Alexander Toradze, Valeri Gergiev ja Mariinski-teatterin orkesteri Stravinskyn konserton jälkeen Mikkelissä. Kuva Jari Kallio.

Tämänvuotisten Mikkelin musiikkijuhlien teemasäveltäjä on Sergei Prokofjev, jonka syntymästä on tullut kuluneeksi 125 vuotta. Niinpä Valeri Gergievillä ja Mariinski-teatterin orkesterilla olikin tuomisinaan Prokofjevia peräti neljän konsertin verran.

Kolme ensimmäistä konserttia rakentuivat säveltäjän sinfonioiden ja konserttojen ympärille. Koska en monista yrityksistäni huolimatta ole koskaan oikein löytänyt Prokofjevia sinfonikkona, olin ilahtunut nimenomaisesti Mariinskin neljännen konsertin ohjelmasta, jonka päänumerona kuultiin sinfonian sijaan Aleksanteri Nevski -kantaatti.

Gergiev ja orkesteri avasivat keskiviikkoillan konserttinsa Prokofjevin Pelurit-oopperaan pohjautuvalla orkesterisarjalla Neljä muotokuvaa ja loppuratkaisu, Op. 49. Harvinaisuutensa vuoksi tämä oli ilahduttava valinta, vaikka musiikki ei säveltäjänsä unohtumattominta tuotantoa olekaan. Orkesterin sointia oli silti nautinnollista kuunnella.

Illan konsertto ei ollut tällä kertaa Prokofjevia, vaan Martti Talvela -salissa saatiin kuulla Igor Stravinskyn valloittavan kirpeä Konsertto pianolle ja puhaltimille (1923-24/1950), jonka solistina oli mainio Alexander Toradze.

Monien 1900-luvun konserttojen tapaan Stravinskyn sävellyksessä olennainen merkitys on pianon perkussiivisilla ominaisuuksilla. Myös jazzin kaikuja on kuultavissa teoksen pinnalla, vaikka konserton musiikki ei syvemmin jatsahtavaa olekaan. Kontrabassojen ja lyömäsoitinten täydentämää puhallinorkesteria Stravinsky käyttää kerrassaan nerokkaasti.

Gergievin ja Mariinskin Stravinsky-sointi poikkesi mielenkiintoisella tavalla läntisten orkesterien tyylistä. Jo avauskoraalissa korostuivat musiikin tummat sävyt, joihin kuulijan huomio kiinnittyi kautta teoksen tavallista enemmän. Toki orkesteri soi vakuuttavasti myös kirkkaammissa rekistereissä.

Myös Toradze tuntui liikkuvan samanlaisissa sointimaisemissa, joskin Stravinskyn pisteliäs ironia ja hetkittäisinä ohikiitävät herkät soinnit peilautuivat tarkasti hänen pianismissaan jykevien lyömäsoitintehojen lomassa. Kaikkiaan tulkinta oli piristävä poikkeus usein idiomaattisena pidettystä ”läntisestä” Stravinsky-perinteestä.

Prokofjevin Aleksanteri Nevski -kantaatti, Op. 78 (1938-39) pohjautuu tunnetusti Sergei Eisensteinin samannimiseen elokuvaan sävellettyyn musiikkiin. Kaiketi koska tuon ajan elokuvamusiikilla harvoin oli elämää ääniraidan ulkopuolella sellaisenaan ja koska vaihtelevassa poliittisessa ilmapiirissä Eisensteinin elokuva oli vuoroin teatterien katsotuimpia ja vuoroin kiellettyjen listalla, Prokofjev päätti antaa musiikilleen uuden elämän konserttiteoksena.

Kaksikymmentäseitsemän lyhyehköä numeroa sisältävän alkuperäismusiin muokkaaminen seitsenosaiseksi kantaatiksi oli Prokofjeville työläs prosessi. Säveltäjä itse sanoi, että kokonaan uuden teoksen säveltäminen olisi ollut helpompaa.

Joitakin katkelmia Prokofiev käytti lähes sellaisenaan, mutta monessa tapauksessa elokuvamusiikki toimi lähdemateriaalina kokonaan uudelle sävellykselle. Alkuperäisestä musiikista jäi lopulta käyttämättä vain reilut viisitoista minuuttia. Ymmärrettävästi Prokofiev jätti kantaatistaan pois monia lyhyitä, efektimäisiä numeroita, joiden siirtäminen konserttikontekstiin olisi ollut hankalaa. Silti osa näistä katkelmista on musiikillisesti hyvin kiinnostavia. Niihin voi parhaiten tutustua tutkimalla Frank Strobelin rekonstruoimaa alkuperäistä partituuria ja siihen pohjaavaa levytystä.

Konserttiversiona Aleksanteri Nevski on ollut huomattavan suosittu niin idässä kuin lännessäkin sekä konserttiohjelmissa että tallenteilla. Eugene Ormandy levyttikin sen ensimmäisen kerran jo 1948. Nykyisin kantaatista löytyy helposti parikymmentä levytystä. Mariinski ja Gergiev taltioivat teoksen vuonna 2002.

Kantaatti avautuu tummanpuhuvalla Venäjä mongolien ikeen alla -osalla, joka peilaa valloitetun kansan tuntoja. Gergievin johdolla musiikki kuulosti erityisen pahaenteiseltä. Mariinskin syvä sointi yhdistettynä melko ripeään tempoon toimi erinomaisesti.

Kuoroa kuultiin ensimmäisen kerran Laulussa Aleksanteri Nevskistä. Tätä numeroa kuunnellessa oli vaikea välttyä assosiastioilta kylmän sodan aikaa peilaaviin Hollywood-elokuviin, joissa Neuvostoliittoa kuvataan musiikillisesti usein juuri tätä Prokofievin tyyliä jäljitellen.

Ristiretkeläiset Pihkovassa on kantaatin kiehtovimpia osia. Siinä Prokofiev kuvaa etenevää valloittaja-armeijaa vaikuttavasti pelkoa herättävien vaskifanfaarien sekä uhkaaviksi tiivistyvien kuoro-osuuksien kautta. Osan latinankielinen teksti on mielenkiintoisen epämääräinen fragmentti, jonka Prokofiev tiettävästi koosti poimimalla katkelmia Stravinskyn Psalmisinfonian partituurista. On spekuloitu, että tämä olisi ollut Prokofjevilta tarkoituksellista vinoilua länteen jäänelle maanmiehelleen ja kollegalleen. Toisen näkemyksen mukaan syyt olivat käytännölliset. Prokofiev tarvitsi alkuperäiseen elokuvamusiikkiinsa latinankielisen tekstin, ja kiireisen sävellysprosessin keskellä ainoa lähde, jonka hän sai välittömästi käsiinsä oli Stravinskyn partituuri.

Herooinen Nouskaa, oi Venäjän kansa tuo musiikin suuntaan täyden muutoksen. Tämän osan kiintoisin anti on orkesterissa, jonka fanfaarit ja kelloaiheet ovat täynnä kirpeyttä. Vaikka eturivin istumapaikkani ei ollutkaan aina ihanteellinen juuri kuoron balanssin suhteen, tässä osassa olin orkesterin korostumisesta erityisen kiitollinen.

Laaja Taistelu jäällä on kantaatin osista kaikkein elokuvamaisin, vaikka juuri siinä Prokofjev onkin merkittävästi muokannut alkuperäistä musiikkia ja säveltänyt päätöksen kokonaan uudelleen. Kuinka moni seikkailu- ja fantasiaelokuvien säveltäjä onkaan ottanut vaikutteensa juuri tästä musiikista. Prokofieville ominainen erityyppisten musiikillisten elementtien törmäyttäminen pääsee tässä osassa oikeuksiinsa. Mariinskin orkesterin ja kuoron sointia ja ketteryyttä oli ilo kuunnella tämän musiikin parissa.

Kantaatin ainoa solistinumero, mezzosopraanon Kuoleman kentät tarjosi kaivatun pysähdyksen hetken musiikkiin. Julia Matoshkina oli oivallinen solisti tässä yksinkertaisuudessaan varsin toimivassa lamentaatiossa.

Elokuvamaisuus korostuu myös kantaatin loppuhuipennuksessa Aleksanteri saapuu Pihkovaan, jonka Prokofiev on rakentanut useista lyhyistä alkuperäiskatkelmista, mikä selittää myös lopullisen version nopeat musiikilliset leikkaukset karakterista toiseen. Gergievin taitava balansointi ja liiallisen paatoksen välttäminen toivat teoksen hienosti jylhään päätökseensä.

Näinä aikoina kuulija joutuu luonnollisesti jossain määrin tasapainoilemaan kaikenlaisen patrioottisesti sävyttyneen musiikin herättämien tuntojen kanssa. Mutta puhtaasti musiikillisena kokemuksena Aleksanteri Nevski oli aidosti riemastuttava värikkään orkestraation ja syvän kuorosoinnin tyylinäyte Gergieviltä ja Mariinskilta.

— Jari Kallio

Marinski-teatterin orkesteri ja kuoro
Valeri Gergiev, kapellimestari
Alexander Toradze, piano
Julia Matshkina, mezzosopraano

Sergei Prokofiev: Neljä muotokuvaa ja loppuratkaisu oopperasta ”Pelurit”, Op. 49
Igor Stravinsky: Konsertto pianolle ja puhaltimille (1923-24/1950)
Sergei Prokofjev: Alaksanteri Nevski -kantaatti, Op. 78

Mikkelin musiikkijuhlat
Mikaeli, Martti Talvela -sali
Ke 29.06.2016, klo 19

Christian Thielemann ja Dresdenin Staatskapelle Baden-Badenin Festspielhausissa lauantaina. Kuva © Jari Kallio.

Germaaninen traditio assosioituu ensimmäisenä mieleen, kun pohtii Christian Thielemannin ja Sächsische Staatskapelle Dresdenin yhteistyötä. Thielemann on toiminut orkesterin ylikapellimestarina vuodesta 2012 alkaen. Tuona aikana orkesteri ja ylikapellimestari ovat saaneetkin kiitosta erityisesti Wagnerin ja Richard Straussin parissa.

Alkukesän Keski-Euroopan kiertueelleen orkesteri ja Thielemann olivatkin valinneet ydinohjelmistostaan Beethovenia ja Straussia, joiden ohessa saatiin kuulla myös Max Regerin Mozart-variaatiot.

Kiertueen päätöskonsertissa Baden-Badenin Festspielhausissa kuultiin avausnumerona Beethovenin kolmas pianokonsertto c-molli, op. 37, jonka solistina oli Yefim Bronfman, jonka kanssa Thielemann ja orkesteri ovat tehneet Beethoven-yhteistyötä aiemminkin.

Jo orkesterijohdantoa kuunnellessa kävi selväksi, että Thielemannin tulkinta on melko kaukana omasta periodisoittoihanteestani. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö dresdeniläisten musisointi olisi ollut äärettömän taitavaa. Jäin kuitenkin kaipaamaan tiettyä kirpeyttä, vaikka orkesterin sulavan pehmeässä soinnissa ovat merkittävät hyveensä olikin.

Bronfmanin soolo-osuudessa tuota kirpeyttä olikin enemmän. Hänen pianismistaan oli helppo nauttia, varsinkin kun Thielemann piti tarkoin huolta dynamiikasta solistia erinomaisesti säestäen.Ilokseen tätä konserttoa kuunteli, vaikka tulkinnallinen näkökulma ei kaikilta osiltaan se kotoisin ollutkaan.

On tunnustettava, ettei Max Reger (1873-1916) ole ollut minulle erityisen tuttu säveltäjä. Näin on toki varmasti monen muunkin kohdalla, sillä Regerin aikoinaan varsin suositutkin teokset ovat vähitellen hävinneet konserttiohjelmistoista lähes tyystin. Tosin aivan viime vuosina hänen nimensä on jälleen löytynyt konserttiohjelmista.

Thielemann on ottanut Regeriä ohjelmistoonsa aiemminkin. Dresdeniläisten kanssa häneltä on julkaistukin Romanttisen sarjan (1912) tallenne. Myös Gustavo Dudamel ja Daniel Barenboim ovat johtaneet Regeriä hiljattain. Onhan tänä vuonna tullut kuluneeksi vuosisata säveltäjän kuolemasta.

Baden-Badenissa kuultu Variaatiot ja fuuga Mozartin teemasta (Variationen und Fuge über ein Tema von Mozart, op. 132 (1915)) on Regerin teoksista suosituin, jos kohta sekin on nykyisin konserttiohjelmissa harvinaisuus. Yli puolituntinen teos rakentuu kahdeksasta muunnelmasta Mozartin A-duuripianosonaatin KV 331 ensimmäisen osan teemasta sekä polveilevasta kymmenminuuttisesta fuugasta.

Vaikka Mozart-variaatioden ilmeinen esikuva on ollut Brahmsin Haydn-variaatiot, assosioituu Regerin musiikki kuitenkin enemmän Bachiin, Lisztiin ja Wagneriin kuin Brahmsiin. Mielenkiintoista on myös se, että temaattisesta lainasta huolimatta teos on hyvin kaukana myös Mozartin maailmasta. Ainoastaan teoksen alku toi hetkittäin mieleen Karl Böhmin 60-luvun Mozart-tallenteet.

Hienon johdannon jälkeen Thielemann ja orkesteri kuljettivat kuulijaansa mestarillisesti muunnelmasta toiseen. Ensimmäisessä muunnelmassa teema sai ympärilleen jousten kimmeltävän sädekehän, koristelun, joka loi ainakin pintapuolisia assosiaatioita Bachiin. Harmoniat kromatisoituivat muunnelmien edetessä kiehtovasti kohti wagneriaanista maailmaa pelkistymättä kuitenkaan Wagner-kopioiksi.

Kolmannessa, neljännessä ja viidennessä muunnelmassa tempo kiihtyi asteittain ja musiikkiin ilmaantui scherzon elementtejä, leikkisyyttä ja kirpeyttä. Näissä pyörteissä Dresdenin Staatskapellen soitto oli kerrassaan ihastuttavaa.

Kuudes muunnelma toi mielenkiintoisia assosiaatioita Korngoldin Sursum corda -konserttialkusoittoon (1920) sekä sitä kautta Hollywoodin kulta-ajan elokuvamusiikkiin. Seitsemäs muunnelma, andante grazioso hehkui huikean kauniissa väreissä muodostaen teoksen emotionaalisen ytimen.

Regerin laaja fuuga, joka levyltä kuunneltuna on jättänyt minulle aina jotenkin kulmikkaan vaikutelman, kasvoi Thielemannin johdolla mitä jännittävimmäksi orkesteriseikkailuksi, jonka virtaan oli ilo heittäytyä. Mozartin teeman uljas päätös vaskilla teki hienon vaikutuksen. Kokonaisuutena Mozart-variaatiot oli mitä ilahduttavin yllätys.

Väliaplodien jälkeen Thielemann palasi nopeasti lavalle ja loikkasi nopean kumarruksen jälkeen korokkeelle tempaisten kuulijansa Regerin juhlavuudesta silmänräpäyksessä Richard Straussin (1864-1949) Till Eulenspiegelin lystikkäiden kujeiden (Till Eulenspiegels lustige Streiche, op. 28 (1894-95)) riemastuttavaan maailmaan.

Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Thielemann olisi aikamme suurenmoisin Strauss-kapellimestari. Hänen läpikotainen ymmärryksensä straussilaista idiomia kohtaan yhdistyneenä dresdeniläisten pitkään Strauss-perinteeseen tuotti kerrassaan verrattoman lopputuloksen.

Till Eulenspiegelistä kasvoi henkeäsalpaavan jännittävä ja hykerryttävän hauska orkesteriseikkailu, joka oli tulvillaan hienoja sooloja, joista mieleenpainuvimpia olivat käyrätorven, klarinetin ja sooloviulun osuudet. Orkesteri yhteissoitto oli mitä nautinnollisinta, ja Thielemann poimi partituurin pienimmätkin nyanssit tulkintaansa ihailtavasti.

Innokkaiden suosionosoitusten jälkeen Thielemann puhui yleisölle lyhyesti Regerin musiikin unohdetusta kauneudesta, jonka jälkeen saatiin kuulla ylimääräisenä vielä Mozart-variaatioiden seitsemäs muunnelma. Parempaa muistolahjaa Reger voisi tuskin toivoa.

— Jari Kallio

Festspielhaus Baden-Baden, 11.06.2016, klo 19.00

Sächsische Staatskapelle Dresden
Christian Thielemann, kapellimestari
Yefim Bronfman, piano

Ludwig van Beethoven: Pianokonsertto nro 3 c-molli, op. 37
Max Reger: Variriaatiot ja fuuga Mozartin teemasta, Op. 132
Richard Strauss: Till Eulenspiegelin lystikkäät kujeet, Op. 28

Anna Ivanova-Brashinskaja, Maria Kallionpaa, Markku Klami. Valokuva: Noora Isoeskeli.

Pohjoismaiden ensimmäisen suuren nukketeatterioopperateoksen säveltävät Markku Klami ja Maria Kallionpää yhdessä. Teoksen nimi on CROAK or The Unexpected Joys and Perils of Singing. CROAK kantaesitetään vuonna 2018 Porin Promenadisalissa.

Säveltäjä ja pianisti Maria Kallionpää (s. 1981 Ulvila) on tutkiva, paneurooppalainen ja poikkialainen taiteilija. Vuonna 2015 hän väitteli tohtoriksi Oxfordin yliopistosta aiheenaan pianon laajennetut soittotekniikat. Parhaillaan hän säveltää myös Teatro Dell’Opera di Romalle ja tekee taiteellista tutkimusta Aalborgin yliopistoon.

Säveltäjä Markku Klamin (s. 1979 Turku) teoksia on esitetty lukuisilla kansainvälisillä festivaaleilla Suomessa ja maailmalla. Hänen tuotantoonsa kuuluu mm. orkesteriteoksia, kamarioopperaa ja kuoroteoksia. Klami valmistui Turun taideakatemiasta 2006 ja viimeisteli sävellyksen opintonsa Sibelius-Akatemiassa 2010.

Oopperan libretisti on elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Mikhail Brashinsky (s. 1965 Leningrad). Libreton päähenkilö Lordi Croakin tunteet vellovat rakkauden ja kuoleman syövereissä. Hänen kohtalonaan on taianomainen laulun lahja ja siitä maksettava kova hinta.

Kallionpäätä ja Klamia innostaa säveltäjinä se, miten ”CROAKissa yhdistyvät jännittävällä tavalla nykyaikainen nukketeatteri, visuaalisuus ja musiikki, luoden oopperasta todellisen kokonaistaideteoksen. Lauluäänen ominaisuuksilla tulee olemaan merkittävä rooli musiikissa – äänenvärien vaihtelut vahvistavat hienon libreton ajatonta sanomaa rakkauden kaipuusta.”

CROAK omistetaan säveltäjä Jouni Kaipaisen (1956–2015) muistolle. Nukketeatterioopperaprojekti käynnistettiin kolme vuotta sitten viidelle säveltäjälle suunnatulla hakukierroksella. Hakuun osallistuivat myös Kallionpää ja Klami. Tällöin säveltäjäksi kutsuttiin Jouni Kaipainen, joka menehtyi kesken työn viime marraskuussa. Kaipainen oli vielä mukana, kun teoksen työnimi Halewyn vaihdettiin CROAKiksi eli suomalaisittain Kraakuksi.

Nyt uusille säveltäjille halutaan antaa mahdollisuus kirjoittaa musiikki puhtaalta pöydältä ja riittävällä aikataululla. CROAK saa ensi-iltansa Porin Promenadisalissa vuonna 2018.

CROAKin ohjaa nukketeatteritaiteilija, FT Anna Ivanova-Brashinskaya (s. 1965 Leningrad). Apulaisohjaajana toimii Roosa Halme (s. 1982 Littoinen), joka oli käynnistämässä nukkeoopperaprojektia jo aiemmassa työssään Taiteen edistämiskeskuksen Porin toimipisteen läänintaiteilijana.

Teoksen visuaalisesta suunnittelusta ja nukkejen toteutuksesta vastaa Viktor Antonov (s. 1961 Leningrad). Projektissa tehdään yhteistyötä myös turkulaisen nukketeatteriyhdistys TIP-Connection ry:n kanssa.

Nukketeatterioopperan orkesterina toimii Pori Sinfonietta johtajanaan Jan Söderblom (s. 1970 Helsinki). Teoksen tuottavat Porin ooppera ja Poikkitaiteellinen yhdistys Poike tuottajinaan Heli Latvala (s. 1950 Pori) ja Tuuli Penttinen-Lampisuo (s. 1969 Tampere).

Nukketeatterioopperaprojektia ovat tähän mennessä tukeneet Svenska kulturfonden i Björneborg, Suomen Kulttuurirahaston Satakunnan rahasto, Opetus- ja kulttuuriministeriö ja Taiteen edistämiskeskus.

www.poike.fi

MARIA KALLIONPÄÄ OCH MARKKU KLAMI TONSÄTTER CROAK

Nordens första stora dockteateropera tonsätts av Markku Klami och Maria Kallionpää i samarbete. Verket heter CROAK or The Unexpected Joys And Perils of Singing. CROAK uruppförs år 2018 i Promenadsalen i Björneborg.

Tonsättaren och pianisten Maria Kallionpää (f. 1981 Ulvsby) är en undersökande, paneuropeisk och tvärkonstnärlig artist. År 2015 disputerade hon för doktorsgraden vid Oxfords universitet med en avhandling om fördjupad spelteknik för piano. För närvarande tonsätter hon också för Teatro Dell’Opera di Roma och bedriver konstnärlig forskning vid Aalborgs universitet.

Tonsättaren Markku Klamis (f. 1979 Åbo) verk har uppförts på flera internationella festivaler i Finland och ute i världen. I hans produktion ingår bl.a. orkesterverk, kammaroperor och körverk. Klami utexaminerades från Åbo konstakademi år 2006 och han kompletterade sina studier i komposition vid Sibelius-Akademin år 2010.

Operans librettist är filmregissören och manusförfattaren Michail Brasjinskij (f. 1965 Leningrad). Huvudpersonen i librettot, Lord Croak, är ett offer för svallande känslor kring kärleken och döden. Hans öde är en magisk sångröst som han får betala dyrt för.

Som tonsättare inspireras Kallionpää och Klami av hur ”modern dockteater, visualitet och musik på ett spännande sätt förenas i CROAK och gör operan till ett verkligt helhetskonstverk. Sångröstens egenskaper kommer att spela en viktig roll i musiken – klangfärgens variationer förstärker det fina librettots tidlösa budskap om kärlekslängtan.”

CROAK tillägnas minnet av Jouni Kaipainen (1956–2015). Projektet med dockteateroperan startade för tre år sedan med en ansökningsomgång riktad till fem finländska kompositörer. Då ansökte också Kallionpää och Klami. Till verkets kompositör valdes då Jouni Kaipainen, som avled mitt i arbetet i november i fjol. Kaipainen var alltjämt med då verkets arbetsnamn Halewyn byttes till CROAK, eller KRAX på svenska.

MARIA KALLIONPÄÄ AND MARKKU KLAMI TO COMPOSE THE PUPPET OPERA CROAK

The first full-length puppet opera produced in the Nordic Countries will be composed by Maria Kallionpää and Markku Klami. The opera is titled CROAK or The Unexpected Joys and Perils of Singing, and it will premiere in 2018 at the Promenadi Hall in Pori, Finland.

Composer and pianist Maria Kallionpää (b. 1981 in Ulvila) is best described as a pan-European and interdisciplinary artist and academic. In 2015, she defended her PhD thesis on extended playing techniques in contemporary piano music at the Oxford University. At the moment, she is composing for the Teatro Dell’Opera di Roma and is a visiting researcher at the University of Aalborg, Denmark.

The works of Markku Klami (b. 1979 in Turku) have been performed at various international festivals worldwide. His catalogue consists of chorus and orchestra pieces and chamber opera. Klami graduated from the Turku Arts Academy in 2006 and completed his Master’s Degree in Music at the Sibelius Academy in Helsinki in 2010.

The libretto of the puppet opera CROAK is written by film director and screenwriter Mikhail Brashinsky (b. 1965 in Leningrad). In the libretto, the emotions of the protagonist Lord Croak are torn between love and death, as his fate is to succumb to the price he must pay for his magical gift of song.

Both Kallionpää and Klami are inspired by ”how contemporary puppet theatre, visuals and music are intertwined  in CROAK in an unforeseen way and create a resounding, complete work of art. The different vocal attributes will play a significant role within the music, as tonal variations underline the libretto’s timeless message – the desire to be loved.”

CROAK is dedicated to the memory of composer Jouni Kaipainen (1956–2015). The puppet opera project started three years ago with a call for submissions for five Finnish composers, out of whom Jouni Kaipainen was selected to compose the opera. Kallionpää and Klami also participated in the call for submissions. Jouni Kaipainen passed away unexpectedly in November 2015. He was still working on the composition when its initial working title Halewyn was changed to CROAK.