Category Archives: Päävalikko

Rolf Bergroth kotonaan

Beethovens samtliga klaversonater finns tillgängliga i ett otal skivinspelningar av ett flertal berömda pianomästare, sådana som Wilhelm Backhaus, Alfred Brendel, Friedrich Gulda, Yves Nat, Artur Schnabel m. fl. Ett integralt framförande i etapper med ett par eller tre sonater ner gång torde dock, så vit vi vet, nu äga rum för första gången i Television och har säkert väckt berättigat intresse hos både amatörer och yrkesmusiker.

Var och en som gjort bandupptagningar för grammofonskiva, uppträtt i Television eller framträtt på konsertestraden vet att det är fråga om tre vittskilda uppgifter med helt divergerande möjligheter att förverkliga sina intentioner. Skivinspelningen ger konstnären möjligheter till flera bandupptagningar bland vilka han sedan kan välja den enligt hans mening bästa och felfriaste versionen för överföring på skiva. För den som framträder på konsertestraden gäller det att ej låta sig störas av publikens närvaro. Om den konserterande inte vill fria till lyssnarna genom att under spelets gång samtidigt spela teater (ingalunda ovanligt), kan han eller hon dock glömma publikens närvaro genom att koncentrera sig på det framförda verkets tekniska och musikaliska problematik och helt opåverkad av yttre omständigheter försjunka i tonkonstens mångfacetterade och fascinerande värld (vilket ju vanligen är fallet).

Ett framträdande i Television har sin egen problematik. Denna gång är ju inte fråga om det vanliga pratandet, men om en mästare vid flygeln. Vet pen att miljoner åskådare följer hans förehavanden i minsta detalj, att han blir fotograferad framifrån, bakifrån, från sidan, från huvud till fot ända till fingerspetsarna på klaviaturen, måste ställa övermänskliga krav på koncentration och inre samling. Med beundran måste man bevittna Barenboims fullständiga likgiltighet för dessa yttre störande element. Inte ens närbilder av hela ansiktet med alla dess skiftningar besparas honom. Trots närvaron av kameror och ljusspeglingar från deras linser, sitter han oberörd av yttervärlden vid flygeln, tillsynes ensam med sin Beethoven.

Men så till själva saken. Barenboims behärskning av klaviaturen är suverän och han kan i detta avseende tävla med de främsta på området. Hans teknik bygger på rörelseekonomi och kan tjäna som ett efterföljansvärt exempel för alla dem som under spelets gång svänger hit och dit med hela kroppen. Vad så själva tolkningen av sonaterna beträffar, kan här framföras vissa synpunkter. Att någon idealföreställning om denna kaleidoskopiskt rika tonvärld icke kan tänkas, visar de många skivinspelningarna av olika pianister. Personligt temperament och individuell stiluppfattning sätter alltid sin prägel på utförandet. Detta gäller särskilt tempobehandlingen och inställningen till de olika satsernas känslomässiga grundstämning. Man behöver bara jämföra t. ex. Artur Schnabels högdramatiska och vad tempobehandlingen beträffar synnerligen fria gestaltning med Wilhelm Backhaus stränga saklighet för att inse att några allmänt godtagbara tolkningsnormer ej kan anses föreligga. Till all lycka, kunde man säga, ty en s.k. idealtolkning upprepad i det oändliga skulle snart förta varje spår av intresse hos lyssnaren.

Utan att gå in på detaljer, kan man fastslå att Barenboims tolkning kännetecknas av formell klarhet och överskådlighet, av manligt kraftfull vitalitet och teknisk perfektion i de ofta synnerligen krävande snabba yttersatserna och av en högt utvecklad anslagskonst i de långsamma. Däremot kan man vara av olika mening beträffande tempobehandlingen. Den moderna tekniken med alla dess företeelser från flygplanet börjandes har förändrat tidsbegreppet. Vad som i dag anses vara naturligt, måste ha förefallit Beethoven panikartat. I många av de snabba satserna, är Barenboims tempi enligt vår mening för högt uppdrivna, till men för enskilda betydelsefulla sats avsnitt. Den på Beethovens tid i bruk varande träramen, gjorde att strängarnas spänning av nödtvång var låg, vilket i sin tur ledde till de anslagna tonernas snabba bortdöende. Det är därför föga troligt att dessa instrument skulle ha tålt Barenboims släpiga tempi i de långsamma satserna, ett tempoval som förmodligen inte kan anses vara i överenstämmelse med Beethovens intentioner. Förutom de ovannämnda satsernas långsamma tempi, lägger man ofta i dem märke till en överbetoning av det känslofulla, vilket ibland närmar sig det sentimentala, något som enligt vår mening är främmande för en autentisk Beethovenstil. Beethoven var nog i grund och botten realist till sin innersta läggning. Härom vittnar inte bara hans brevväxling, men även de många porträttens bistra ansiktsuttryck.

Ovan beskrivna mindre stiltrogna enskildheter förmår dock icke rubba på helhetsintrycket som i många avseenden är imponerande. Man står här inför en mångsidigt begåvad musikerpersonlighet ty Barenboim är en av de få pianister vilka samtidigt visat sig vara framstående dirigenter.

— Rolf Bergroth

1950-luku oli monessa suhteessa mielenkiintoista aikaa länsimaisen musiikin historiassa. 2. maailmansodan ja III valtakunnan sensuurin jälkeen pääsivät uudet tyylit ja sävellystekniikat esiin. Musiikin tallentamisessa astuttiin askel eteenpäin, käyttöön tulivat ääninauhurit, pitkäsoitto eli LP-levyt ja ULA-radiolähetykset stereoineen. Samaan aikaan koettiin ainakin Suomessa se, että konsertoiminen ei enää ollut pianisteille kovin kannattavaa. Yksi keino saada työstään pientä palkkiota ja samalla mainosta oli esiintyä radiossa.

Tarkasteltaessa suomalaisten pianistien radioesiintymisiä on mahdollista saada kuva siitä, miten pianistit ovat käyttäneet hyväkseen vapaampia aikoja uuden musiikin suhteen. Saksassa pianisti Eduard Erdmann konsertoi sodan jälkeen neljällä ohjelmalla, jotka koostuivat III valtakunnan aikana kielletyistä teoksista. Suomihan ei tietenkään ollut sodan aikana täysin saksalaisen sensuurin alla. Täällä esitettiin kansalle amerikkalaisia elokuviakin. Mutta ehkäpä jotakin muutosta radioesityksissä oli havaittavissa.

Talletustekniikassa tapahtunut muutos helpotti esiintymistä radiossa. Aikaisemmin esitykset olivat aina suoria: taiteilijan oli todella pakko osata soittamansa ulkoa, edes lehdenkääntöön ei välttämättä ollut mahdollisuuksia. Tämä ehdottomuus tuntui iskostuneen lujasti radiolaisten mieleen. Kun tämän kirjoittaja 1967 meni Liisankadun studioon soittamaan koesoittona pari Mozartin sonaatin osaa antoi ohikulkeva Mikko von Deringer ohjeen: ”Keskeyttää ei saa.” Mitä väliä keskeyttämisellä tuossa tilanteessa olisi? Jos soitto olisi jatkunut yhtä laadukkaana kuin ennenkin niin laatuhan ratkaisisi. Ei soitto olisi eetteriin mennyt.

Vuodesta 1935 lähtien oli myös mahdollista tehdä 78 kierroksen pikalevyjä, joiden huonona puolena oli heikko kestävyys. Ne jäivät aikanaan pois käytöstä ja unohtuivat mikä minnekin. Oli sydäntäsärkevää nähdä Yleisradion kellarissa lattialla käytännössä pahnan pojimmaisena aikoinaan suurena virtuoosina briljeeranneen Kauno Virtasen  vuonna 1941 levyttämä Lisztin Pyhä Franciskus saarnaa linnuille. Sen digitoimiseen on tarvittu harvinaista kulttuuritahtoa.

Taiteilijakoti, pianisti Kauno Virtanen (vasemmalla) veljineen kuuntelemassa radiota. Kuva Pietinen, 1931. (C) Museovirasto.

Yleisradiossa oli laite, jossa toisiinsa tahdistetuilla kahdella pikalevykaivertimella oli mahdollista tallettaa vaikkapa kokonaisia pianoiltoja. Tällaisia tallenteita ei kuitenkaan ole tullut julkisuuteen. Rautalankamagnetofonit olivat myös yksi askel kohti pitempien musiikkiesitysten tallettamista. Ensimmäset magnetofonit oli hankittu vuoden 1940 olympialaisia silmälläpitäen. Ne korvattiin 1950 uudemmilla kannettavilla ja jousivetoisilla laitteilla. Yksi äänittäjä kaksi laitetta kainalossaan olisi voinut mennä mihin tahansa konserttiin ja äänittää sen kokonaan. Sellaista ei kuitenkaan ilmeisesti tehty.

Kansainvälisesti tunnetuin suomalaissyntyinen pianisti oli 1900-luvun alkupuolella Ilmari Hannikainen (1892-1955). Hän ei 50-luvulla pitänyt enää omia konsertteja mutta esiintyi monta kertaa radiossa ja levytti muutamia teoksiaan. Hänen ohjelmistossaan olivat tuolloin mm. kaikki Chopinin nokturnot. Kerran hän soitti ne kaikki näytteeksi oppilailleen Sibelius-Akatemian pienessä salissa. Unohtumaton muisto monille loppuiäksi. Radiolähetyksessä 11.5.1953 hän soitti niitä neljä. Sattumalta on säilynyt live-esityksenä tilaisuudesta Kauppakorkeakoulussa Hannikaisen tulkinta Es-duuri-nokturnosta op. 9/2. Tulkinta on tyylikkään koruton, vailla liioittelua. Hannikainen käyttää elegantisti muutamia niistä ornamenttivariaatioista, joita on säilynyt Chopinin oppilaitten nuoteissa. Ainoastaan tahdin 16 lopussa jää hiukan epäselväksi, miten hän on aikonut sen lopettaa. Tästä tahdista hän hyppää tahtiin 25, mutta ei ole varmaa, etteikö se ole ollut tarkoituskin.

Ilmari Hannikainen

Vaikka Hannikainen myöhemmällä ikää sairasteli, ei hän ollut mitenkään menettänyt soittokuntoaan.  Hän esiintyi 1950 ja 1952 Radio-orkesterin solistina, soitti sittemmin radiossa ns. iltasoittoja ja levytti sävellyksensä Suihkulähteellä, Ilta ja Gavotti. Kiintoisin Hannikaisen radioesiintymisistä on 29. toukokuuta 1950 lähetetty Skrjabinin 4. pianosonaatti, lisänä Octavio Pinton sarja Lapsikuvia. 23. elokuuta samana vuonna Lahden aseman kautta lähetettiin 25 minuutin ohjelma Chopinia. Lokakuussa Hannikainen soitti Helsingin Kaupunginorkesterin solistina Dohnányin Rapsodian pianolle ja orkesterille. 1951 Hannikainen esitti Bach-sovituksia, Schubertia,  Brahmsia, Lingon Aarian ja kaksi omaa sävellystään. 1952 hänellä oli ohjelmassaan säveltäjänimet Sibelius, Grieg, Granados, Stephen Heller ja Grünfeld. Vuonna 1953 Bach-sovituksia ja kaksi Chopinin nokturnoa. 1954 hän säesti Aune Anttia omissa lauluissaan. Vuonna 1955 hän ei enää esiintynyt radiossa ja traagisesti hukkui kesälomallaan Kuhmoisissa. Hannikaisen radioesiintymisistä olisi pitänyt kaivertaa pikalevyt, hän oli toki kansainvälisen luokan kyky.

Mielenkiintoinen vaihe hänen urallaan oli vuoden konserttimatka Amerikkaan 1948, jolloin hän esiintyi myös nuoren viulistin Jouko Ilvosen kanssa. Tuohon aikaan Amerikassa kapellimestarina toiminut Tauno-veli olisi kenties voinut auttaa siellä uran luomista, mutta ajatus kariutui hieman surkuhupaisella tavalla. Kuulemani mukaan veljesten tavatessa Tauno ehdotti: ”Soitapas jotakin kun en ole kuullut soittoasi pitkään aikaan.” Ilmari tulkitsi sen niin, että Tauno epäili hänen soittotaitoaan, paiskasi flyygelin kannen kiinni ja esiintyi sitten vain suomalaisissa yhteyksissä.

Toisen maailmansodan ajamina Suomeen asettui kaksi jo mainetta saavuttanutta pianistia, venäläissyntyinen Orest Bodalew (1907-1965) ja tanskalaissyntyinen France Ellegaard (1913-1999). Kumpikin esiintyi Yleisradiossa 1950-luvulla, joskaan heidän tuolloisia esityksiäään ei ilmeisesti talletettu. Kummallakin oli tiettyä kiinnostusta oman aikansa musiikkiin. Bodalewin ohjelmistossa esiintyivät säveltäjänimet Manuel de Falla ja Prokofjev ja hän esitti ensimmäisenä Suomessa Shostakovitsin 1. pianokonserton. Ellegaard esitti espanjalaisen musiikin ohella tuolloin mm. Carl Nielseniä.

Bodalew ei 1950-luvulla esiintynyt lainkaan niin usein radiossa kuin hänen laaja konserttiohjelmistonsa olisi mahdollistanut. 14. joulukuuta 1950 hän esitti 20 minuutin ohjelman; Schubert-Liszt: Gretchen am Spinnrade, Serenadi; Liszt: Puron reunalla, Valse oubliée; Paganini-Liszt: Andantino capriccio. 10. lokakuuta 1951 ohjelmana olivat Franckin Preludi, fuuga ja muunnelmia, Fauren nokturno sekä Ravelin Veden leikkiä. Viimeinen kirjoittajan silmiin radio-ohjelmista osunut esitys ovat 6. tammikuuta 1952  esitetyt Skrjabinin ”romanttiseen” kauteen kuuluvat Runoelma op. 32/2, Albumblad op. 45/1, 6 preludia op. 11 sekä des-duuri-etydi. Kun Bodalewille hänen elämänsä loppuvaiheessa huomautettiin, että Skrjabinilla oli myös niin sanotusti modernistisia teoksia, sanoi Bodalew olevansa romantikko. Sellaisena hän myöskin pysyi.

France Ellegaardilta ei puuttunut mielenkiintoa oman aikansa pianomusiikkia kohtaan. Hän esitti orkesterin solistina 1953 jopa Bartókin toisen pianokonserton. Yleisradiolle hän nauhoitti mm. kaikki Chopinin etydit niin, että tekniikka ei ollut koskaan esteenä. Häntä pidettiin aluksi etenkin jonkinlaisena Chopin-soittajana, mitä hän ei oikeastaan ollut. Hänen otteessaan oli tiettyä suoraviivaista raskautta. Jo 1953 hän nauhoitti Beethovenin Sonaatin op. 111 ja viimeisessä konsertissa 1982 oli vain Beethovenin sonaatteja. Nielsenin karu pianotyyli soveltui hänelle hyvin ja 25.9.1958 lähetettiin hänen nauhoittamansa Nielsenin Sarja pianolle.

Pianisti, säveltäjä Ernst Linko. Kuva Pietinen, 1930. (c) Museovirasto.

Ernst Linkoa (1889-1960) voisi kutsua suomalaisen pianotaiteen grand old maniksi. Hänen soittoaan oli kuultavissa usein radiolähetyksissä. Paitsi orkesterien solistina, kamarimuusikkona, säestäjänä ja Matteus-passion pianistina hän teki myös omia nauhoituksia. Ohjelmistona oli taattua klassiikkaa. Poikkeuksena oli ainoastaan7. helmikuuta 1951 norjalaisen Klaus Eggen laajennettua tonaalisuutta edustanut Trio vuodelta 1941. Kyseessä on varmaan ollut myös kädenojennus kollegalle. Egge toimi noihin aikoihin mm. Pohjoismaisen säveltäjäneuvoston puheenjohtajana. Lingolla oli itsellään työtä mm. Sibelius-Akatemian rehtorina. Rehtorin huoneesta kuului joskus jykevää pianonsoittoa, mutta ikä ja työ asettivat ilmeisesti rajoituksen solistisen kunnon ylläpitämiselle.

Timo Mikkilä

Eniten radiossa esiintynyt pianisti 1950-luvulla oli Timo Mikkilä (1912-2006). Hän esiintyi myös usein kamarimuusikkona. 1959 partnereita olivat ainakin Siefried Borris, Tossy Spivakovski, Henryk Szeryng ja Arno Granroth. Mikkilä oli hankkinut itselleen erinomaisen luistavan tekniikan, eivätkä suuret otteet tuottaneet hänen kädelleen vaikeuksia. Hänellä ei ollut mitään erityisen räjähtävää temperamenttia ja parhaimmillaan hän oli Schumannin tapaisen säveltäjän tapauksessa. Yksi ilkeämielinen kriitikko lähettikin Mikkilälle joulukortin, jossa luki lakonisesti: Rauhallista Joulua. Mikkilän solistisissa nauhoituksissa esiintyvät Schumannin ohella perinteiset säveltäjänimet Chopin, Brahms, Liszt ja Debussy. Lähetyksessä 31.3.1954 oli pari poikkeusta: Shostakovitsin 3 fantastista tanssia sekä Prokofjevin Suggestion diabolique. Venäläisen säveltäjän teosten esittäminen noihin aikoihin ei ollut itsestäänselvää, etenkin jos oma veli oli kaatunut rintamalla.

Tapani Valsta

Mikkilän rinnalle 1950-luvulla nousi myös urkurina toiminut Tapani Valsta (1921-2010). Häntä voitiin Yleisradion lähetyksissä kuulla käytännössä yhtä usein kuin Mikkilää. Mikkilän tavoin Valsta esiintyi usein kamarimusiikkitehtävissä. Hänellä näyttää Mikkilän tavoin olleen kyky omaksua ja opetella tehtävät nopeasti. Hänen tekniikkansa ei jäänyt jälkeen Mikkilästä, se oli vain luonteeltaan jykevämpää ja selväpiirteisempää. Hänen radioiduista ohjelmistaan on vaikea löytää Palmgrenia uudenaikaisempaa musiikkia. Hän kokeili ainakin kerran nauhoituksessa cembaloa kuten Margaret Kilpinen ja Linko kerran Matteus-passion esityksessä.

Mitkä sitten olivat kotoisten pianistiemme moderneimmat ohjelmistovalinnat? Paljon riippuu siitä, mihin uuden ja vanhan raja asetetaan. Kun Erik W. Tawaststjerna esitti Ravelin Konserttoa vasemmalle kädelle niin toki se oli tuohon aikaan uutta musiikkia. Samoin hänen esittämänsä Prokofjev-numerot taikka Einar Englundin Johdanto ja toccata. Englund itse nauhoitti sellisti Matti Juvosen kanssa Shostakovitsin Sonaatin op. 40. Merete Söderhjelm ehätti nauhoittamaan Erik Bergmanin sonatiinin 50-luvulla ennen Rolf Bergrothia. Rakel Levinin esittämä Gershwinin Rhapsody in Blue lienee aikanaan ollut jotakin uutta Suomen horisontissa. Samaa täytyy sanoa vaikkapa Pentti Karjalaisen Kuopiossa nauhoittamasta Bartókin Sarjasta op. 14. Lopulta 1959 Ritva Arjava nauhoitti Einojuhani Rautavaaran Pelimannit ja 7 preludia. Liisa Karttunen-Karhilo ja Irma Ruuskanen esittivät Hindemithiä.

Mutta mitä olisi voinut olla toisin? Yksi mahdollisuus. Nuorella Matti Herojalla oli jo 1953 sellainen tekniikka, että pystyi nauhoittamaan Heino Kasken Pankakosken. Mitäpä jos hän olisi soittanut Kai Maasalolle ja kertonut haluavansa nauhoittaa vaikkapa Nikolai Roslavetzin Poèmen, että se on hurjan hyvä kappale ja Universal Editiokin on painanut sen. Taikka Samuil Feinbergin 4. pianosonaatin. Taikka Schönbergin teoksen Suite für Klavier op. 25. Tai…

Oleellinen kysymys: johtuiko uuden musiikin vähyys kotoisten nauhoittajien ohjelmistossa heidän kiinnostuksensa puutteesta vai johtuiko se siitä, että Yleisradion taholta asetettiin joitakin suitsia. Uutta musiikkia toki lähetettiin muissa ohjelmissa, mutta oliko se liian vaarallista nuorille ja sen puoleen myös keski-ikäisille pianisteillemme. Konsulit vastatkoon haudan takaa.

— Petri Sariola

Muutamien yllämainittujen pianistien levytyksiä on julkaistu CD:llä Fuga-9154: