19
Vanha Ylioppilastalo (Mannerheimintie 3, 00100 Helsinki)
Liput 30 / 20 €
Lippupiste, www.lippu.fi, puh. 0600 900 900

**

Rahakonsertin ohjelma:

Hans Eisler: There’s Nothing Quite Like Money

Jean Sibeliuksen teokset leikattu virkamiestyönä, juustohöylättynä sekä rajusti sopeutettuna: Andante festive / Alla marcia Karelia-sarjasta / Finlandia

Anton Webern: 3 kappaletta sellolle ja pianolle op 11
Ludwig van Beethoven: Turkkilainen marssi
Johann Strauss jr. (sov. Anton Webern): Aarrevalssi

Ludwig van Beethoven: Ateenan rauniot -alkusoitto
Frank Loesser: Brotherhood of Man, musikaalista How to succeed in business without really trying.

Reippaita koululauluja: Koululaisen marssilaulu / Suksimiesten laulu / Eespäin joukko nuorien
”Suomi 2025 yhdessä rakennettu” Suomen tulevaisuuden visio, improvisaatio valtioneuvoston tekstistä

Jay Schwartz: Music for Orchestra III

Avanti! kamariorkesteri
Jaakko Kuusisto, kapellimestari
Pasi Heikura, juontaja
Essi Luttinen, laulu
Joonathan Roozeman, sello
Kampayhtye
Otaniemen Kaiku, johtaa Tapani Länsiö
Kaisaniemen ala-asteen kuoro, johtaa Kirsi Pettinen
Ohjelman suunnittelu Kari Kriikku ja Antti Häyrynen

Haastattelu: Suomalaiset uudelleenradikalisoidun Wagnerin tekijöinä

Mika Vainio 1 Mika Vainio 1

Mika1

Mika Kares. Kuva (c) Saara Salmi.

Mika Vainio. Kuva (c) Josephine Michel.

Mika Vainio. Kuva (c) Josephine Michel.

Monitaidefestivaali Ruhrtriennalen (14.8.-26.9.) musiikkiohjelma on pyörryttävää luettavaa. Philippe Herreweghe ja Collegium Vocale Gent teatteriesityksessä, joka yhdistää Pier Paolo Pasolinin Accattonen Bachin kantaatteihin! Videoteokseen liitetty Haydnin Schöpfung gentiläisten laulamana, mutta tällä kertaa René Jacobsin johdolla! Pienissä ryhmissä läpivaellettava, installaatioksi muutettu Monteverdin Orfeo! Klangforum Wien! Ensemble Modern, Ingo Metzmacher sekä Luigi Nonon ooppera Prometeo! Ja viimeisimpänä muttei vähäisimpänä Wagnerin Rheingold, jossa soittaa Teodor Currentzisin komeettaorkesteri MusicAeterna, jossa Wotanina debytoi Mika Kares, ja johon uutta elektronista musiikkia tekee Mika Vainio!

Gerard Mortierin vuonna 2002 perustaman vuotuisen festivaalin keskiössä on alusta asti ollut teatteri ja musiikkiteatteri, ja vierailuja ovat tehneet näyttämötaiteen huippunimet Patrice Chéreau’sta Pina Bauschiin ja Robert Wilsoniin. Vuosiksi 2015-2017 tapahtuman taiteelliseksi johtajaksi valittu hollantilainen Johan Simons on hänkin taustaltaan ohjaaja, aivan kuten neljä edeltäjäänsä. Johtovastuun lisäksi Simons ohjaa ensimmäisellä festivaalillaan Rheingoldin ja Accattonen esitykset sekä vetää muun muassa taiteilijoita ja yleisöä yhteen kutsuvia ”salonkeja” ja musiikkikriitikko Alex Rossin kirjan The Rest Is Noise livemusiikilla säestettyä lukupiiriä.

Ruhrtriennalen keskeisenä tapahtumapaikkana ovat tehdashallit. Hiili- ja terästeollisuus on jättänyt peruuttamattoman jälkensä Ruhrin alueen maisemaan, mutta teollisuuden rakennemuutokset ovat sittemmin luoneet tarpeen ja mahdollisuuden tyhjentyneiden tuotantolaitosten uusiokäytölle. Wagnerin Rheingold kuullaan festivaalin päähallissa Jahrhunderthallissa, Bochumissa, ja se jatkaa Mortierin ideoimaa Kreation-sarjaa, jossa taiteenlajien rajoja ylitetään suuren luokan tuotannoissa.

Mutta miten elektroninen musiikki yhdistetään Wagneriin? Kuuleeko yleisö orkesteria tai laulajia erilaisten suotimien muokkaamana? Paukkuvatko Nibelheimin alasimet sähköisinä? Festivaali jättää Mika Vainion osuuden tiedotuksessaan pitkään salamyhkäiseksi, kunnes vähän ennen ensi-iltaa internetsivuille ilmestyy kuuluisaa Es-duuria maisteleva näyte ”kuunneltavaksi matkalla tapahtumapaikalle”.

Vainio tarkentaa osuuttaan sähköpostitse: ”Musiikkini soi tehdas- eli konserttisalissa oopperaa ennen ja sen jälkeen. Osani itse oopperassa on vähäinen. Soitan mukana alkusoitossa ja tuotan lisäksi muutamia soundeja oopperan aikana.” Livenä soittamansa materiaalin nykyään Berliinissä asuva artisti on työstänyt paikan päällä Bochumissa – ennen ja jälkeen esityksen soivan musiikin hän valmisti kevään aikana. ”Instrumentteina minulla on mukana sampleri ja sekvensseri, analoginen syntetisaattori sekä efektilaitteita. Soitan ja prosessoin materiaalia myös aiemmin studiossa valmistamaltani cd-levyltä. Toisen ja kolmannen kohtauksen välillä soitan näyttelijä Stefan Hunsteinin esittämässä tekstiosuudessa, ja silloin prosessoin myös hänen ääntään.”

Sekä omalla nimellään, useilla pseudonyymeilla että yhteistyönä äänitteitä julkaissut Vainio on yksi tunnetuimmista suomalaisista elektronisen musiikin artisteista. Muusikon tuotantoon mahtuu monenlaista ilmaisua aina Ilpo Väisäsen kanssa muodostetun Pan Sonic-duon 1990-luvun riisutusta soinnista sooloprojekti Ø:n eteerisen hienovaraiseen uusimpaan materiaaliin ja Joachim Nordwallin kanssa toteutettuun metalli- ja metallimusiikkisointeja hyödyntävään Monstranceen asti. Ruhrtriennalella Vainio esiintyy myös sellisti Arne Deforcen kanssa Essenissä, jossa kaksikko soittaa materiaalia viime vuonna ilmestyneeltä albumiltaan Hephaestus.

Vaikka kokeellisen elektronisen populaarimusiikin ja elektroakustisen taidemusiikin yläkäsitteiden alle liitettävän musiikin välillä voi ja täytyy tehdä rajanvetoja eri tyylisuuntausten ja toisaalta institutionaalisten kytkösten – musiikin käyttötarkoitusten – vuoksi, laajasti tarkasteltuna rajaviiva on veteen piirretty. ”Kai lokerointi jotenkin auttaa hahmottamaan musiikin olemusta”, Vainio toteaa. ”On kylläkin melko ankeaa, että jotkut edelleen ymmärtävät minut teknomuusikkona. Tekno on musiikinlaji, josta olin kiinnostunut vuosina 1989–1995.”

Aiemmin Vainio on kertonut kuuntelevansa klassista musiikkia laajasti Sainte Colombesta Toru Takemitsuun, mutta hän toteaa kuitenkin tuntevansa oopperaa melko vähän. Aloitteen osallistumisesta Rheingoldiin tekivät Teodor Currentzis sekä festivaalin dramaturgi ja sen populaarimusiikkiohjelman kuraattori Tobias Staab. ”He ovat tunteneet musiikkiani jo pidemmän aikaa. Tapasin Teodorin Berliinissä talvella. Simonsin tapasin ensi kertaa vasta nyt täällä Bochumissa.”

Myös Mika Kareksen reitti produktioon on kulkenut Currentzisin kautta. 36-vuotias suomalaisbasso lauloi syksyllä 2014 MusicAeternan kotikentällä Permin oopperatalossa Don Giovannin Commendatorena ja osallistui myös teoksen äänityksiin. Sony Classicalin julkaisun piti ilmestyä kuluvan syksyn aikana, mutta nyt Kares kertoo kenraaliharjoitusta edeltävänä päivänä puhelimitse hieman yllättäviä uutisia: ”Teodor kävi äänitettyä materiaalia läpi Ranskassa Sonyn kanssa, minkä jälkeen hän totesi, että miehitykseen on tehtävä muutoksia.” Uusi nelipäiväinen levytyssessio saatiin järjestettyä marraskuun lopulle.

Kares on laulanut Rheingoldin bassorooleja Fasoltia ja Fafneria esimerkiksi Valenciassa ja Metropolitanin cover-solistina, mutta laulajan hyppäys Wotanin saappaisiin ei ole mikään itsestäänselvyys. Kyseessä on paitsi selkeä bassobaritonin rooli, myös yksi vaativimmista perusohjelmistoon kuuluvista tehtävistä. ”Teodor halusi nimenomaan minut rooliin alusta alkaen, ja produktiota on rakennettu paljon ympärilleni. Se tuntuu hyvältä ja on hieno mahdollisuus, mutta toisaalta myös kova paikka”.

Miettiessään rooliin ryhtymistä Kares halusi ensin nähdä, kuinka Lohengrinin Henrik Linnustajan osa sopisi hänelle. Tähän tarjoutui tilaisuus Savonlinnan oopperajuhlilla vuonna 2013, ja tulevaisuudessa Kares laulaa Heinrichina myös Brysselin La Monnaiessa. ”Heinrichin ja Wotanin rooleissa on oikeastaan melko samanlainen tessitura, ja tiettyjen ylä-äänten pitää vain tulla. Roolien laulaminen vaatii, että ääni istuu sekä ylhäältä että alhaalta.”

Ruhrtriennalen Rheingold on Currentzisin ensimmäinen Wagner-produktio. Kreikkalaiskapellimestari ja hänen orkesterinsa ovat nyt kuumaa valuuttaa, johon Helsingin juhlaviikkojen yleisökin sai helmikuussa unohtumattoman kosketuksen. Currentzis on neuvotellut MusicAeternalle ja samannimiselle kuorolle Permiin sopimuksen, joka mahdollistaa paitsi talossa tehtävien tuotantojen huolellisen valmistelun, myös vierailukonsertit kauden aikana ja pidemmät festivaalivierailut kesäisin. Tänä kesänä Ruhrtriennalen lisäksi vuorossa oli Aix-en-Provencen festivaali, jonne matkasivat maestro ja kuorolaiset. Ääniterintamallakin tapahtuu jatkuvasti: pian ilmestyy orkesterin tulkinta Stravinskyn Kevätuhrista, Les Nocesin levytys seuraa perässä ja haastatteluissa Currentzis on puhunut myös Beethovenin sekä Mahlerin sinfonioiden levyttämisestä.

Ensisijaisesti kapellimestari tunnetaan edelleen klassismin ja barokin ajan musiikin tulkinnoistaan. ”Kyllähän vanhan musiikin alalla profiloituneet maestrot ovat viime aikoina tehneet Wagneria, kuten Thomas Hengelbrock Bayreuthissa ja Marc Minkowski, jonka Lentävän hollantilaisen levytysdebyytissä olin mukana”, Kares toteaa ja naurahtaa perään: ”Ehkä minusta on tullut vähän tällainen debyyttien erikoismies.”

Julkisuudessa Currentzisista ja permiläisorkesterista on muotoutunut kuva mystisenä meditaatioyhteisönä, jonka toiminta Siperian perukoilla eroaa siististä sisätyöstä tavallisen orkesterin soittajana kuin yö päivästä. Mutta mikä on totuus? ”Permissä käynti on kyllä aivan oma juttunsa. Siellä saatetaan levyttää keskellä yötä, pysähtyä välillä pitkäksi aikaa ihan vain kuuntelemaan virettä, ottaa jossain kohtaa vodkasnapsia ja palata jälleen töihin. Minä olen tarpeeksi hullu siihen hommaan. Ja jos kaiken tekisi aina saman kaavan mukaan, samalla rahalla ja samojen ihmisten kanssa, niin kyllä siihen tylsistyykin.”

”Bochumiin tullessani tiesin jo mitä odottaa, koska olen ollut Permissä. Teodorin kanssa musiikin tekemisessä on aina poikkeuksellista raikkautta ja uutta suuntaa. Asioita ei tehdä pelkästään mahdollisimman hyvin, vaan myös eri tavalla.” Uuden suunnan hakemiselle on ollut Saksassakin runsaasti aikaa. Kares aloitti työt paikan päällä heinäkuun puolivälissä, ja elokuun lopulla orkesterin saapuessa kaupunkiin harjoitukset siirtyivät Jahrhunderthalleen. ”Siellä teimme aika paljon töitä ajoituksen kanssa. Tila on niin suuri, että sekä orkesterilla että laulajilla on käytössä mikrofonivahvistus – niin sanottu liukuva etäisyystasoitin, joka auttaa pitämään balanssin. Etäisyys laulajiin muodostuu sen verran suureksi, että myös orkesteri ja kapellimestari tarvitsevat vahvistusta kuullakseen meitä.”

Mika Kares (ensim. oikealta) Jahrhunderthallen näyttämöllä. Kuva (c) JU/Ruhrtriennale 2015.

Mika Kares (ensimmäinen oikealta) Jahrhunderthallen näyttämöllä. Kuva (c) JU/Ruhrtriennale 2015.

Kares luonnehtii harjoitusperiodia hyvin intensiiviseksi ja toteaa, että tehdasrakennuksista on tullut kuin toinen koti. ”Sellaisten suurten persoonien kuin Teodorin ja Johan Simonsin kanssa työskentelymetodina on carpe diem. Päiväohjelmiin saattaa tulla päivityksiä vielä varttia vaille puolenyön, ja vaikka aikatauluissa lukisi jotain muuta, harjoituksia jatketaan niin pitkään kuin tarvitsee. Toisaalta harjoituksia ei myöskään ole pitkitetty, jos harjoiteltavaa ei ole enää ollut.”

Simonsin ohjauksen on ennakkoon kerrottu tavoittelevan muun muassa nuoren Wagnerin vasemmistovallankumouksellisen ajattelun ilmentämistä. Kyse on kapitalisminvastaisen sanoman elvyttämisestä! Partituurin rikkomisesta uudenlaisessa musiikillisessa reflektiotilassa! Ja Ruhrin alueen tarinasta – teollistumisesta, työväenluokasta sekä kapitalismin vaikutuksesta yhteiskuntaan ja ympäristöön.

Monien nykyisissä Wagner-ohjauksissa karsastamia natsiviittauksiakin saattaa olla luvassa. Kares nimittäin kertoo, että Rheingoldin harjoitusperiodi aloitettiin katsomalla Luchino Viscontin elokuva Kadotetut (wagneriaaniselta alkuperäisnimeltään La caduta degli dei), ja että ohjauksessa sovitetaan sen kohtauksia. Viscontin elokuva kuvaa saksalaisen metalliteollisuussuvun yhteistyötä kansallissosialistien kanssa. ”Se alkaa kohtauksella, jossa palvelija pesee isäntänsä. Näin myös me aloitamme lavalla: riisuutumalla, peseytymällä ja pukeutumalla uudelleen.”

Viscontin elokuvan käyttö on mielenkiintoista myös siksi, että Simons on jo aiemmin ohjannut siitä menestyneen näyttämöversion yhdessä säveltäjä-ohjaaja Paul Koekin kanssa. Tämä ZT Hollandia-teatterin tuotanto nähtiin muun muassa Salzburgin musiikkijuhlilla vuonna 2001. Rheingold puolestaan muistuttaa lähtökohdiltaan Simonsin Ruhrtriennalelle vuonna 2002 Koekin ja Mortierin kanssa toteuttamaa Kreation-sarjan teosta Sentimenti. Siinä musiikkina kuultiin katkelmia Verdin oopperoista, ja Rheingoldin tapaan esityksellä pyrittiin myös heijastamaan alueen historiaa: tekstinä oli Ralf Rothmannin ruhrilaista työväenluokkaa tarkasteleva romaani Milch und Kohle.

Rheingoldin ohjaus on hyvin fyysinen ja liikunnallinen, mistä pidän”, Kares kertoo. ”Tavanomaiseen Wagneriin verrattuna kyse on varsin riisutusta ilmaisusta. Suuren keihään sijaan Wotanilla – bisnesmiehellä – on valtansa merkkinä kultainen kynä.” Simonsin vahva teatteriosaaminen tuntuu työotteessa. ”Näyttelijäntyöhön on kiinnitetty paljon huomiota. Normaalisti ohjaajat myös tekevät paljon töitä luontevien, staattisten lauluasentojen kanssa, mutta Simons on ottanut erilaisen lähestymistavan ja pyytänyt laulajilta kaikkein hulluimpia mahdollisia asentoehdotuksia. Jos vaan mahdollista, niin lauletaan pää kainalossa ja kattoa kohden.”

Jahrhunderthallissa esitys toteutetaan kolmella eri näyttämötasolla: lavalla, jolla orkesteri soittaa, alatasolla lavan edessä sekä sen takana ylhäällä, missä Valhalla häämöttää koruttomana, valkoisena fasadina. Robustissa teollisuushallissa raja lavastetun ja lavastamattoman tilan välillä kuitenkin hälvenee. ”Tila on sikäli poikkeuksellinen, että se ihan huokuu Nibelheimin takomisen miljöötä. Halliin tullessa tuntuu, että voi eläytyä siihen, miten tavallinen työpäivä metallinsulattamossa olisi alkanut.”

Kareksen työpäivät kuluvat yhä tiivistyvällä tahdilla kansainvälisillä näyttämöillä, mutta vielä tällä hetkellä kalenteriin mahtuu myös kahden musiikkitapahtuman luotsaaminen kotimaassa. Elokuun alussa hän toimi ensimmäistä kertaa Rauma Festivon taiteellisena johtajana, ja touko-kesäkuun vaihteessa ohjelmassa oli nyt toisen kerran järjestetty Eurajoki Bel Canto. Viimeksi mainitun tapahtuman ohjelman ovat muodostaneet suomalaisten huippujen ja nuorten laulajien konsertit sekä mestarikurssit.

”Eurajoen taustalla on se, että tulin miettineeksi, että vaikka itse nuorempana sainkin tukea tietyiltä henkilöiltä, huippulaulajat jäivät etäisiksi. Yksittäisen mielipiteen kertominen tekemisestä ei riitä”, Kares sanoo. ”Ennen kaikkea toiminnassa on kyse nuorten laulajien mentoroinnista, sitten toki laulutunneista, mutta myös eräänlaisesta uravalmennuksesta. Minulla on viimeinen tieto siitä, mitä maailman turuilla ja toreilla tapahtuu, ja vaikka jokaisen pitää laulajana raivata oma tiensä, jaetut kokemukset ovat hyvin tärkeitä.” Eurajoen mestarikurssien osallistujiin on kuulunut kilpailumenestyjiä kuten baritoni Aarne Pelkonen sekä viimeisimpinä Merikanto-kilpailun ja Timo Mustakallio-kilpailun voittajat sopraano Hanna-Kaisa Nyrönen ja basso Markus Suihkonen.

Ruhrtriennalen Rheingoldiin latautuu paljon odotuksia. ”Onhan produktio uudenlainen, ja aina kun Wagneria esittää Saksassa, niin ollaan koskettamassa jotain pyhää. Saa nähdä, millaisia buuauksia ehkä aluksi saamme.” Vaikka ylijumalapestin vastaanottaminen ei ollut sormia napsauttamalla syntynyt päätös, Kares näkee sen oikeana. ”Rooli tuntuu nyt omalta. Taiteilijana en kuitenkaan halua nähdä itseäni tarkasteltavan vain jonkinlaisessa suomalaisbassojen jatkumossa, jossa minulla on laulussani yhtä piirrettä Talvelalta, toista Borgilta ja kolmatta Ryhäseltä. Näidenkin kolmen ja jokaisen muun laulajan kohdalla oleellista on ymmärtää, että ilmaisu tapahtuu tässä ja nyt, esityksessä eikä traditiossa. Tämän tavoittamiseen työskentely Teodorin kanssa antaa erityisen mahdollisuuden.”

Justus Pitkänen

Rheingold sai ensi-iltansa Ruhrtriennalella lauantaina 12.9. Amfion on paikalla perjantain 18.9. esityksessä.