Amfion pro musica classica

Category Archives: Päävalikko

Suomalaisen pianomusiikin juhlahetki – Risto-Matti Marin

marin-risto-05

Näin voi sanoa epäilyksittä Risto-Matti Marinin konsertista perjantaina 2.12.2016 Musiikkitalon Camerata-salissa. Resitaali oli otsikoitu ’Kansallisromantiikasta kauhuromantiikkaan – Kolmen sonaatin ilta’. Ehkä ajateltiin, etteivät illan pelkät säveltäjänimet Ilmari Hannikainen, Einari Marvia ja Charles-Valentin Alkan olisi tuoneet muutoin paikalle yleisöä. Kuulin konsertista vain sen alkupuoliskon, koska minun oli mentävä musiikkitieteen opiskelijoiden yhdistyksen Synkoopin joulujuhlaan. Alkan olisi varmasti ollut suuri elämys sellaisen virtoosin kuin Marinin tulkitsemana.

Joka tapauksessa Hannikaisen sonaattia ei varmasti moni ole kuullut aiemmin. Hannikaisen pianismi on toki tunnettua – jo hänen oppilaidensa kuvauksista. Erik Tawaststjerna vanhempi sanoi: Hannikaisen kosketus oli niin ainutlaatuinen, että hänen tarvitsi ottaa vain yksi ääni pianosta ja ”siinä oli läsnä kohtalo .. . ja kaikki muut saivat mennä nurkkaan häpeämään”. Lisäksi pianosonaatti c-molli op. 1 osoitti merkittävää muodon hallintaa, sonaattihan on mittava; sen eri osilla on selvät karaktäärinsä ja topiikkansa: Maestoso e molto rubato aluksi: täynnä nuorta energiaa ja voimaa: melodia useimmiten oikean käden oktaaveina, lyyrisinä purkauksina, teemat sinkoilevat kamppailussa ja sivuaihe on pehmeämpi, vajoten usein Hannikaiselle luonteenomaiseen lievästi melankoliseen ’suomalaiseen’ tyyliin (kuten tunnetussa karakterikappaleessa Ilta), joka ei ole kaukana Chopinistä, Lisztistä eikä Tshaikovskista tai Rahmaninovista. Scherzo on listzmäinen burleski; Andante cantabilessa on viipyileviä soinnillisia kokeiluja. Lopussa esiintyy myös harmonisia kokeiluja, viitaten myöhäis-Lisztin resitativotaitteisiin. Oli miten oli, sonaatti on teknisessä mielessä niin vaativa, että säveltäjän on täytynyt olla todella briljantti muusikko. Tekniikka ei ole myöskään mitenkään stereotyyppistä, vaan sisältää omintakeisia kahden käden rinnakkaisasteikkokulkuja. Marin soitti nautittalla varmuudella ja tavoitti teoksen omintakeisen suomalaisen pianismin ilmapiirin. Muuan yleisössä istunut pianolegenda sanoi, että ’onhan siinä paljon tavaraa’ – ehkä tämä selittää, että teos on jäänyt unohduksiin, mutta nyt siitä on luvassa myös julkaistu versio, kertoi Jari Eskola Fennica Gehrmanista.

Einari Marvian pianosonaatin nuotteihin olin saanut tutustua jo aiemmin kiitos Liisa Aroheimo-Marvian ja musiikkitieteilija Anna-Leena Rysän, jolta on äsken valmistunut musiikkitieteen progradu Marviasta Helsingin yliopistossa.

Marvia oli musiikkimmme varsinaisia ’humanisteja’, kuten Erkki Salmenhaara häntä luonnehti. Mutta hänen säveltäjäprofiilinsa jäi hieman syrjään hänen muilta aktiviteeteiltaan kustantajana, editoijana ja historioitsijana. Erityisesti hän omistautui soittavan ylioppilasnuorison kuvaamiseen jo alkaen Turun akatemian päivistä. Mutta ’Kurre’, kuten lähipiirissä häntä kutsuttiin, oli myös etevä pianisti. Hän säesti monia laulajia, mm. Aulikki Rautavaaraa. Pianosonaattia ovat aiemmin soittaneet lähinnä vain Kimmo Hakasalo ja Arto Satukangas. Marvian on täytynyt olla melkoinen taituri, jos hän on soittanut teoksensa yleisölle. Sonaatti on monotemaattinen ja sen pääaihe kuullaan heti alussa, niin rytmisesti kuin soinnullisesti karakteristinen ’johtoaihe’ Se dominoi kaikin tavoin ja moninaisin kääntein ensi osaa, mutta on myös muiden osien taustana. Se on hieman niin kuin Sibeliuksen Tapiolassa taustalla ydinmotiivina, jota ei sellaisenaan enää kuulla musiikin pintatasolla. Pintatasolla musiikki muuttuu yhä monimutkaisemmaksi, rytmisesti synkopoiduksi; tässä valitsee aivan Schumannin pianomusiikille tyypillinen rytminen dissonanssi. Mutta kaikki purkautuu erittäin virtuoosisiin kuvioihin. Hannikaiaen tavoin Marvia harrastaa rinnakkaisoktaaveja ja näin vahvistettuja melodiakaarroksia. Näissä tempoissa toteutettuna teos on kelle tahansa pianistille todella vaativa. Marinille teos sopi erinomaisesti. Ilta oli siis kaikin puolin historiallinen suomalaisen pianotaiteen tapahtuma. Tästä olisi varmasti Tapani Valsta huudahtanut tapansa mukaisesti: ”Tämä on sitä oikeaa klaveerimusiikkia!”

— Eero Tarasti

SEPPO KIMASEN VIIMEINEN FESTIVAALI 

Seppo Kimanen

Seppo Kimanen

Kauniaisten musiikkijuhlat syntyi ajatuksesta että voidaan luoda suuria ajatuksia ja tunteita ilman mittavia ulkonaisia puitteita. Tämä oli lähtökohtana kun sellotaiteilija, professori Seppo Kimanen 60-vuotishaastattelussaan totesi, että hän vielä voisi ajatella perustavansa pienen, korkeatasoisen festivaalin. Nyt, kuuden vuoden ja seitsemännen Kauniaisissa pidetyn musiikkijuhlan jälkeen hän jättää lopullisesti festivaalien järjestämisen taakseen.

Kamarimusiikki nousussa

Seppo Kimanen perusti v. 1970 Kuhmon Kamarimusiikin, josta tuli yksi maailman suosituimmista kamarimusiikkitapahtumista, ja toimi 35 vuoden ajan sen taiteellisena johtajana. Yhteensä Kimanen on perustanut ja johtanut festivaaleja miltei puolen vuosisadan ajan. Hänen panoksensa klassisen musiikin hyväksi sekä Suomessa että kansainvälisesti on merkittävä. Kimanen on musiikin kautta suoraan tai epäsuorasti koskettanut satoja tuhansia ihmisiä ja luonut hyvän olon tunnetta ja rauhoittamisen hetkiä hektiseen maailmaamme.

Viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana kansainväliselle tasolle yltävien suomalaisten taiteilijoiden määrä on noussut huikeasti, sanoo Seppo Kimanen. Klassisen musiikin saralla Suomi on fyysistä kokoaan huomattavasti suurempi. Kapellimestarien, säveltäjien ja laulajien rinnalle on tullut joukko persoonallisia instrumentalisteja. On poikkeuksellista, että Helsingin kokoisella kaupungilla on kolme erinomaista ammattiorkesteria. Kapea väestönpohja merkitsee kuitenkin suuria haasteita mitä tulee tason ylläpitämiseen tulevaisuudessa.  Taso nousee myös muissakin maissa. Erityisesti Aasiassa kehitys on merkittävä sekä määrään että laatuun katsoen. Säilyttääksemme suhteellisen kilpailukykymme meidän tulee jatkuvasti kehittää koulutusta sekä erityisesti niitä mahdollisuuksia joita tarjoamme huippulahjakkuuksille.

Kimasen tulevaisuus

Seppo Kimanen odottaa paljon viimeisestä festivaalistaan, johon hän on pannut sielunsa ja sydämensä. Hän on erityisen mieltynyt jousikvartettoihin ja katsoo, että säveltäjät niissä usein rohkeasti paljastavat sisintään.

Kauniaisten musiikkijuhlat on tärkeä tapaamiskohta. Inhimillinen yhdessäolo on tärkeää kaikkina vuodenaikoina, mutta erityisesti myöhäissyksyllä yhteisyys taiteen äärellä on valonlähde, joka antaa meille vitamiineja ja hivenaineita pimeää talvea varten.

Seppo Kimanen luovuttaa Kauniaisten musiikkijuhlat seuraajalleen Jan Söderblomille juhlakonsertissa Farewell Seppo and Welcome Jan viidentenä marraskuuta Uudessa Paviljongissa. Kimanen ja Söderblom ovat yhdessä koonneet joukon ystäviä, loistavia taiteilijoita viettämään tunteiden, lahjakkuuden, haikeuden, ilon ja inhimillisen vuorovaikutuksen iltaa.

Olen suunnitellut ja johtanut festivaaleja yhteensä 49 vuoden ajan. Nyt haluan keskittyä sellonsoittoon, kirjoittamiseen ja perheeseeni. Toivotan Jan Söderblomille kaikkea onnea kooltaan pienessä mutta suuren sydämen omaavassa Kauniaisissa.

Kimasen aikana Kauniaisten musiikkijuhlat on kasvanut neljästä päivästä kahdeksanpäiväiseksi tapahtumaksi, jossa 20 tilaisuutta, n. 70 taiteilijaa ja yli 2000 kävijää. Ytimessä ovat edelleen jousikvartetot, tänä vuonna lisättyinä yhdellä tai kahdella soittimella. Lisäksi Kimanen on mm. kutsunut joukon Taikorumpaleita toisesta kotimaastaan, Japanista, sekä intialaisen dhrupadlaulaja Wasifuddin Dagarin, jonka perheessä on vaalittu Intian mogulikuninkaiden musiikkiperinnettä 20 sukupolven ajan 1400-luvulta saakka.

Kauniaisten musiikkijuhlat / Grankulla musikfest 30.10.–6.11.2016

kauniaistenmusiikkijuhlat.fi / grankullamusikfest.fihttp://kauniainenmusicfestival.fi

Wieniläiset sävelet soivat Tapiolassa – Solistina viulisti Alina Pogostkina

ap

Tapiola Sinfoniettan Klassismin helmiä -konsertissa torstaina 13.10. vierailee solistina Sibelius-viulukilpailun voittajiin kuuluva Alina Pogostkina. Ohjelmassa on muun muassa Beethovenin romansseja ja hänen ihailemansa Franz Clementin viulukonsertto. Tapiola Sinfoniettaa johtaa vanhan musiikin spesialistina ansioitunut kapellimestari Reinhard Goebel.

Kapellimestari Reinhard Goebel on legendaarisen vanhan musiikin yhtyeen Musica Antiqua Kölnin perustaja, joka on erikoistunut erityisesti 1600- ja 1700-lukujen musiikkiin.  Hän on vieraillut mm. Berliinin filharmonikoissa, Sydneyn ja Melbournen sinfoniaorkestereissa sekä useissa Saksan radio-orkestereissa.

Alina Pogostkina voitti Sibelius-viulukilpailun vuonna 2005. Sittemmin hän on ollut lukuisten tunnettujen orkestereiden solistina, näiden joukossa Los Angelesin filharmonikot, Lontoon filharmonikot, Frankfurtin radion sinfoniaorkesteri, Pietarin filharmoninen orkesteri, Mahler-kamariorkesteri sekä Oslon ja Tukholman filharmonikot. Pogostkina esiintyy aktiivisesti myös kamarimuusikkona ja on saanut tunnustusta nykymusiikin tulkinnoistaan. Soittimenaan hänellä on Antonio Stradivarin Sasserno-viulu.

Klassismin helmiä -konsertin ohjelma koostuu Beethovenin ja hänen wieniläiskollegoidensa musiikista.  Beethovenilta kuullaan kaksi romanssia, jotka ovat syntyneet 1800-luvun ensimmäisinä vuosina.  Romansseissa viululle ja orkesterille F-duuri ja G-duuri puhkeaa soimaan Beethovenin varhaiskaudelle tyypillinen, tasapainoisen klassinen ilmaisu.

Franz Clement oli aikansa ihmelapsi, joka saavutti mainetta taiturillisena soittajana ja myös sirkushenkisillä tempuillaan, esimerkiksi soittamalla ylösalaisin käännettyä viulua yhdellä kielellä. Hänen vuonna 1805 säveltämänsä viulukonsertto nro 1 D-duuri osoittautui ilmeisen onnistuneeksi sävellykseksi, sillä tämän teoksen vaikutteita voi kuulla vuotta myöhemmin valmistuneessa Beethovenin viulukonsertossa.

Tšekkiläissyntyinen Paul Wranitzky muutti 1700-luvun jälkipuolella Itävaltaan, jossa hän työskenteli muun muassa kreivi Esterházyn hovimuusikkona.  Wranitzkyn laajassa sävellystuotannossa sinfonioita on yli  50 kappaletta.  Vuonna 1799 julkaistu sinfonia D-duuri edustaa Wranitzkyn sujuvaa wieniläisklassista tyyliä, johon sisältyy aineksia yhtälailla kepeän energisestä opera buffasta kuin tanssillisesta poloneesista.

To 13.10.2016 klo 19, Espoon kulttuurikeskus
KLASSISMIN HELMIÄ
Tapiola Sinfonietta
Reinhard Goebel, kapellimestari
Alina Pogostkina, viulu

Ludwig van Beethoven: Romanssi F-duuri
Franz Clement: Viulukonsertto nro 1
Ludwig van Beethoven: Romanssi G-duuri
Paul Wranitzky: Sinfonia D-duuri op. 36

Sonja Fräki tuo tohtorintutkinnossaan parrasvaloihin Kalevi Ahon pianoteokset

Sonja Fräki. Kuva © Heikki Tuuli.

Sonja Fräki. Kuva © Heikki Tuuli.

Pianisti Sonja Fräki esitti tohtorintutkinnossaan Kalevi Ahon koko pianotuotannon ja tarkasteli muun muassa pianistin työskentelytapoja haastavan nykymusiikkiohjelmiston parissa. Fräkin tohtorintutkinto tarkastetaan Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa 15. lokakuuta 2016.

Suomen tuotteliaimpiin nykysäveltäjiin kuuluva Kalevi Aho tunnetaan erityisesti sinfonioistaan, oopperoistaan ja konsertoistaan. Hänen soolopianoteoksensa ovat sen sijaan jääneet hieman vähemmälle huomiolle. Fräki esitti viidessä jatkotutkintokonsertissaan koko Kalevi Ahon pianotuotannon: kuusi soolopianoteosta ja kaksi pianokonserttoa. Konserttisarjassa hän toi myös esille Ahon kamarimusiikkiteoksia, joissa pianolla on keskeinen rooli. Ideana oli etsiä Ahon musiikillisia ja pianistisia esikuvia. Konserteissa oli kaksi teemaa: saksalaisuus ja virtuoosisuus. Fräki toi Ahon musiikin rinnalle muun muassa Ludwig van BeethoveninJohannes Brahmsin ja Robert Schumannin teoksia, sillä Ahon pianotuotannossa on selviä yhteyksiä näiden säveltäjien musiikkiin.

– Ahon teokset ovat hyvin virtuoosisia ja haastavat soittajansa taidot äärimmilleen. Soitin konserteissa myös pianokirjallisuuden kuuluisia virtuoositeoksia, joita Aho oli tutkinut ennen pianolle säveltämistä. Halusin näyttää Ahon musiikin osana tätä historiallista jatkumoa, Fräki toteaa.

Tutkintonsa kirjallisessa osiossa Fräki käsittelee Kalevi Ahon ensimmäistä pianokonserttoa, jonka hän esitti Turun filharmonisen orkesterin solistina vuonna 2014. Fräki taustoittaa konserton syntyyn vaikuttaneita matemaattisia ideoita ja analysoi teoksen pianotekstuuria esittäjän näkökulmasta. Lisäksi hän käsittelee omaa harjoitteluprosessiaan konserton parissa ja tuo esille kokemuksiaan Ahon pianotuotannon soittamisesta. Fräki selvittää, onko Kalevi Ahon pianomusiikissa sellaisia elementtejä, jotka toistuvat hänen tuotantonsa eri teoksissa. Samalla hän tuo näkyväksi pianistin työskentelytapoja ja pohtii, miten yhden säveltäjän kokonaistuotannon hallinta voi muokata muusikon tulkintaa.

Sonja Fräkin tohtorintutkinnon tarkastustilaisuus
15.10.2016 klo 11, Musiikkitalo, Camerata (Mannerheimintie 13 a)

Tohtorintutkinnon otsikko: Kalevi Ahon pianotuotanto
Kirjallinen työ: Toistuvat toccatat – Kalevi Ahon Pianokonsertto nro 1
Kirjallisen työn tarkastajat: MuT Tuomas Mali, Prof. Lauri Suurpää
Taiteelliset opinnäytteet arvioinut lautakunta: Juhani Lagerspetz (pj.), Lauri Kilpiö, Annikka Konttori-Gustafsson, Hui-Ying Liu-Tawaststjerna, Ilmo Ranta
Tarkastustilaisuuden valvoja: MuT Anu Vehviläinen

PRÉMIO JOVENS MÚSICOS – KANSALLINEN KAPELLIMESTARIKILPAILU PORTUGALISSA

Jury kertoo tuomion. Keskellä maestro Jean-Marc Burfin, allekirjoittanut oikeassa laidassa

Jury kertoo tuomion. Keskellä maestro Jean-Marc Burfin, allekirjoittanut oikeassa laidassa

Juryn jäsen kapellimestari Sasha Mäkilä raportoi Lissabonissa 20.-22.9. järjestetystä kapellimestarikilpailusta

Euroopan länsireunalla oleva Portugali on ollut minulle aina jonkinlainen arvoitus. Historiasta tuttuja ovat toki löytöretkeilijät Magalhães ja Vasco da Gama, ruoka- tai oikeammin juomakulttuurista lähinnä vain portviini. Portugalin musiikkielämästä en tiennyt muuta kuin Gulbenkian-orkesterin, jossa Susanna Mälkin päävierailijakausi on juuri lopuillaan. Siksi olikin mieluisa yllätys, kun Portugalin kansallista musiikkikilpailua Prémio Jovens Músicos organisoiva säveltäjä Luís Tinoco otti minuun yhteyttä ja kysyi, pääsisinkö tuomariston jäseneksi nyt ensimmäistä kertaa järjestettävään kapellimestarikilpailuun. Kun lämpömittarin lukema Suomessa alkoi jo liikkua kymmenen plusasteen molemmin puolin, oli helppo vastata myöntävästi ja siirtyä viikoksi Lissabonin aurinkoon.

Kilpailun ja festivaalin taiteellinen johtaja, säveltäjä Luís Tinoco

Kilpailun ja festivaalin taiteellinen johtaja, säveltäjä Luís Tinoco

Portugalin yleisradioyhtiö RTP:n isännöimä Prémio Jovens Músicos perustettiin vuonna 1987, eli tämän vuoden kilpailu oli järjestyksessä kolmaskymmenes. Alunperin kilpailu oli vain instrumentalisteille tarkoitettu, mutta vuonna 1990 se laajennettiin koskemaan myös kamarimusiikkiyhtyeitä. Nyt juhlavuoden kunniaksi päätettiin ensi kertaa kokeilla, minkälaisen suosion saisi kansallinen kapellimestarikilpailu. Osallistujien yläikäraja muissa kategorioissa on 25 vuotta, mutta kapellimestarikilpailussa se oli 35 vuotta, mikä on vain luonnollista kun ottaa huomioon kapellimestarien hitaamman kypsymisen vaativaan työnkuvaansa. Kilpailuun oli tullut 33 hakemusta, joista oli DVD-näytteiden perusteella kutsuttu Lissaboniin 12 nuorta ja lahjakasta kapellimestaria.

Kilpailu käytiin Lissabonin oopperatalon Teatro Nacional de São Carlos tiloissa, mutta koska päälava oli varattu Carmen-produktion harjoituksille, oli orkesteri sijoitettu teatterin aulatiloihin. Näinollen kilpailua ei voinut myöskään avata yleisölle – vierailijoita ja tarkkailijoita toki nähtiin paljon. Ainoastaan voittajan konsertti viikonlopun Festival Jovens Músicos -tapahtuman yhteydessä oli julkinen.

Kilpailun tuomariston sihteerinä toimi sekä koko kilpailun että festivaalin taiteellinen johtaja Luís Tinoco, ja minun lisäkseni jäseniin kuuluivat portugalilaistunut ranskalainen kapellimestari Jean-Marc Burfin (jonka kanssa jaan yhteisen opinahjon, nimittäin Pietarin konservatorion Venäjällä!), Portugalin tällä hetkellä ehkä tunnetuin kapellimestari Joana Carneiro, sekä 90-vuotias Madame Teresa de Macedo, joka myös jakaa kilpailun pääpalkinnon Prémio Maestro Silva Pereira edesmenneen aviomiehensä muistolle. Kilpailuorkesterina toimi Orquestra Sinfónica Portuguesa (OSP).

Ensimmäisellä kierroksella orkesteriaikaa oli viisitoista minuuttia per kokelas, ja tehtävänä oli johtaa ilman kommentteja otteet Debussyn Faunin iltapäivästä ja Beethovenin ensimmäisen sinfonian finaalista. Näinkin lyhyessä ajassa sai erittäin selkeän kuvan kilpailijan johtamistekniikasta, tunneilmaisusta ja itsevarmuudesta johtajankorokkeella. Joillekin kilpailijoille tilanne oli selvästikin hyvin jännittävä – luultavasti tämä oli usealle heidän ensimmäinen kapellimestarikilpailunsa. Yleisesti ottaen taso oli mielestäni kuitenkin korkea. Omalla yli kymmenen kapellimestarikilpailun kokemuksellani voin sanoa, että kyseessä olisi voinut hyvin olla kansainvälinen kapellimestarikilpailu.

Juryn piti ensimmäisestä kahdestatoista kilpailijasta valita kuusi seuraavan päivän semifinaaliin, ja tämä tehtävä oli yllättävän helppo. Minkäänlaista riitaa ei saatu aikaiseksi, varsinkaan kun myös orkesterin neuvoa-antava äänestys oli lähes yhteneväinen juryn mielipiteiden kanssa. Ensimmäisen erän tulosten julkistamisen jälkeen seurasi kaksi arvontaa – seuraavan päivän johtamisjärjestys ja kokelaiden johtamat kappaleet, jotka siis arvottiin seitsemästä perusohjelmiston teoksesta.

Keskiviikon semifinaali oli kisapäivistä pisin, sillä jokaisella jatkoon selvinneellä kandidaatilla oli nyt kolmekymmentäviisi minuuttia orkesteriaikaa käytössään. Pakollinen tehtävä oli Saint-Saënsin sellokonserton ensimmäinen osa, ja sen solistina ahkeroi Marco Pereira, Gulbenkian-orkesterin soolosellisti (ja itse asiassa myös entinen Prémio Jovens Músicos -voittaja).

Sellisti Marco Pereira ja kilpailun voittaja Nuno Coelho da Silva palkintokonsertissa 24.9.

Sellisti Marco Pereira ja kilpailun voittaja Nuno Coelho da Silva palkintokonsertissa 24.9.

Semifinaalissa näkyi ensimmäistä kertaa suuria eroja kandidaattien valmistautumisessa, sillä esim. Beethovenin viidennessä sinfoniassa monilla oli omaperäisiä riskiratkaisuja, jotka olisi voinut välttää helposti konsultoimalla jotakuta kokenutta kapellimestaria. Suurimmat erot kuitenkin näkyivät siinä, miten työskentely solistin kanssa sujui. Jopa ensimmäisellä kierroksella täysin ammattimaisen vaikutelman antaneet nuoret kapellimestarit saattoivat nyt johtaa katsomatta kertaakaan solistiin päin! Muutoin kuultiin mielenkiintoisia ja kypsiäkin tulkintoja, Beethovenin lisäksi Brahmsin neljännestä, Mozartin neljännestäkymmenennestä, ja Schubertin ”Keskeneräisestä” sinfoniasta. Tällä kierroksella oli myös lupa harjoittaa orkesteria, ja vaikka portugalinkieliset ohjeet jäivätkin välillä minulta ymmärtämättä, pystyi ohjeiden vaikutuksesta lopputulokseen silti tekemään selkeitä johtopäätöksiä niiden tehosta.

Semifinaalin päätyttyä juryn näkemys finaaliin menevästä kolmikosta oli täysin yhteneväinen orkesterin ja solistin neuvoa-antavien äänten kanssa, eli taas päästiin hyvin nopeasti arvontaan. Neljästä isommasta orkesteriteoksesta  valikoituivat finalisteille Beethovenin kolmas sinfonia ”Eroica” ja Bartókin konsertto orkesterille. Näiden lisäksi pakollisena oli johtaa keskeytyksettä Saint-Saënsin konserton finaali, ja vapaavalintainen osa João Domingos Bomtempon (1775-1842) ensimmäisestä sinfoniasta. Bomtempo toi väistämättä mieleen Haydnin – ja taisipa olla ensimmäinen kerta kun (ainakaan tietoisesti) kuulen portugalilaisen säveltäjän musiikkia! Joka finalistilla oli neljäkymmentä minuuttia käytettävissään näihin tehtäviin.

Finaali oli erittäin mielenkiintoinen, sillä nyt kaikkien lahjakkaiden kandidaattien vahvuudet ja heikkoudet tulivat aivan uudella lailla esiin. Jokainen heistä oli tietyssä mielessä jo ammattitaitoinen muusikko ja kapellimestari, mutta kokemattomuuden saattoi vielä havaita ajoittaisesta hermostuneisuudesta tai luottamuksesta erikoisiin johtamisteknisiin ratkaisuihin. Tällä kertaa jury joutuikin keskustelemaan lopullisesta valinnastaan pitkän tovin ja käymään arvokeskustelua siitä mikä tulisi olla palkinnon painopiste – luontainen muusikkous, potentiaali, harjoitustyön kypsyys vai jokin muu. Lisäksi oli otettava huomioon orkesterin neuvoa-antava äänestys.

Päädyimme lopulta antamaan ensimmäisen palkinnon jo ensikierroksella vaikutuksen tehneelle Nuno Coelho da Silvalle, ja toisen palkinnon voittanut José Eduardo Gomes sai myös orkesterin erikoispalkinnon. Kolmas palkinto myönnettiin erinomaisesti säestystehtävissä pärjänneelle Jan Wierzballe. Vaikka pääpalkintoja oli vain yksi ja siihen liittyi kunnia johtaa festivaalikonsertti jo heti lauantaina, pidettiin muistakin voittajista hyvää huolta. Heille on luvassa hyvän julkisuuden lisäksi konsertteja portugalilaisten orkesterien kanssa, ja finalisteista kaksi pääsee ensi vuonna Gulbenkian-säätiön sponsoroimalle oopperan mestarikurssille. Kaiken kukkuraksi Portugalin Wagner-seura lähettää voittajan ensi kesänä kahdeksi viikoksi Bayreuthiin.

Ensimmäinen palkinto, Nuno Coelho da Silva

Ensimmäinen palkinto, Nuno Coelho da Silva

Toinen palkinto ja orkesterin erikoispalkinto, José Eduardo Gomes

Toinen palkinto ja orkesterin erikoispalkinto, José Eduardo Gomes

Kolmas palkinto, Jan Wierzba

Kolmas palkinto, Jan Wierzba

Kilpailun jälkeen jäin vielä päiväksi Lissaboniin kuuntelemaan Festival Jovens Músicos -tapahtuman avajaiskonsertit jazz- ja klassisessa kategoriassa. Ensimmäisessä hurmasi harmonikansoittaja João Barradas yhtyeineen, toisessa taas kuultiin neljää lahjakasta solistia Gulbenkian-orkesterin edessä, joista lopuksi palkittiin kilpailun pääpalkinnolla (Prémio Maestro Silva Pereira) 17-vuotias lyömäsoitinvirtuoosi Agostinho Sequeira. Tämän viikon perusteella, kuultuani kahta portugalilaisorkesteria, nähtyäni kaksitoista nuorta kapellimestaria ja nautittuani nuorten solistien esityksistä, minusta tuntuu siltä että Portugalissa on hyvin aktiivinen ja noususuunnassa oleva klassisen musiikin kulttuuri, ja keskusteluni paikallisten säveltäjien, esiintyjien ja muiden kulttuurivaikuttajien kanssa vahvistavat tämän. Paljon voisi kirjoittaa myös Lissabonin arkkitehtuurista, nähtävyyksistä, museoista, ruoasta ja juomasta, mutta jätettäköön jotain seuraavaankin kertaan. Muito Obrigado!

Teksti: Sasha Mäkilä
Kuvat: Pedro Pina