Sinebrychoffin museossa Helsingissä pidettiin 21.11.2015 tilaisuus säveltäjän kunniaksi. Siinä puupuhallinkvartetti Anna-Leena Rysä (huilu) , Päivi Kärkäs (oboe) , Kimmo Leppälä (klarinetti) ja Jussi Särkkä (fagotti) soitti Marvian Kvarteton opus 12 (1936). Pianotaiteilija Risto-Matti Marin tulkitsi ensimmäisen osan Marvian harvoin kuullusta pianosonaatista Des-duuri op. 16 (1945). Lopuksi Kirsi Tiihonen (sopraano) ja Risto-Matti Marin esittivät Marvian laulut ”Koti suviyössä” (Einari Vuorela) opus 4/4 (1935), ”Syyspäivä” (Elvi Sinervo) opus 17/2 (sarjasta Laulu joka vuodenajalle 1935-47) sekä ”Kun minä mokoman saisin” opus 1.
Mutta kuka oli Einari Marvia (1915-1997)?
Vaikka olemme vielä Sibeliuksen juhlinnassa vahvasti ’kiinni’ on syytä muistaa muitakin, niitä jotka kuuluvat musiikkielämän perusteita luovaan mikrohistoriaan. Ja toisaalta siksi, että mieleen tulee keskeinen kysymys, mikä on itse kunkin kohdalla tärkein toiminnan alue. Monipuolisesti lahjakkaat ihmiset kuten Einari Marvia tunsivat vetoa moniin erilaisiin aktiviteetteihin, säveltämiseen, musiikintutkimiseen, musiikin esittämiseen, toimittamiseen, organisoimiseen, opettamiseen. Joku voisi väittää, että kunkin olisi parasta keskittyä siihen missä hän yltää parhaimpaan. Mutta toisaalta musiikkielämän eri tehtäviä voi olla joskus vaikea erottaa toisistaan. Juuri tällainen on Einari Marvian tapaus.
Lied-säveltäjä
Erkki Salmenhaara liitti häneen tittelit: filosofian lisensiaatti, kustannuspäällikkö, tutkija ja säveltäjä. Tähän voisi lisätä: humanisti. Kieltämättä jos katsoo luetteloa Marvian julkaisuista, ja käy läpi Liisa Aroheimo-Marvian luokittelemat arkistomapit, eniten hänen jättämiään merkkejä on sävellyksen alalla, ja sen jälkeen tutkimus- ja kirjoitustoiminnan saralla. Sävellystuotannon pääpaino on määrällisesti liedeissä. Hänen tekstivalikoimansa on laaja, luettelen: Kanteletar, Eino Leino, Vuorela, Sinervo, J.H. Erkko, Aulis Ojajärvi, Saima Harmaja, Yrjö Jylhä, Katri Vala, Ainamo. Uuno Kailas, Sirpale, L. Sarasto, Horatius, Propertius, Catullus, Hilja Haahti, Ilmari Pimiä, R. Kouta, Tsan Tien Li, M. Pokela, J. Reuter.
Lied-säveltäjänä häntä tietenkin mieluiten vertaisi Yrjö Kilpiseen. Mutta Marvialla oli oma tyylinsä, joka liikkui impressionismin ja ekspressionismin välimailla. Hän sanoi itse seuraavasti: ”Jos meillä uskaltaa kirjoittaa tyhjän kvintin, se on heti Kilpisen vaikutusta, hymnimäinen tunnelma taas tuo arvostelijoiden mieleen Järnefeltin, sekuntipidätys Madetojan ja sekstisointu.urkupisteenä Sibeliuksen! Puolestani myönnän, jos esikuvia kerran on löydettävä, että Kuula on vaikuttanut soinnunkäsittelyyn ja Melartin melodianmuodostukseen. Sitä paitsi on Sibelius suurin musiikki-ihanteeni – mikä tietysti sekin vaikuttaa” (Marvia omaelämäkerrassaan teoksessa Suomen säveltäjiä, toim. Sulho Ranta. Porvoo:WSOY, 1945, s. 725).
Marvian sävellyskonserttien 1945 ja 1950 painopiste oli yksinlauluissa. Hänen laulujaan esittivät noina aikoina mm. Ture Ara, Aune Antti, Lea Piltti, Jorma Huttunen, Alma Kuula, Ti Niemelä, Liisa Linko-Malmio, Marianne Mörner, Aulikki Rautavaara ja Anja Rantala. Monista lauluista oli myös orkesteriversiot. Tukholmassa häntä verrattiin Armas Järnefeltiin. Marvia itse myös esiintyi säestäjänä, mistä hän mielellään kertoi hauskoja muistoja lähipiirilleen.
Janne Raitio kiteytti ensimmäisen sävellyskonsertin arvostelussaan Marvian tyylipiirteitä seuraavasti:
“Sanonnaltaan hän on ehkä perusajatukseltaan romantikko, mutta hänen vahvimmassa puolessaan, värikkäässä ja persoonallisessa soinnutuksessaan, havaitaan myös selviä impressionistisia piirteitä. Melodista raikkautta ja keksintää ei tunnu puuttuva, ja säveltäjä uskaltaa rohkeasti herkän tunnelmalyriikan rinnalla ryhtyä käsittelemään melkeinpä filosofista runoutta…” (Salmenhaara 1996: 559)
Puolestaan Matti Tuloisela on luonnehtinut Marviaa yksinlaulujen säveltäjänä niiden kokoelman esipuheessa seuraavasti:
“Einari Marvia jatkoi Yrjö Kilpisen lied-perinnettä suomalaisessa säveltaiteessa, mutta sai musiikilliset vaikutteensa pikemminkin opettajaltaan Erkki Melartinilta kuin Kilpiseltä. Marvian laulujen lähtökohtana olivat muinaissuomalaiset kansanrunot ja kotimaisten runoilijoidemme innoittama luonnonlyriikka. Romantiikan ja impressionismin sävyttämien laulujen jälkeen Einari Marvian sävelkieli muovautui varsin pian uusromantiikan ja ekspressionismin suuntaan sivuten myös tulenkantajien eurooppalaisuuteen suuntautuvaa eksotiikkaa. Radikaalit ja rohkeammat tyylikokeilut jäivät sen sijaan säveltäjälle vieraiksi.
Einari Marvian lauluille ja kansanlaulusovituksille on ominaista musiikillinen ja melodinen rikkaus, joita tukee värikäs ja persoonallinen soinnutus. Laulujen usein impressionistissävytteinen piano-osuus on varhaislauluja lukuun ottamatta teknisesti vaativaa, osin virtuoosista. Laulujensa tekstit Marvia valitsi laajalta alueelta, mikä ilmentää hänen monipuolista sivistystään ja laajaa runouden tuntemustaan. Säveltäjän runomateriaali muodostuukin varsin erityyppisistä runouden lajeista, kuten pohdiskelevasta mietelyriikasta, mystiikasta, eksotiikasta ja huumorista. Erityisesti luontoaiheet olivat säveltäjän sydäntä lähellä”.
Tämä pitää paikkansa. Kun käy läpi valikoiman Marvian laulukokoelmia niissä kiinnittää huomiota juuri genren hallittu mestaruus, hän todella kirjoittaa liediä jossa sana ja sävel yhdistyvät Seppo Nummen teorioiden mukaisesti. Kukin runoilija saa oman vastineensa sävelkielessä; Katri Valaan sävelletty musiikki on ’modernia’, Marvia yltää jopa omintakeiseen orientalismiin niissä.
Soitinmusiikkia
Marvian musiikissa on niin runsaasti pohjalaisuutta, että miltei luulisi hänen olevan kotoisin sieltä, mutta itse asiassa hän syntyi Kuopiossa, mutta muutti nelivuotiaan Ilmajoelle, ja sitten Helsinkiin Pukinmäelle – jossa Marvian onneksi asui tuolloin (1924) Erkki Melartin.
Marvia itse kertoo, että hänen ensimmäiset sävellyksensä olivat pianokappaleita kuten ’metafyysillisiä syvyyksiä’ tavoitteleva teos Kuolema , joka alkoi eloisasti duurissa ja päättyikin synkkiin tremolosointuihin c-mollissa. Myös ensimmäinen pianosonaatti oli ’sydäntäsärkevän surumielinen’, se sai lisänimen Sonate melancolique. Melartinin mielestä se merkitsi kuitenkin edistystä. Sävellystunnit hänen kanssaan olivat unohtumattomia . Hän oli hienotunteinen , ystävällinen ja henkevä opettaja, hän loi ympärilleen tunnelman, jossa melkein unohti opettajan ja oppilaan välisen eron.
Soitinmusiikin alalla Marvian tuotanto on kuitenkin suppea. Pianosonaatti Des-duuri on nostettu unohduksesta Kimmo Hakasalon ja Arto Satukankaan ansiosta. Se on merkittävä, raikas lisä suomalaiseen pianokirjallisuuteen. Ensiosa on virtuoosinen rinnakkaisoktaaveineen ja –sointukulkuineen, muunnesoinnuista palataan aina turvallisesti Des-duuriin; viimeinen osa on mielenkiintoinen kromaattisessa sävelkielessään.
Se syntyi 30-luvulla samoin kuin Muunnelmia eteläpohjalaisesta kansanlaulusta sekä kvartetto puupuhaltimille. Sen hän uusi 1945 puhallinkvintetoksi, jolloin siihen liitettiin käyrätorvi. Sen sävelkielelle on ominaista musikanttisuus, ja yllättävät harmoniset käänteet muuten diatonisessa tekstuurissa.
Salmenhaara kuvaa teoksen sisältöä seuraavasti:
“Kvartetto on raikkaan musikanttista ja hyvin soivaa puhallinmusiikkia. Ensiosan tanssillinen pääteema tuo mieleen Madetojan Konserttialkusoiton. Mutta jo tässä esikoisteoksessa tulee esiin Marvialle luonteenomainen piirre: hänen erityinen kiinnostuksensa harmoniaan. Puhallinmusiikille yleensä luonteenomaista diatonisuutta värittävät jo ensiosassa yllättävät harmoniset käänteet, ja soinnullisesti vielä monitahoisempi on teoksen hidas osa.” (Salmenhaara 1996: 558)
Voi sanoa että se on sävyltään nuorklassisismia Busonin mielessä, mutta sen henkevässä kepeydessä ja sointikuvassa on jotain ranskalaista. Ranskalaisuus lienee suodattunut Marvialle Madetojan ja Melartinin kautta.
Orkesterikokemuksia
Marvian läheisimpiä sävellyskumppaneita olivat Taneli Kuusisto, Ahti Sonninen ja Jouko Tolonen. He pitivät yhdessä konsertteja Helsingissä ja muualla Suomessa vuosina 1948-1952. Eräässä niistä esitettiin hänen ainoaksi sinfoniseksi teokseksi jäänyt sinfoninen runo Taru. Otsake voisi antaa odottaa jotain Sibeliuksen Sadun kaltaista, mutta teoksen yleissävy on kertova eeppisessä mielessä, joskin orkesterin käsittelyssä on sibeliaanisia sävyjä. Teosta kiitettiin aikoinaan hallitusta ja värikkäästä orkesterinkäsittelystä ja sitä pidettiin “vaikuttavana lisänä suomalaiseen orkesterimusiikkiin” Teoksesta on olemassa äänite Yleisradion arkistossa. Sen perusteella voi vain arvailla, mitä Marviasta olisi kehittynyt, jos hän olisi jatkanut orkesterimusiikin saralla.
Marvia oli myös aktiivinen elokuvamusiikin alalla ja sävelsi musiikin mm. elokuvaan Sillankorvan emäntä; hän oli mukana 1954 perustettaessa Suomen elokuvamusiikin yhdistystä.
Orkesterimusiikin kannalta oli Marvian kokemus sota-aikana RUK:n orkesterin johtajana tärkeä. Orkesterin koko oli parhaimmillaan 67 soittajaa ja se konsertoi eri puolilla Suomea. Muuan kirjoitti, että oli vaikea sanoa soittiko lavalla RUK:n orkesteri vai joku soittajisto, joka palvelee RUK:ssa. Muutoin Marvia kuvaa itseään:
”En ole koskaan ryhtynyt uuden etsijäksi ja kokeilijaksi esimerkiksi 1920-luvun ’modernistien’ tapaan. Atonalismi ja muut uudet virtaukset ja ismit ovat aina jääneet minulle vieraiksi… rakennan totutulle tonaaliselle pohjalle.” Lauluissa joka tapauksessa on myös taitavaa harmonista tekstuuria. Pääkvaliteetiksi esteettisessä mielessä hän kuvaa surumielisyyden, joka monesti kohoaa pateettisiin purkauksiin. Siinä on niiden voima, mutta myös heikkous.” (op. cit. s. 724)
Ediittori
Marvian toiminta musiikin editoijana ja julkaisijana liittyi luonnollisesti hänen virka-asemaansa Musiikki Fazerin kustannuspäällikkönä vuosina 1946-1980 eli yli kolmenkymnenen vuoden aikana. Sodan jälkeen hän joutui rakentamaan liikkeen toiminnan uudestaan ja luomaan kansainvälisiä suhteita. Ei tule useinkaan ajatelleeksi kun kuulee vaikka Karl Collanin yliopistollisia liedejä, ettei meillä olisi niitä niin helposti saatavilla ilman Documenta musicae fennicae -sarjaa, jonka ensimmäiset 16 nidettä hän toimitti. Eikä liioin kun jouluaattona istahdamme pianon ääreen säestämään joululauluja tule aina mieleen, että useimmiten tuttujen laulujen soinnutukset ovat Marvian käsialaa. Verrattuna monissa kodeissa käytettyihin vanhoihin saksalaisiin joululaulukokoelmiin ja niiden sovinnaisiin harmonisointeihin Marvian ratkaisut olivat korvalle raikkaita ja yllättäviäkin, mutta nyt niistä on tullut osa suomalaisia perinnettä.
Liioin ei aina muisteta, kun vilkaistaan musiikin historiikkeja, hakuteoksia ja elämäkertoja, että takana oli juuri Marvian kynä. Esimerkiksi Suomen säveltäjiä II -kokoelmassa ja Suomalaisia musiikin taitajia -kokoelmassa monet taiteilijaelämäkerrat olivat Marvian laatimia. Mikä valtava työ on laatia jonkun kuuluisan taiteilijan elämän hajanaisista lähteistä, mitä kirjavimmista, kirjeenvaihdosta lehtileikkeisin ym. narratiiveja, kertomuksia ja varustaa ne juonella ja oikealla karakterisoinnilla. Marvian tekstit ovat kaikki eläviä. Usein hän ottaa esiin humoristisia puolia tietäen karakteristisen anekdootin voiman.
Historioitsija: soittavat ylioppilasnuoret
Marvian historioitsijan työ johti mm. musiikkiliike Fazerin historiikkiin ja Helsingin kaupunginorkesterin historiaan yhdessä Matti Vainion kanssa. Hän kirjoitti yhtä lailla Sibeliuksen vapaamuurarimusiikista kuin Thomas Byströmistä. Marvia tunsi musiikkimme varhaisimmat vuosisadat äärimmäisen tarkkojen arkistotutkimusten ansiosta. Hän osasi nähdä kuvien, kirjeiden ja faktojen taa kunkin kauden elävään todellisuuteen.
Varsinaiseen musiikintutkimustyöhön Marvia sai virikkeen opettajaltaan Toivo Haapaselta Helsingin yliopistossa. Hän antoi tälle tutkimusaiheeksi soittavien ylioppilaiden osuuden orkesterihistoriassamme Turun akatemian ajoista lähtien. Orkesteritoiminta oli se musiikki-insituutioiden laji, johon hän erikoistui. Marvian pro gradu -työ käsitteli akateemista soitinmusiikkitoimintaa 1640-1827, jota jatkoi lisensiaatintyö Turun ylipistoon koskien akateemista musiikkielämää 1828-68. On joskus hauskaa katsoa millainen oli ‘myyttinen’ pro gradu -tutkielma viisikymmentä vuotta sitten ja useimmiten hämmästyä, ettei taso silloin ollut välttämättä sen huonompi tai parempi kuin nykyisinkään.
Marvia kertoo Turun akatemian aikojen ylioppilaiden ja kaupungin muusikkojen konflikteista:
Musiikinjohtaja Samuel Hartman vihittiin maisteriksi akatemian ensimmäisessä promootiossa 1643 mutta vaikka hän oli saanut korkeimmat arvosanat häntä ei nimitetty priimukseksi, koska hän ”sig med musicerandet och skallmejors trackterande sysselsatt”.
Paciusta hän luonnehti osuvasti lainaten puhetta tämän hautajaisissa 1891:
”Pacius oli musiikin tantereella sotapäällikkö , joka loi taiteellisen armeijansa pelkistä harrastelijoista ja saavutti niiden avulla voittoja, joita he itsekin ihmettelivät”.
Faltin oli puolestaan luonteeltaan Paciuksen täysi vastakohta, hyväntahtoinen ja lempeä. Hänen ongelmansa oli orkesterilaisten tupakanpoltto ja punssin juominen har joitusten aikana. Niistä hänen onnistui vierottaa orkesterinsa tuomalla sisään suuren höyryävän teetarjottimen herkullisine vehnäksineen. Tupakointi sallittiin vain väliajoilla.
Marvia on kaivanut esiin tarkkoja tietoja soittajistaan. Orkesterin kokoonpano 1880- ja 1890-luvuilla oli mielenkiintoinen, sillä sieltä löytyi mm. seuraavia nimiä: Ensi viulu: Jean Sibelius, ylioppilas 1885, liittyi Akateemiseen orkesteriin 1886; Ernst Lindelöf, matematiikan professori, Väinö Blonstedt taidemaalari, Toinen viulu: Evert Katila, musiikkiarvostelija, Herman Gummerus, yleisen historian professori; Alttoviulu: Richard Faltin, samannimisen poika ja sotakirurgi; Sello: Christian Sibelius, Lapinlahden ylilääkäri, Axel Törnudd, laulunopetuksen tarkastaja , Lennart von Zweygberg, sellonsoiton professori myöhemmin Indianassa, Bloomingtonissa; Klarinetti: Karl Ekman, pianisti; Patarummut: Ilmari Krohn, musiikkitieteen professori (hän joutui tähän soittimeen, koska ei osannut muuta) ja Armas Järnefelt, kapellimestari ja säveltäjä.
Tämä aihepiiri, soittavat ylioppilasnuoret askarrutti Marviaa loppuun saakka. Hän suunnittteli jatkavansa aihepiiriä ja teki loputtomia muistiinpanoja ja kopiointeja mm. Valtionarkistossa. Miten tärkeäksi hän tämän tehtävä koki, se käy ilmi seuraavasta kirjeestä, jonka sain Marvialta muutamaa vuotta ennen hänen poismenoaan:
“Haluaisin kertoa Sinulle, että vietin 1950-luvulla erän syyskauden tässä yliopiston arkistossa, joka sijaitsee juhlasalin alla olevassa ja täsmälleen yhtä suuressa jättiläistilassa kuin itse juhlasali. Sain Vallinkosken luvalla oman avaimen tähän arkistoon, joka tutkijalle on suoranainen aarreaitta … Siellä on alkuperäisinä konsistorin pöytäkirjat vuodesta 1640 ja niiden lisäksi samasta ajasta alkaen monet tilikirjat… Voit kuvitella, että nautin olostani noilla ainoalaatuisilla tiedon lähteillä. Tein pari mapillista muistiinpanoja. Kuuntelin tuon syyskauden sinfoniakonsertit katon läpi, joten en menettänyt ihan kokonaan niitäkään. Last but not least – soittavat ylioppilaat ovat musiikkitieteellinen pääteokseni, ellen sanoisi suorastaan elämäntyöni. Ymmärrän myös hyvin, että tähän ikään tultuani opukseni julkaisemisen ajankohta on viimeistään nyt.” (kirje ET:lle 9.2.1995)
Salmenhaara luonnehti Marviaa vanhan ajan humanistiksi ja herrasmieheksi – ja sellaisena hän epäilemättä alkoi jo olla harvinaisuus. Hän oli l’ancien regime. Nykyisin sanoisimme, että hän oli eurooppalainen musiikki-ihminen sanan parhaimmassa mielessä, musiikin mikrohistorioitsija, monen alan pioneeri, joka teki epäitsekästä, usein näkymättömäksi jäävää uurastusta.
Lähteitä:
Einari Marvia 1954. Akateemiset soitinmusiikkiharrastukset I. Turun yliopiston aika 1640-1827. Musiikkitieteen laudaturtutkielma. Helsingin yliopisto.
— 1958. Artikkelit “Esittävän säveltaiteemme varhaisvaiheista”, “Carl Wilhelm Salgé”, “Erik Gestrin”, “Fredrik Stenvik”, “Robert Kajanus”, “Selma Kajanus”, “Ossian Fohström”, “Yrjö Selin”, “Margaret Kilpinen”, “Alfons Almi”, “Elli Pihlaja”, antologiassa Maire Pulkkinen (toim.) Suomalaisia musiikin taitajia : esittävien säveltaiteilijoiden elämäkertoja. Helsinki: Fazer.
Einari Marvia ja Matti Vainio 1993. Helsingin kaupunginorkesteri 1882-1982. Juva: WSOY.
Einari Marvia, kirjeet ET:lle, 9.2.1995 ja 19.9.1996.
Sulho Ranta 1945. Suomen säveltäjiä puolentoista vuosisadan ajalta. Porvoo: WSOY.
Erkki Salmenhaara 1996. Uuden musiikin kynnyksellä 1907-1958. Suomen musiikin historia 3. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY.
— ”Filosofian lisensiaatti Einari Marvia. Kustannuspäällikkö, tutkija ja säveltäjä”. Helsingin sanomat 19.6.1997.
Eero Tarasti 2006. ”Einari Marvia ja soittava ylioppilasnuoriso”. Kirjassa Muotokuvia, tulkintoja, muistelmia, tarinoita. Imatran Kansainvälisen Semiotiikka-Instituutin julkaisuja 3. S. 237-244. Helsinki/Imatra: Suomen Semiotiikan Seura; Imatran Kansainvälinen Semiotiikka-Instituutti.
Matti Tuloisela s.d. “Alkusanat” julkaisussa Einari Marvia: yksinlauluja. Warner/Chappel Music Finland Oy.
— Eero Tarasti
