Kuten tunnettua Sibelius-Akatemian tohtorintutkintoon kuuluu sarja konsertteja ja tekstejä, mukaan lukien resitaalien käsiohjelmat. Emil Holmström oli nimennyt opinnäyte-esiintymisensä Ferruccio Busoni ja pianonsoiton uudet ulottuvuudet”. Siihen johdatteleva essee huipentuu lauseeseen: ”Busonin harjoitukset ovat erinomainen reitti – ja suorastaan välttämätön apuväline – avantgardistisen pianomusiikin esittämiseen.” Tästä roolista Busoni piti: hän oli juuri uuden musiikin profeetta, intellektuelli ja säveltäjä, joka mielellään tuki ja auttoi toisia, kenties itseään lahjakkaampia säveltäjiä, saamaan teoksiaan estradeille. Ja niihin kuului tietenkin myös hänen pohjoinen kollegansa Jean Sibelius. Millaiseksi Sibelius mielsi Busonin pianotekniikan käy kuka ties ilmi hänen varhaisesta pianokvintetostaan v. 1890. Mutta miksi Busoni esitti siitä vain 1. ja 3. osan?
Joka tapauksessa sarja Klavierübungen on portti Busonin säveltäjän maailmaan ja samalla hänen pianismiinsa. Sen olemusta on kuitenkin vaikea määritellä. Hän oli aikansa supervirtuoosi. Busonin pianistikollega Moriz Rosenthal kertoi oppilaalleen Charles Rosenille – ja tämä kertoi allekirjoittaneelle – että kun Busoni kävi kylässä Rosenthalilla, niin päivällisen jälkeen hän soitti seuraavan ohjelman: Bach-Busonin Chaconne, Beethovenin Waldstein, Appassionata, op. 111, Schumannin Karnevaali, Lisztin h-molli-sonaatti… ”It was one of those heavy dinners”, Rosenthal oli tokaissut jälkeen päin.
Emil Holmströmin ideana oli konsertillaan tutkia erilaisia soittoteknisiä tekstuureja, asemia, niiden vaihtoja ja sormituksia, rekisterien käyttöjä, soinnillisia haasteita, koskettimiston hallintaa. Hänen mielestään Busoni oli edelläkävijä ja samoin Ravel, jonkinlaisia ei-vielä-Webernejä tai ei-vielä-Stockhauseneja. Tekniikan kannalta valitut teokset saattavatkin näyttäytyä erilaisina ’otteina’ teoksen matkalla partituurista soittajan kehoksi, taktiiliseksi merkkijärjestelmäksi ja fyysikaksi. Mutta musiikilliselta kannalta kyseessä on jatkuvuuden illuusion luominen. Siinä Holmström onnistui täydellisesti.
Tämä on kaikki kiehtovaa asiantuntijoille mutta … onneksi Holmström soittaa eri tavalla kuin kirjoittaa tekstissään. Olin sattumalta ottanut mukaan väliaikalukemiseksi Senecan teoksen Tutkielmia ja kirjeitä ja juuri löytänyt ennen konsertin alkua kohdan: ” Filosofit eivät käytännössä tee sitä, mitä opettavat ”. He tekevät kuitenkin paljon siitä mitä puhuvat, mitä he vilpittömästi ajattelevat: jos näet heidän tekonsa vastaisivat aina heidän sanojansa, kuka olisikaan heitä onnellisempi? ” (s. 95, suom. J. A. Hollo. Porvoo: WSOY).
Holmström on pianistina älykkö, mutta ei tuollainen pesunkestävä keskieurooppalainen adornolainen intellektuelli, vaan myös herkästi eläytyvä esteetti. Hänen Weberninsä ja Stockhauseninsa olivat parasta mitä on ikinä kuultu, koska hän tavoittaa musiikin ilmeikkyyden, jatkuvuuden, yllättävyyden. Hän on nykymusiikin alalla huippu.
Mutta se, että musiikki ajautui tuollaiseksi kuin Webernillä ja Stockhausenilla ei johtunut tietenkään vain klaverististeknisestä innoituksesta, vaan uudesta sisällöstä, niistä ideoista joita kaikki suuri ja merkittävä musiikki aina välittää. Vaikka musiikki on Klangia se myös hegeliläisittäin kumoutuu (Aufhebung) siinä ja viittaa transsendenttiin sisältöön. Busoninkin tausta on tämä, sillä hän allekirjoittaa Lisztin näkemykset. Lisztin valtavuus pianistina ja säveltäjänä ei ollut siinä, että hän käsittelee virtuoosisesti musiikin materiaa vaan, että hän hakee sen kautta uusia merkityksiä ja maailmoja. Vaikka Busoni ei hyväksynyt Wagneria, hän olisi voinut ymmärtää mitä tämä oli sanonut Cosimalle. Nimittäin että muusikon, joka vain soittaa aamusta iltaan tajuamatta ideoiden maailmaa, olisi parempi tehdä jotain aivan muuta. Näin siis nämä suuret jättiläiset.
Holmströmin soitto huipentui koko ajan väliaikaa kohti… mutta – kurjaa – sen aikana jouduin poistumaan, ottamaan vastaan yhtä brasilialaista stipendiaattia, joten loppuosa jäi tällä kertaa kuulematta. Onneksi kaiketi tämä tohtorikonserttien sarja jatkuu, joten saamme pian kuulla uudestaan Holmströmiä, jonka resitaaleihin muutenkin kannattaa aina mennä.
— Eero Tarasti
