Amfion pro musica classica

Category Archives: Päävalikko

Arvio: Eötvösin ajankuva ja Mahlerin fin de siècle tekivät vaikutuksen Salzburgissa

1.8.2016 7:48 , Jätä kommentti ,
Peter Eötvösin Hallelujan kantaesitys Daniel Hardingin johdolla Großes Festspielhausissa lauantaina. Kuva Jari Kalio.

Peter Eötvösin Hallelujan kantaesitys Daniel Hardingin johdolla Großes Festspielhausissa lauantaina. Kuva Jari Kallio.

Wienin filharmonikot avasivat tämänvuotisen festivaalikonserttiensa sarjan Salzburgissa Daniel Hardingin johdolla lauantaina Großes Festspielhausissa. Konsertin ohjelma koostui orkesterin kantaesittämistä teoksista kolmelta eri vuosisadalta.

Johannes Brahmsin Muunnelmia Haydnin teemasta, Op. 56a sai kantaesityksensä Wienissä säveltäjän johdolla vuonna 1873. Gustav Mahlerin keskeneräiseksi jääneen kymmenennen sinfonian ensimmäisen, Adagio-osan orkesteri kantaesitti Franz Schalkin johdolla vuonna 1924.

Lauantai-illan konsertin avaus oli niin ikään kantaesitys, kun orkesterin tilausteos, Peter Eötvösin (s. 1944) Halleluja – Oratorium balbulum (2015) kuultiin ensimmäisen kerran.

Oratorio pohjautuu Péter Esterházyn (1950-2016) tekstiin, jonka innoittajana on ollut 800-luvulla elänyt muusikko ja runoilija, benediktiiniläismunkki Notcerus Balbulus. Esterházyn teksti vie kuulijaa kuitenkin halki ajan ja tilan, läpi Euroopan historian aina nykyhetkeen ja tulevaisuuden arvoitukseen saakka.

Peter Simonischekilla oli puheroolissaan kertojana vastuullaan johdattaa kuulijaa ajassa ja paikassa vaeltavien musikillisten fragmenttien halki. Balbulus on Eötvösin oratoriossa tenorirooli, jonka lauloi kantaesityksessä Topi Lehtipuu. Mezzosopraanolle kirjoitetun enkelin osan lauloi puolestaan Iris Vermillion. Kuorona kantaesityksessä kuultiin Zoltán Padin valmentamaa Unkarin radiokuoroa.

Esterházyn tekstin syvä eurooppalainen itsetutkiskelu sai verrattoman vastineen oratorion musiikillisessa itsetutkiskelussa. Neljästä kymmenminuuttisesta fragmentista muodostuvassa teoksessaan Eötvös käyttää erilaisia halleluja-katkelmia musiikin koossapitävänä voimana, eräänlaisena ritornello-rakenteena. Nämä hallelujat ovat kaikki sitaatteja Händeliltä, Bachilta, Monteverdiltä, Scheinilta, Mozartilta, Brucknerilta ja Bartókilta. Lisäksi teoksessa kuullaan myös muita katkelmia Schumannista Beatlesiin.

Oratorion ensimmäinen osa etsii identiteettiämme, keitä me olemme. Toinen osa puolestaan kysyy, missä me olemme, ajassa ja tilassa. Musiikillisesti näiden kysymysten lähestyminen sävelkudokseen lomittuvien sitaattien kautta on oivallinen ratkaisu Eötvösiltä.

Kolmas ja neljäs osa ankkuroituvat voimakkaimmin omaan aikaamme. Balbulus, joka kärsi änkytyksestä, muodostaa vaivalloisesti läpi osien kysymyksiä olemassaolomme ja identiteettimme perustasta kuoron ja enkelin vastausten kiriessä monesti hänen ohitseen.

Neljännen osan otsikko, mistä me vaikenemme, tuo meidät nykyiseen Eurooppaamme, raja-aitojen ja pelon ilmapiiriin. Oratorion päätös vie meidät toisen osan tavoin hetkeksi syyskuun yhdenteentoista päivään vuonna 2001. Olemme New Yorkia lähestyvässä lentokoneessa, jossa matkustaja pohtii juomatilaustaan. Kuoro poimii tästä viimeiset katkelmansa ja vaikenee. Orkesterin vaimeat tremolot voimistuvat ja vaikenevat lopulta. Vaikuttava päätös.

Kokonaisuutena Halleluja onnistuu käsittelemään vaativia teemojaan sortumatta pastokseen tai melodramaattisuuteen. Musta huumori nivoutuu niin tekstissä kuin musiikissakin oivallisesti osaksi kokonaisuutta.

Eötvösin sävellystyön kaikkea rikkautta on tietenkin mahdoton tavoittaa yhdellä kuulemalla, vaikka minulla olikin mahdollisuus kurkistaa partituuriin ennen konsertti-iltaa. Olennainen ensivaikutelma oli kuitenkin jonkinlainen musiikillinen ykseys moninaisten fragmenttien takana.

Peter Simonischeck oli verraton lakonisena kertojana. Iris Vermillion ja Topi Lehtipuu lauloivat vaativat roolinsa erinomaisesti ja Unkarin radiokuoron sekä Wienin filharmonikoiden monia sävyjä oli ilo kuunnella. Daniel Harding rakensi polveilevasta musiikista vahvan ja tasapainoisen kokonaisuuden, jossa detaljit erottuivat ihailtavasti. Samoista hyveistä kiitteli myös säveltäjä lyhyen väliaikakeskustelumme yhteydessä.

Väliajan jälkeen ohjelma jatkui Brahmsin Haydn-muunnelmilla. Tämä oli monellakin tapaa oivallinen ohjelmistovalinta. Eötvösin oratorion tavoin myös Brahmsin musiikki perustuu tunnetusti sitaattiin, Pyhän Antoniuksen koraaliin, jonka Brahms aikalaisineen katsoi olevan Joseph Haydnin käsialaa. Tämä oletus on myöhemmin osoittautunut virheelliseksi, mutta Haydnin nimi teoksen otsikossa on silti säilynyt.

Muunnelmamuoto on sekin musiikillista itsetutkiskelua. Muunnelmien kautta säveltäjä etsii erilaisia näkökulmia temaattisen materiaalin olemukseen ja mahdollisuuksiin. Brahmsin sävellys on orkesterikirjallisuuden tunnetuimpia munnelmateoksia, mutta siitä huolimatta tämä oli ensimmäinen kerta, kun teos osui konsertissa kohdalleni. Liekö se sitten suomalaisissa ohjelmistoissa harvinaisempi, vai olenko vain käynyt väärissä konserteissa, mene ja tiedä, mutta joka tapauksessa iloinen tapahtuma oli tämä ensikohtaaminen.

Hardingin johdolla musiikki soi ilmavasti, ketterästi ja läpikuultavasti vailla kaikkea sitä raskautta, jota Brahms-tulkintoihin usein tuntuu kuuluvan. Wienin filharmonikoiden soitto oli kerrassaan nautittavaa. Hardingin tulkinnassa kullakin muunnelmalla oli oma selkeä identiteettinsä osana johdonmukaista kokonaisuutta.

Hienon illan huipennus oli kuitenkin konsertin päätösnumero, Adagio Gustav Mahlerin kymmenennestä sinfoniasta. Ohjelmiston kokonaisuudessa tämäkin oli erinomainen valinta, sillä Mahlerin keskeneräinen sinfonia peilautui varsin osuvasti Eötvösin oratorion fragmentteihin. Myös tunnelmiltaan Mahlerin fin de siècle yhdistyi hienosti Esterházyn tekstien maailmaan.

Mahlerin adagio on avaus viisiosaiselle sinfonialle, joka jäi keskeneräiseksi säveltäjän kuollessa. Ensimmäinen osa oli kuitenkin varsin valmis, joten se on ajan myötä löytänyt tiensä konserttiohjelmiin. Koko sinfonian toimitti esityskuntoon Deryck Cooke avustajinaan Berhold Golschmidt sekä Colin ja David Matthews. Partituurin yksityskohtien hiominen jatkuu yhä. Colin Matthews kertoi taannoin Tampereella vieraillessaan tehneensä tuoreimmat korjauksensa painettuun editioon viime syksynä.

Harding on Simon Rattlen tavoin johtanut yleensä kymmenennestä sinfoniasta nimenomaan Cooken viisiosaista editiota, mutta lauantai-illan konserttiin adagio sopi ajallisesti ja temaattisesti paremmin.

Sinfonian avaa alttoviulujen hiljainen andante-johdanto, jota seuraa koko orkesterin adagio-aihe, josta osan musiikki nousee kasvuunsa. Musiikin kuohut tyyntyvät hetkellisesti aina andanten kertauksissa kohoten yhä voimallisempiin ja voimallisempiin ilmaisuihin, kunnes kuullaan osan järisyttäviin mittoihin kasvava purkaus, jonka ylle Mahler kirjoitti luonnokseensa ”erbarmen!”, armahda. Sitten musiikki hiipuu vähitellen kohti hiljaisuutta. Viimeisten tahtien hauraus kauneus on säveltäjän vaikuttavimpia luomuksia.

Harding on yksi tämän musiikin hienoimmista tulkitsijoista. Kahdeksan vuotta sitten ilmestynyt wieniläisten kanssa taltioitu sinfonian kokonaislevytys oli jo varsin vaikuttava, ja vuosien mittaan tulkinta on entisestään syventynyt.

Lauantai-illan esityksessä kaikki palaset olivat juuri kohdallaan. Musiikki tulvi lämpöä, herkkyyttä, ironiaa, jopa kauhua. Orkesteri soi syvästi, mutta läpikuultavasti. Soolot ja tutti-jaksot piirtyivät puhtaina. Ainoana pienen pienenä huomautuksena olkoon orkesterin sisääntulon hienoinen epätarkkuus tahdissa 16. Tämäkin tosin unohtui liki välittömästi Wienin filharmonikoiden soinnin lumouksen viedessä taas mukanaan. Piccolon ja ykkösviulujen viimeisten tahtien korkea fis-sävel soi uskomattoman koskettavasti. Mieluusti olisin kuunnellut vielä muutkin osat, vaikka pitkä ilta takana jo olikin.

— Jari Kallio

Wienin filharmonikot
Daniel Harding, kapellimestari

Iris Vermillion, mezzosopraano
Topi Lehtipuu, tenori
Peter Simonischek, kertoja

Unkarin radiokuoro
Zoltán Pad, kuoronjohtaja

Peter Eötvös: Hallelluja – Oratorium balbulum (kantaesitys)
Johannes Brahms: Muunnelmia Haydnin teemasta, Op. 56a
Gustav Mahler: Adagio sinfoniasta nro 10

La 30.7.2016 klo 19.30
Salzburger Festspiele, Großes Festspielhaus, Salzburg

Kategoria: Päävalikko

Muistikuvia Einojuhani Rautavaarasta

29.7.2016 19:41 , 1 Comment ,
Einojuhani Rautavaara, 2011. Kuva: Ari Korkala/Music Finland.

Einojuhani Rautavaara, 2011. Kuva: Ari Korkala/Music Finland.

Musiikkimaailmaan levisi nopeasti tieto Einojuhani Rautavaaran poismenosta jonkinlaisena yllätyksenä. Hän oli nimittäin alkanut jo tuntua monessa mielessä ’omnitemporaaliselta’ persoonalta, säveltäjältä, joka eksisteerasi pysyvästi Katajanokalla, mutta oli ehtinyt käydä läpi monia vaiheita ja menestyksiä. Hänen poismenonsa tuntuu miltei samalta kuin Sibeliuksen, kuten Rob Weinberg jo ehti kirjoittaa.

Jokainen muistelkoon sitä Rautavaaraa, jonka ehti tuntea hänen pitkän elämänsä aikana. Vaikka viime vuosina aika harvat enää suoraan tapasivat häntä, ovat muistikuvat hänestä sangen eläviä.

Ensinnä monet saivat kokea Rautavaaran opettajana Sibelius-Akatemiassa jo ennen kuin hänet nimitettiin sävellyksen professoriksi 1976. Hän oli ollut tentaattorini musiikin teorian kokeessa. Hän istui pianon ääreen ja otti vähennetyn nelisoinnun tietyssä asemassa. Mikä tämä on? Tunnistin kohdan: Beethovenin Appassionatan finaalin alku. ”Mainiota, olette läpäissyt tentin”. Myöhemmin Rautavaara itse luokitteli opettajat kategorioihin: kuuluisat, kiltit ja oppimestarit. Hän itse kuului kiltteihin ja sen ansiosta Suomeen syntyi tälle maalle ja sen musiikkipedagogialle ominainen pluralismi sen ideologisena pääprinsiippinä. Kun väittelin 1978 myyteistä ja musiikista Rautavaara, sanoi Finlandia-talolla ymmärtävänsä aihettani. Tultuani Helsinkiin professoriksi Rautavaara saapui vastaanotolleni – toisen vaimonsa Sinin kanssa. Ongelma oli, että Sinin tuli saada maisterin paperit yliopistolta musiikkitieteestä tutkimalla Einojuhanin musiikkia. Erkki Salmenhaara sanoi, ettei säveltäjän puoliso voi tutkia riittävän objektiivisesti miehensä tuotantoa. Olin eri mieltä, mutta sitten asiat menivät toisin.

Tuohon aikaan Rautavaara oli jo siirtynyt oopperakauteensa. Saimme kuulla ensi-illat lukemattomista teoksista: Thomas, Vincent, Aleksis Kivi, Rasputin, Auringon talo. Monissa niistä oli roolit erityisesti Jorma Hynniselle ja Sinille. Loistava sarja suomalaista näyttämömusiikkia, jonka maine levisi laajalti. Onneksi Rautavaaralta julkaistiin Synteesi-aikakauslehden teemanumerossa Suomalainen ooppera 3/1987 työpäiväkirja Vincentin synnystä; se raottaa ovea säveltäjän luomisprosessiin tuona kautena.

Huomaan verranneeni monissa aiemmissa esseissäni Rautavaaraa Stravinskyyn eurooppalaisuus, suomalaisuus, venäläisyys ja amerikkalaisuus taustana. Nomadi-säveltäjän tyyppi. Jo se, että nuoren Rautavaaran nimi liittyy Olga Koussevitskyn kautta venäläisamerikkalaisiin piireihin ja näin Sergei Koussevitzkyn välityksellä myös Sibeliukseen – puhuttaessa A Requiem in our Time teoksesta – antaa hänelle myyttisen hohdon. Cantus arcticus teki hänestä zoomusikologian pioneerin linjalla Messiaen – François-Bernard Mâche. Mutta kaikkia näitä suuntauksia edelsi dodekafoniikka, jonka johdosta yhdessä vaiheessa hänen musiikkiaan eräät orkesterien intendentit pitivät salin tyhjentäjänä. Mutta akateeminen väitöskirja ilmestyi puolustamaan tätäkin vaihetta: Anne Sivuoja-Gunaratnamin väitös HY:ssä 1997 Einojuhani Rautavaaran dodekafonisesta kaudesta – ja vieläpä semiotiikan valossa. On hyvin tärkeää ja säveltäjän profiilia nostattavaa, että heistä julkaistaan väitöksiä. Rautavaaran kohdalle osui toinenkin: puolalaisen Wojciech Stępieńin väitös Rautavaaran ’enkeleistä’ v. 2010. Teos painettiin uudestaan yhdysvaltalaisella Ashgate Pressillä ja sekin niitti kansainvälistä mainetta.

Rautavaara oli siis siirtynyt ’enkelikauteensa’, joka loppujen lopuksi ei ehkä henkisesti ja teknisesti ollut niin kaukana New Yorkissa jo kymmeniä vuosia aiemmin sävelletyistä Ikoneista, joiden taustana olivat hänen opettajansa Vincent Persichettin mooditaulukot. Niitä saattoi käyttää tutkielmassaan Ikoneista Eila Tarasti; hän pohti lisäksi Rautavaaraa synesteetikkona. Ko. analyysi ilmestyi suomeksi Synteesi-lehdessä ja englanniksi useamman kerran, mm. antologiassa Musical Semiotics in Growth (1997) (ko. essee julkaistaan pian uudestaan Amfionin sivuilla artikkelina).

Uusi meditatiivinen enkeli-tyyli ilmensi Rautavaaran meditatiivista ja transsendentaalista maailmankuvaa (ks. Tarasti 2013: 310 hänen sijoittumisensa eri säveltäjien musiikillisten maailmankuvien sarjaan Sibelius, Mahler, Kalevi Aho, Erik Bergman, Erkki Salmenhaara, Magnus Lindberg, Harri Vuori).

Sinfonioiden otsakkeet Angel of Light ja Angel of Dusk heijastuivat tässä tyylikaudessa. Tällä tavalla enkeli ilmantuu ensiksi mainitussa sinfoniassa: ”The radiance of light is emphasized by being juxtaposed with an equally strong darkening effect. In the third movement of Angel of Light a dark and somber motif ascends against a thick texture of strings in the upper register, as if rising from the depths of the orchestra” (Tarasti 2012: 325). Muistan tuon kohdan elävästi, kun Mikko Franck johti sinfonian Johanneksenkirkossa.

Angel of Duskin eli kontrabassokonserton taas Helsingin yliopiston musiikkiseura HYMS päätti esittää 2003 konsertissaan Yliopiston juhlasalissa. Kun orkesteria ei voitu saada käyttöön, esitettiin teoksesta kahden pianon versio, erinomaisina pianisteina Marja Rumpunen ja Juha Ojala. Kontrabassosolistina oli nuori ystävämme, puolalainen virtuoosi Janusz Widzyk Berliinin filharmonikoista. Musiikin jälkeen oli lavalla dialogi säveltäjän kanssa pimennetyssä salissa, nojatuoleissa, jalkalampun valaisemana tunnelman luomiseksi.

Toisen kerran saatoin järjestää Rautavaara-tapahtuman Imatran ISI:n kesäkongressin yhteydessä Alvar Aallon piirtämässä Kolmen ristin kirkossa v. 1999. Säveltäjä itse säesti, kun Sini esitti tämän Lorca-lauluja; Eila Tarasti soitti Ikonit; kapellimestari Kalervo Kulmala johti Akateemisella puhallinorkesterilla A Requiem in our Timen ja sitten Markku Heikinheimo soitti uruilla Rautavaaran konserton Annunciations. Tästä tuli vaikuttava ilta semiootikoille ja muulle yleisölle.

Mutta jo ennen tuota tapahtumaa olimme kuulleet em. urkukonserton Minneapoliksessa Saint Paulin jättimäisessä kirkossa osana Rautavaara-festivaalia. Se kesti viikon kevättalvella 1998 ja sen rahoitti miljonääri Aina Swan Cutler. Olen tätä viikkoa ja Rautavaaran puheita sekä esitelmiä siellä kommentoinut matkapäiväkirjassani Minnesotasta (Tarasti 2004) ja myös Rondo-lehdessä. (Em. raporttini on niin ikään ilmestymässä Amfionin sivuilla.)

Olin Rautavaaran kanssa yhteistyössä niinä vuosina, kun hän vielä opetti Sibelius-Akatemiassa, mm. hänen johtamassaan aikamme musiikin luentosarjassa; hän vieraili myös laitoksellamme. Rautavaaran puheet musiikista olivat aina tavattoman henkeviä ja myös melkoista oppineisuutta osoittavia. Hän oli noita kirjoittavia säveltäjiä siinä missä joku Wagner, Busoni tai Stravinsky. Hänellä oli aina jotain hauskaa ja yllättävää sanottavaa. Madetojasta, Kuulasta, Melartinista ym. hän totesi, että he joutuvat kansainvälisessä vertailussa samaan luokkaan kuin Sibelius – mutta jäävät hänen varjoonsa. Hän kertoi nähneensä nuorena Väinö Raition oopperan Jeftan tytär ja muisti siitä vain repliikin: Täällä loistaa kuun valo/mutta minulla on luuvalo. Kun hän kuuli kotonamme illallisen jälkeen Helvi Leiviskän laulun ”Nouse ole kirkas”, hän totesi: kyllä on tavattoman raskasta, pakottaa laulaja nousemaan tuolla tavalla matalasta rekisteristä.

Rautavaara oli hyvin hauska seuraihminen; sen ovat monet saaneet kokea. Muistan, kun hän muutti Kulosaareen Armi Klemetin taloon ja mylläsi sisustuksen täysin uusiksi, sillä hän ei kannattanut mitään perinteisiä kalustuksia. Hän osallistui HYMSin järjestämiin vastaanottoihin mm. Japanin musiikin viikolla suurlähetystössä Helsingissä. Hän oli keskeinen henkilö legendaarisilla illallisilla Einari Marvian ja Liisa Aroheimo-Marvian kotona 1993, serkkujensa Aulikki Rautavaaran ja Gunnelin rinnalla. Hänellä oli paljon kerrottavaa kuuluisasta sukulaislaulajattarestaan, jonka viimeiseksi tilaisuudeksi em. kutsut jäivätkin. Muistan hänet kotonamme Laajasalossa keskellä hyytävää talvea yhdessä Marvioiden ja Marketta ja Matti Klingen kanssa, jolloin puhe oli eurooppalaisesta musiikista ja sen arvoista.

Mutta näistä kaikista ja monista muista tapahtumista on varmaan kertonut Samuli Tiikkaja merkittävässä Rautavaara-elämäkerrassaan.

Jätämme siis jäähyväiset yhdelle vaiheelle Suomen musiikin historiassa ja ennen kaikkea henkilölle, jonka vaikutus on ollut valtaisa, ja jonka muistamme liikutuksella viehättävänä, älykkäänä ja tunteikkaana ihmisenä. Kaikessa mitä hän sävelsi, kirjoitti ja puhui oli läsnä hänen minuutensa ja tyylinsä; sen säteily ei himmene mielissämme.

— Eero Tarasti

Lähteitä:

Einojuhani Rautavaara 1987. ”Työpäiväkirja V/86 – V/87”, Synteesi 3/87, s. 2-9

Anne Sivuoja-Gunaratnam 1997. Narrating with twelve tones : Einojuhani Rautavaara’s first serial period (ca. 1957-1965). Helsinki: Suomalainen tiedeakatemia. Suomalaisen tiedeakatemian toimituksia. Humaniora, nide 287.

Wojciech Stępień 2010. Signifying angels : analyses and interpretations of Rautavaara’s instrumental compositions. Helsinki : University of Helsinki, Department of Philosophy, History, Culture and Art Studies ([Tallinn] : printed in Tallinna Raamatutrükikoda, [2010]). Studia musicologica Universitatis Helsingiensis, nide 20.

Eero Tarasti 2004. ”Minnesota 1999”, Pariisin uudet mysteerit ja muita matkakertomuksia. Imatran Kansainvälisen Semiotiikka-Instituutin julkaisuja nr.2. s. 75-123.

Eero Tarasti” 2012. Semiotics of Classical Music. How Mozart, Brahms and Wagner Talk To Us. Berlin: Mouton de Gruyter.

Eero Tarasti 2013. Musiikki ja humanismi. Suomen saloilta Pariisin salonkeihin. Esseitä vuosilta 2003-2013. UPEF Kustannushai (University Press of Eastern Finland).

Eila Tarasti 2003. ”Icons in Einojuhani Rautavaara’s Icons, Suite for Piano”. Teoksessa Musical Semiotics in Growth, toim. Eero Tarasti. Acta semiotica fennica XV. Helsinki: International Semiotics Institute, s. 549-562.

Kategoria: Esseet

Einojuhani Rautavaara kuollut

28.7.2016 13:40 , Jätä kommentti ,
Einojuhani Rautavaara. Kuva © Ari Korkala / Music Finland

Einojuhani Rautavaara. Kuva © Ari Korkala / Music Finland

Säveltäjä Einojuhani Rautavaara kuoli 27. heinäkuuta Helsingissä kaatumista seuranneen leikkauksen komplikaatioihin. Hän oli syntynyt 9. lokakuuta 1928 Helsingissä ja oli kuollessaan 87-vuotias.

Rautavaara oli arvostetuimpia ja kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaissäveltäjiä. Hän aloitti uransa uusklassikkona, mutta myöhemmin tyyli alkoi avautua kohti romantiikkaa. Rautavaara nousi maailmanmaineeseen 1990-luvulla 7. sinfoniansa Angel of Light (1994) myötä, ja innostuneet kriitikot rinnastivat hänet silloin Sibeliukseen. Laajaan sävellystuotantoon kuuluu 8 sinfoniaa, lukuisia konserttoja, vokaali- ja kamarimusiikkia, sooloteoksia sekä suosittuja oopperoita, joita on esitetty useasti myös ulkomailla. Rakastetuin ja eniten esitetty  Rautavaaran orkesteriteos on Cantus arcticus, konsertto linnuille ja orkesterille, jonka lintujen äänet säveltäjä itse nauhoitti Limingan soilla. Rautavaaran musiikkia on käytetty mm. Terrence Malickin ja Aki Kaurismäen elokuvissa.

Rautavaara oli intellektuelli, mystinen tarinankertoja ja vertaansa vailla oleva kielenkäyttäjä. Hänen musiikkinsa syntyi ”kaipauksesta äärettömään”. Hän oli ”teostensa kätilö”, jonka tehtävä oli saada sävellykset ehjänä alas. Sävellystensä lisäksi Einojuhani Rautavaaran kertomukset unien enkeleistä ja niiden kohtaamisesta ovat muodostuneet suomalaisen kulttuurihistorian klassikoiksi. 

Amfion julkaisee lähipäivinä Eero Tarastin laatiman muistokirjoituksen.

Linkkejä:
http://www.fennicagehrman.fi/composers/rautavaara-einojuhani/

https://www.ondine.net/?lid=en&cid=4.2&oid=622
http://composers.musicfinland.fi/musicfinland/fimic.nsf/COMAA/52ECB2B53E027500C22574810035B45F?opendocument
http://www.boosey.com/composer/Einojuhani+Rautavaara

Kategoria: Päävalikko, Uutiset

Arvio: Vieraana Riccardo Mutin linnassa

19.7.2016 8:38 , Jätä kommentti ,
Riccardo Muti & Orchestra Giovanile Luigi Cherubini, konsertti Olavinlinnassa 17.7.2016. Kuva Soila Puurtinen.

Riccardo Muti & Orchestra Giovanile Luigi Cherubini, konsertti Olavinlinnassa 17.7.2016. Kuva Soila Puurtinen.

Suuret italialaiset maestrot rakastavat – ja omistavat linnoja Umberto Ecosta Riccardo Mutiin. Niinpä viimeksi mainittu koki ehkä olonsa kotoisaksi sunnuntaisessa konsertissaan Savonlinnan pihalla. Hän oli tuonut paikalle jo vuodesta 2004 johtamansa italialaisen nuoriso-orkesterin Orchestra Giovanile Luigi Cherubinin ja valinnut haastavan ohjelman eli puhdasta wieniläisklassismia sinfonian muodossa. Schubertin Keskeneräinen ja Beethovenin Viides kuuluvat tietenkin samalla jo romantiikkaan; tämä oli myös Mutin tulkinnan lähtökohta.

Ymmärtävätkö italialaiset sinfoniaa? Miksi he eivät ole säveltäneet niitä, poikkeuksena maansa rajojen ulkopuolella kuta kuinkin tuntematon, tosin hieno sinfonikko Giuseppe Martucci. Carl Dahlhausin mielestä Euroopan musiikissa on kaksi suurta perinnettä: saksalainen soitinmusiikki ja sinfonia sen kruununa – ja italialainen laulukulttuuri eli bel canto. Kun muu Eurooppa lähti 1700-luvulla ensiksimainitulle linjalle, jäi Italia kukoistavan vokaalitaiteensa ’vangiksi’. Vaikka vielä pitkälti 1800-luvun alkuun monet lähettivät nuoret säveltäjät oppiin Bolognaan, Leopold toimitti sinne Wolfganginsa ja venäläiset Glinkansa. Mutta Italiassa saatiin odottaa Luciano Beriota, joka uskalsi jälleen laittaa teoksensa otsakkeeksi Sinfonia.

Mutin nuoria soittajia – nimilistan mukaan kaikki italialaisia – oli miellyttävää kuulla. Tämä kuului kategoriaan ’piacevole’. He soittivat kurinalaisesti ja linjakkaasti. Näinhän ei ole aina ollut Italiassa. Kun Mendelssohn, Berlioz ja Ludvig Spohr vierailivat maassa aikanaan ja kuulivat italialaisia orkestereita, olivat he tyrmistyneitä: jokainen soittaja koristeli stemmaansa mielensä mukaan kuin se olisi ollut bel canton fiorituraa, jolloin lopputulos oli kaukana esitettävästä teoksesta. Mutta nämä nuoret soittajat olivat hyvin tottelevaisia ja Muti saattoi toteuttaa näkemyksensä heidän avulla.

Coriolanus-alkusoitto on samannimisen näytelmän päähenkilön luonnekuva, ristiriitainen, häilyvä Roomaa uhkaavien goottien päällikkö, joka sitten vaihtaa puolta. Laulava sivuaihe tuo esiin feminiinisen elementin. Muti korostaa lineaarista melodisuutta ja soinnin pehmeyttä. Savonlinnan akustiikka sai myös aikaan osaltaan, ettei kakkosjousien sähäkkä kuviointi kuulunut vastapainona keinuvalle ykkösviulujen aiheelle. Jo tässä teoksessa tuli esiin se Beethoven-tulkintojen ongelma, että eri teemat ja karaktäärit vaativat kukin oman temponsa. Tiedetään, että ainakin sonaattejaan soittaessaan pianolla Beethoven teki näin. Muti piti ankarasti kiinni perustemposta.

Coriolanusta seurasi Schubertin Keskeneräinen, josta yleisö teki vielä keskeneräisemmän alkamalla taputtaa jo ensi osan jälkeen. Mutille teos on suuren romanttisen sinfonian torso, mutta Schubert on traagisenakin aina gemütlich; se on perussääntö.

Odotukset keskittyivät Beethovenin Viidenteen. Ei voi lakata ihmettelemästä, miten vaatimattomista elementeistä koko sinfonia on rakennettu. Mutin tulkinta antoi monumentaalisuuden kasvaa niistä. Olin erityisen iloinen, että hän tulkitsi kuuluisan kohtaloaiheen oikein, siis ei triolina tá-ta-ta-taa, vaan kolmea kahdeksasosaa edeltävän tauon huomioiden hum-ta-ta-ta-taa. Muti säilytti oikean rytmisen profiilin kautta teoksen, mikä on olennaista, sillä puuttuvan nuotin tauko täytetään osan lopulla. Toisen osan ihana teema ilmaantui lukemattomin värein eri koloriiteissä. Adorno arvosteli Beethovenia sen sivutaitteen C-duuri käännöksestä ja fanfaareista jonain teennäisen ’pompöösinä’. Muti lievitti kohdan herooisuutta. Voiton finaali puhkesi edeltävästä aavemaisesta scherzosta, jota E.T.A. Hoffman aikoinaan nerokkaasti analysoi. Voiton finaalin C-duuripääaihe puhkesi lopulta esiin riemuiten, mutta linjakkaan melodisena; aidosti saksalaista olisi ollut painottaa jokaista sointua tahdissa 3 erikseen, sehr tüchtig – ja taas antaa vähän lisää aikaa. Tahtien 26-28 oboen, klarinetin, fagotin ja käyrätorvien syleilevä teema soitetaan eräissä tulkinnoissa kokonaan normaalin tempon ulkopuolella, se on jo seid umschlungen Millionen! Näin sen toteutti tiettävästi Hans von Bülow, suuri romanttinen Beethoven-tulkki (Felix Weingartnerin kertoman mukaan). Mutta ihailtavasti Muti piti orkesterinsa koossa sen tehoa loppua kohti huipentaen. Tosin koodan presto olikin hyvin kohtuullinen tempoltaan, mutta hyvä näin.

Riccardo Muti on luonnollisesti aikamme suuria kapellimestareita. Kuulin häntä ensi kerran New Yorkin Carnegie Hallissa Washingtonin sinfoniaorkesterin vierailujohtajana 1979. Konsertti alkoi juhlavasti Yhdysvaltain kansallishymnillä, koska paikalle saapui senaattoreita ja ministereitä. Myöhemmin minun piti tavata hänet Roomassa suurlähettiläämme Petri Tuomi-Nikulan illallisella Esa-Pekka Salosen vierailun kunniaksi, mutta Muti ei päässytkään tilaisuuteen. Nyt Savonlinnassa olivat paikalla maiden suurlähettiläät ja paljon muuta musiikkiväkeä. Konserttilippujen hinnat olivat korkeat alkaen 180 eurosta, vaikka kyseessä oli ”vain” nuoriso-orkesteri. Mutta innostunutta yleisöä oli runsaasti.

Muti kokee sinfoniat romanttisina, ilmaisevina, melodisina ja dramaattisina kokonaisuuksina.

— Eero Tarasti

Ravenna Festivalin vierailun päätöskonsertti su 17.7.2016 klo 19 Olavinlinna

Luigi Cherubini-orkesteri
Riccardo Muti, kapellimestari

Ludwig van Beethoven: Coriolan-alkusoitto, c-molli (op. 62)
Franz Schubert: Sinfonia nro 8, h-molli (D. 759) ”Keskeneräinen”
Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro 5, c-molli (op. 67) ”Kohtalonsinfonia”

 

Kategoria: Arviot, Päävalikko

Arvio: Mélisanden uni – Salosen ja Mitchellin unelmaproduktio Aix-en-Provencessa

17.7.2016 13:07 , Jätä kommentti ,
Esa-Pekka Salosen ja Katie Mitchellin Pelléas et Mélisande oli Aix-en-Provencen festivaalin huipennus. Kuva Jari Kallio.

Esa-Pekka Salosen ja Katie Mitchellin Pelléas et Mélisande oli Aix-en-Provencen festivaalin huipennus. Kuva Jari Kallio.

Tänä vuonna Aix-en-Provencen festivaalin pääteos on ollut Claude Debussyn (1862-1949) ainoa valmistunut ooppera Pelléas et Mélisande (1893-1902). Debussyn lyyrinen draama on osa Philharmonia Orchestran ja Esa-Pekka Salosen festivaaliresidenssiä.

Pelléas et Mélisande perustuu tunnetusti Maurice Maeterlinckin (1862-1949) samannimiseen näytelmään. Oopperan libretto seuraa näytelmää varsin tarkasti. Debussyn teos on yhdistää mielenkiintoisella tavalla Maeterlinckin tarinan symbolistisen ilmapiirin realistiseen, puheen intonaatiota ja rytmiä tarkoin jäljittelevään vokaalityyliin.

Monien aikalaistensa tavoin Debussy kävi läpi Wagner-kriisin, joka päättyi tietoiseen etääntymiseen Bayreuthin mestarin ilmaisusta. Siitä huolimatta Pelléas et Mélisanden partituuri sisältää Wagner-vaikutteita, kuten omanlaistaan johtoaihetekniikkaa.

Wagnerin ohella Debussy haki etäisyyttä oman aikansa oopperan konventioihin laajemminkin. Säveltäjä painotti Pelléas et Mélisanden dramaturgian psykologista olemusta konkreettisten näyttämötapahtumien sijaan. Ehkä juuri epäluulosta oopperataloja kohtaan Debussy ajattelikin oopperaansa esitettäväksi ennemmin dramatisoituna konserttina kuin näyttämöproduktiona.

Aix-en-Provencessa Katie Mitchellin näyttämöproduktio ratkaisee Pelléas et Mélisanden vertauskuvien ja realismin dialektiikan esittämällä tapahtumat Mélisanden unena. Tällöin todellisuuden ja symbolismin yhteenkietoutumisesta muodostuu looginen synteesi. Ratkaisu sopii oivallisesti myös Debussyn musiikin unenomaiseen olemukseen.

Unimaailma on antanut Mitchellille myös mahdollisuuden syventää nimihenkilön kuvausta esittämällä Mélisande useissa kohtauksissa laulajan ohella myös näyttelijän kautta.

Pelléas et Mélisanden miljöönä on lähes yksinomaan kuningas Arkelin linna Allemondessa. Kohtausten tapahtumapaikkoja ovat hinnan eri huoneet, jolloin näiden lavastuksen yksityiskohtien sommittelu ja valaistus ovat avainasemassa tunnelmaa luotaessa. Lizzie Clachanin lavastus olikin mitä vaikuttavin.

Ooppera alkaa Mélisanden makuuhuoneessa, joka transmormoituu hänen unessaan avauskohtauksen metsäksi. Arkelin linna on 1900-luvun puolivälin tyyliin sisustettu kartano ruokasaleineen, makuuhuoneineen, uima-altaineen ja kellareineen. Oopperan päätös kurkistaa takaisin alun makuuhuoneeseen, jossa Mélisande havahtuu unestaan. Kuolinkohtaus on siten siirtymä unesta takaisin valvemaailmaan.

Muokatessaan Maeterlinckin näytelmää libretokseen Debussyn ainoita muutoksia oli neljän linnan palvelijoita kuvaavan kohtauksen karsiminen. Näin säveltäjä ankkuroi tapahtumia korostetusti kuuden keskushenkilön ympärille. Mitchellin ohjaus palauttaa palvelijoiden roolia kohtausten välisissä siirtymissä, jossa nämä pukevat Mélisanden aina seuraavaa kohtausta varten. Nämä siirtymät on koreografioitu varsin kiintoisasti.

Musiikillisesti Aix-en-Provencen produktio oli mitä vaikuttavin. Salonen on Sir Simon Rattlen ohella aikamme johtavia Debussy-kapellimestareita. Niinpä hän onkin täysin kotonaan Pelléas et Mélisanden monisäikeisen partituurin maailmassa.

Debussyn sävelkieli asettaa monia haasteita. Oopperan tapahtumat etenevät nopeasti, ja musiikki on tulvillaan ohikiitäviä, mutta äärettömän merkittäviä aiheita, joiden artikulaatio ja balansointi on tarkkaan harkittava. Musiikin on taivuttava hetkiin jatkuvuudesta kuitenkaan tinkimättä. Tämä kaikki toteutui Salosen johdolla kerrassaan ihailtavasti.

Philharmonia Orchestra vastasi Debussyn partituurin vaatimuksiin mitä erinomaisimmin. Ilta oli tulvillaan vaikuttavaa yhteissoittoa, mieleenpainuvia sooloja sekä äärimmäisen hienosti toteutettuja kamarimusiikillisia hetkiä mitä vaihtelevimpien soitinyhdistelmien parissa.

Cape Town Opera Chorus lauloi vaikuttavasti lyhyehkön lavan ulkopuolisen osuutensa horisonttiin katoavan, Mélisanden Allemondeen tuoneen laivan miehistönä.

Barbara Hannigan oli kaikin tavoin täydellinen Mélisande. Hänen artikulaationsa, eläytymisensä ja näyttelemisensä ilmensi tarkoin roolin moniulotteisuutta. Stéphane Degout ja Laurent Naouri olivat erinomaiset Pelléas ja Golaud, vastakohtaiset velipuolet. Pelléasin nuoruus, herkkyys ja naiivius sekä vastaavasti Golaudin ikääntyvä kovuus välittyivät vaikuttavan koskettavasti.

Franz-Josef Selig, joka lauloi Arkelin roolin myös vuodenvaihteessa Berliinissä ja Lontoossa Sir Simon Rattlen johdolla, oli jälleen kerrassaan oivallinen. Sylvie Brunet-Grupposon Geneviève ja Chloe Briotin Yniold tekivät suppeammat roolinsa mieleenpainuvalla ammattitaidolla.

Yksi Aix-en-Provencen produktion viidestä esityksestä kuvattiin myös televisiolähetystä varten. Toivottavasti tämä taltiointi julkaistaan myös videotallenteena. Tämä produktio pitää jokaisen kokea.

— Jari Kallio

Philharmonia Orchestra
Esa-Pekka Salonen, kapellimestari

Barbara Hannigan (Mélisande)
Stéphane Degout (Pelléas)
Laurent Naouri (Golaud)
Franz-Jose Selig (Arkel)
Sylvie Brunet-Grupposo (Geneviève)
Chloé Briot (Yniold)

Cape Town Opera Chorus

Grand Théâtre de Provence
Aix-en-Provence

La 16.07.2016, klo 19.30

Kategoria: Arviot, Päävalikko