Amfion pro musica classica

Category Archives: Päävalikko

CD-arvio: Yllättävä Maire Halava

HalavaAmfi1

Maire Halava piano recordings 1951-1966. Finlandia Classics  Fincla 23. 3 CD

Maire Halavaa (1911–2004) voisi luonnehtia tällä hetkellä yhdeksi tuntemattomimmista suomalaisista pianisteista. Hänen taiteellis-teknisen tasonsa huomioiden kyseessä on ollut anteeksiantamaton unohdus, joka nyt korjaantunee kolmen CD-levyn kokoelman avulla. Halava ei tullut koskaan levyttäneeksi mitään, mutta esiintyi usein radiossa, Suomen lisäksi Pohjoismaissa. Jossain vaiheessa taiteilijat arvelivat, että siellähän nauhoitetut tulkinnat säilyvät Yleisradion arkistossa. Toisin kävi ja ainoastaan ne kauaskantoiset, jotka olivat hankkineet itselleen suhteellisen kalliit kotimagnetofonit pystyivät ottamaan lähetyksistä talteen omat tulkintansa.

Maire ja Juho Hämäläisen perheeseen magnetofoni oli hankittu ja 9,5 senttimetrin sekuntinopeudella pyörivälle nauhalle pystyttiin taltioimaan soittavan perheenemännän tulkintoja. Nauhat unohtuivat pianistin kuoltua komeroon magnetofonin lopetettua toimintansa. Pianistin tyttären, sellotaiteilija Leena Kantolan toimesta ne otettiin esiin kopioitaviksi. Tero Halvorsenin huolellisesti editoimat tulkinnat ovat todiste enemmästä kuin soittajansa omasta taidosta. Ne ovat jälleen yksi esimerkki siitä, että monet Halavan ikäpolven suomalaiset pianistit olivat hyvää kansainvälistä tasoa.

Levykokoelman painopisteessä ovat tulkinnat neljästä pianokonsertosta. Väheksymättä Beethovenin neljättä taikka Schumannia ja Palmgrenin Metamorfooseja on tulkinta Brahmsin B-duuri konsertosta erityisen vakuuttava. Valitettavasti 1. osa on jätetty pois, koska siitä puuttuu alusta hiukan.Olisiko kotinauhoittajan valppaus herpaantunut hetkeksi. Tästä osasta on kuitenkin jäljellä yli 12 minuuttia ja soitto yhtä laadukasta kuin muissakin osissa. Ehkäpä sekin osa saadaan joskus julkisuuteen.

Kokoelmassa on myös mukana muutamia Brahmsin myöhäisiä pianokappaleita. Sanotaan, etteivät saksalaiset usein arvostaneet niitä niiden intiimin luoteen takia. Intiimejä ne todella ovat. Kun Brahms kerran esitti niitä Bad Ishlissä hyville tuttavilleen hän soitti yksinään huoneessa ja kuulijoitten täytyi kuunnella soittoa ulkopuolelta oven kautta.

HalavaAmfi2

Halavan ote tuntuu näissä kappaleissa luontevalta, hän on selvästi omalla alueellaan. Intermezzossa op. 117/1 hän käyttää muutamissa paikoissa sellaista tapaa, että soittaa vasemman käden arpeggiot oikean käden melodiasävelen jälkeen. Se on ainakin Brahmsin tapauksessa legaali tapa. Tunnetuin esimerkki lienee pianosonaatin op. 2 finaalissa. Edesmenneen pianopedagogiikan professorin Martti Paavolan mukaan tapa oli laki leipzigilaisessa perinteessä. Nykysäveltäjät eivät juuri kirjoittele arpeggioita, mutta tapa kannattaa pitää mielessä. Viimeksi törmäsin tähän arpeggio-käytäntöön Ralf Gothónin tulkinnassa Schumannin Träumerein lopputahdeissa. Tässä tapauksessa en ole varma autenttisuudesta. Ainakaan Clara Schumannin oppilas Adelina de Lara ei käytä kyseistä tapaa levytyksessään.

Mutta palataksemme vielä Halavaan. Es-duurirapsodiassa op. 119 hän on ehkä yrittänyt tulkita liian massiivisesti, pedaalia olisi voinut olla hiukan vähemmän. Tahdeissa 97-125 saisivat etulyönnit kuulua selvemmin, nehän ovat niin hupaisia.

Yleisesti otaen Halava on Brahmsissa omalla alueellaan, entäpä miten Chopin luonnistaa. Halavan Chopin-tyyli on selkeälinjaista ja vailla turhaa hienostelua. Scherzossa cis-molli on intensiteettiä ja vauhtia, oktaavihypyt pysyvät valitussa tempossa. Jäämistössä on säilynyt myöskin Chopinin b-mollisonaatti, jonka kaksi ensiosaa on soitettu todella temperamentikkaasti. Ilmeisesti nauhoitusta ei koskaan lähetetty eetteriin, ehkäpä pianisti ei ollut tyytyväinen suoritukseensa.

Vanhinta musiikkia levykokoelmassa edustaa erinomaisen sujuvasti soitettu Bachin c-mollipartita. Mozartin Duport-muunnelmat on selvitetty tyylikkään koruttomasti. Sibeliuksen, Kasken ja Palmgrenin sävellysten tulkinnassa ei ole moitteen sijaa. Moderneinta musiikkia Halavan ohjelmistossa edustaa Prokofjevin 3. sonaatti, jonka nauhoitus lähetettiin 29.12.1957. Esitys on temperamentikas ja teknisesti varma, kesto 7`30”. Joku Daniil Trifonov vetäisee sen livetaltioinnissaan aikaan 6`50”, mutta eihän kyseessä ole nopeuskilpailu.

Tuona vuonna 1957 Halava muuten esiintyi usein Yleisradiossa. Helmikuussa lähetettiin 25 minuutin ohjelma Palmgrenia, joka uusittiin maaliskuussa. Toukokuussa hän soitti viisi Sibeliuksen sävellystä ja esitys uusittiin kesäkuussa. Heinäkuussa hän esitti Brahmsin f-mollisonaatin ja lokakuussa Beethovenin Jäähyväis-sonaatin. Palmgren- ja Sibelius-numerot lähetettiin vielä marras- ja joulukuussa. Jäähyväis-sonaatti on säilynyt Halavan perhearkistossa, mutta valitettavasti 1. osassa on joitain häiriöitä nauhalla. Miten paljon sellaiset merkitevät kokonaisuudessa on punnittava tapauskohtaisesti. Mikäli soittajana olisi Hans  von Bülow niin eipä olisi paljon nokan koputtamista. Beethovenilta on säilynyt myöskin A-duurisonaatti op. 101 ja tulkinta on hyvinkin julkaisukelpoinen.

Julkaistun kokoelman päätökseksi on sijoitettu Debussyn Jardins sous la pluie. Halavan otteessa ei ole valittamista, olihan hän nuorena ollut kahteen otteeseen Pariisissa Nadia Boulanger`n opissa. Samaa luokkaa olisi kotiarkistossa säilynyt tulkinta Debussyn teoksesta Ilotulitus.

Kotiarkistossa on säilynyt myös hiukan kamarimusiikkia Arno Granrothin ja Esko Valstan kanssa. Henkilökohtaisesti nauhoitin 1970 osan Erkki Kantolan konsertista, jossa piano-osuuden soitti Maire Halava. Materiaalia uusillekin levytyksille siis olisi mikäli kiinnostusta löytyy.

Kokonaisuutena erittäin hyvin toimitettu kokoelma saa miettimään hiukan uudestaan Halavan ajan suomalaisten pianistien paremmuusjärjestystä. Halavassa meillä oli pianisti, joka hallitsi kaikki oleelliset tyylit ja joka selvitti puhtaasti esiintulleet tekniset ongelmat. Hänen ei tarvinnut käyttää aikaansa nuorena lukiossa istumiseen ja hän ryhtyi opettamaan vasta myöhemmin elämässään. Hänellä oli ilmeisesti päivisin aikaa harjoitella ohjelmistonsa hyvään kuntoon. Puhutaan paljon siitä, kuinka monta tuntia olisi päivässä harjoiteltava. Olisi myös syytä huomioida, että jokaista harjoitustuntia pitäisi vastata myös aika täydelliseen lepäämiseen. Ei ole järkevää, että pianisti ”levätessään” siivoaisi tai tekisi ruokaa.

Halavan, Rolf Bergrothin, Timo Mikkilän ja Tapani Valstan lisäksi olisi monia menneen polven suomalaisia pianisteja, jotka pitäisi nostaa unohduksesta. Kurt Walldénilla oli vielä viimeisessä konsertissaan tallella ranskalainen jeu perlé -otteensa. Kauko Kuosma vetäisi kerran Wienistä tultuaan Beethovenin Hammerklavierin. Ritva Arjavalla on muovikassillinen hienoja tulkintoja vain julkaisua odottamassa. Heidän kaltaistensa taiteilijoitten saavutukset ovat osa soivaa suomalaista kulttuuria.

— Petri Sariola

Pekka Kuusistolle ja Topi Lehtipuulle mahdoton on mahdollista

Tapiola Sinfoniettan Impossible Things -konsertissa 10.3. konsertissa kuullaan kaksi Suomen ensiesitystä, joiden takana on kaksi tämän hetken kysytyintä säveltäjää, Nico Muhly ja Owen Pallett. Konsertissa kuultavista teoksista kaksi on sävelletty viululle, tenorille ja orkesterille, joiden valovoimaisina tulkitsijoina ovat viulisti Pekka Kuusisto ja tenori Topi Lehtipuu.

Amerikkalaisen Nico Muhlyn (s. 1981) teos Impossible Things  (2009) tenorille, viululle ja jousiorkesterille on lajiltaan eräänlainen hybridi, jota Muhly on luonnehtinut: ”Ajatus on se, että se on viulukonsertto, jossa on lauluääni, tai laulusarja, jossa on mukana sooloviulu.” Kolmiosainen, kreikkalaisen Konstantin Kavafisin runoteksteihin sävelletty Impossible Things on Tapiola Sinfoniettan, Britten Sinfonian, ja Muziekcentrum Frits Philipsin yhdessä tilaama teos, ja se esitetään nyt ensimmäistä kertaa Suomessa. Teos on sävelletty Pekka Kuusistolle. 

Kanadalainen Owen Pallett (s. 1979), joka tunnetaan myös nimellä Final Fantasy, risteilee monien rinnakkaisten maailmojen välillä. Klassisten teosten ohella hän on säveltänyt musiikkia tietokonepeleihin ja tehnyt kokeellista rockia. Pallettin Viulukonsertto kantaesitettiin Lontoon Barbicanissa 2012, viulistina Pekka Kuusisto.  Pallett on kertonut, että häntä innoittivat Kuusiston taidot Bachin soolosonaattien parissa.  Barokin esikuvat heijastuvat mm. teoksen muotoon ja viulunkäsittelyyn. Teosta ovat innoittaneet myös säveltäjä Lou Harrisonin spektraalisia sävyjä luova ns. puhdasvireisyys, sekä kirjailija H. P. Lovecraftin kauhunovelli ”The Colour Out of Space” (1927). Näiden vaikutteiden myötä osa soittimista on viritetty neljäsosa-askeleen normaalia alemmaksi luomaan harmonisia ja soinnillisia lisäulottuvuuksia. Teoksen johtaa kapellimestari Tomas Djupsjöbacka.

Konsertin ohjelmassa on myös toinen teos, joka on sävelletty tenorille, viululle ja orkesterille. Benjamin Brittenin vuonna 1939 valmistunut Les Illuminations (suom. Säteilevät kuvat) on  yhdeksänosainen laulusarja, jonka  Britten sävelsi ranskalaisen Arthur Rimbaud’n samannimisen  proosarunoelman tekstikatkelmiin. Musiikki matkaa lauluissa vaihtelevien tunnelmien läpi ja sulkeutuu lopulta vakavaan, hiljenevään päätökseen.

Pekka Kuusisto on valinnut konsertin ohjelmaan myös englantilaista consort-musiikkia 1500-1600-luvulta sekä samassa hengessä myöhemmin sävellettyä musiikkia. Ohjelmassa on mm. consort-musiikin pioneerin William Byrdin Sanctus,  barokkisäveltäjä Henry Purcellin Fantasia upon One Note, joka on sommiteltu  koko kappaleen läpi paikallaan pysyvän C-sävelen ympärille, sekä A Lament -osa Michael Tippetin vuonna 1952 säveltämästä William Byrdin soinnuttamasta vanhasta teemasta Sellinger’s Round.

Pekka Kuusiston rajoja rikkovan taiteellisen työskentelyn keskiössä on kamarimusiikillinen yhtyesoitto ilman varsinaista kapellimestaria. Tämä kuuluu vahvasti tässäkin konsertissa. Myös tenori Topi Lehtipuu tunnetaan muuntautumiskykyisenä taitelijana sekä kotimaassa että kansainvälisesti. Lehtipuun ohjelmisto ulottuu vanhasta musiikista nykysäveltäjien uusimpiin teoksiin. Kolmi-nelikymppisten solistien ja säveltäjien joukkoa täydentää vahvaa kapellimestari n uraa luova Tomas Djupsjöbacka.

Pe 10.3.2017 klo 19, Espoon kulttuurikeskus

IMPOSSIBLE THINGS

Tapiola Sinfonietta
Pekka Kuusisto, viulisti-johtaja
Topi Lehtipuu, tenori
Tomas Djupsjöbacka, kapellimestari  (Pallett)

William Byrd  Sanctus
Henry Purcell Fantasia nro. 10                                                            

Michael Tippett Divertimento “Sellinger’s Round”, osa 2: A Lament    
Henry Purcell Fantasia nro. 13 “Upon One Note”
Benjamin Britten Les Illuminations  op.18
Nico Muhly Impossible Things, Suomen ensiesitys
Owen Pallett Viulukonsertto, Suomen ensiesitys

Suomalaisen pianomusiikin juhlahetki – Risto-Matti Marin

marin-risto-05

Näin voi sanoa epäilyksittä Risto-Matti Marinin konsertista perjantaina 2.12.2016 Musiikkitalon Camerata-salissa. Resitaali oli otsikoitu ’Kansallisromantiikasta kauhuromantiikkaan – Kolmen sonaatin ilta’. Ehkä ajateltiin, etteivät illan pelkät säveltäjänimet Ilmari Hannikainen, Einari Marvia ja Charles-Valentin Alkan olisi tuoneet muutoin paikalle yleisöä. Kuulin konsertista vain sen alkupuoliskon, koska minun oli mentävä musiikkitieteen opiskelijoiden yhdistyksen Synkoopin joulujuhlaan. Alkan olisi varmasti ollut suuri elämys sellaisen virtoosin kuin Marinin tulkitsemana.

Joka tapauksessa Hannikaisen sonaattia ei varmasti moni ole kuullut aiemmin. Hannikaisen pianismi on toki tunnettua – jo hänen oppilaidensa kuvauksista. Erik Tawaststjerna vanhempi sanoi: Hannikaisen kosketus oli niin ainutlaatuinen, että hänen tarvitsi ottaa vain yksi ääni pianosta ja ”siinä oli läsnä kohtalo .. . ja kaikki muut saivat mennä nurkkaan häpeämään”. Lisäksi pianosonaatti c-molli op. 1 osoitti merkittävää muodon hallintaa, sonaattihan on mittava; sen eri osilla on selvät karaktäärinsä ja topiikkansa: Maestoso e molto rubato aluksi: täynnä nuorta energiaa ja voimaa: melodia useimmiten oikean käden oktaaveina, lyyrisinä purkauksina, teemat sinkoilevat kamppailussa ja sivuaihe on pehmeämpi, vajoten usein Hannikaiselle luonteenomaiseen lievästi melankoliseen ’suomalaiseen’ tyyliin (kuten tunnetussa karakterikappaleessa Ilta), joka ei ole kaukana Chopinistä, Lisztistä eikä Tshaikovskista tai Rahmaninovista. Scherzo on listzmäinen burleski; Andante cantabilessa on viipyileviä soinnillisia kokeiluja. Lopussa esiintyy myös harmonisia kokeiluja, viitaten myöhäis-Lisztin resitativotaitteisiin. Oli miten oli, sonaatti on teknisessä mielessä niin vaativa, että säveltäjän on täytynyt olla todella briljantti muusikko. Tekniikka ei ole myöskään mitenkään stereotyyppistä, vaan sisältää omintakeisia kahden käden rinnakkaisasteikkokulkuja. Marin soitti nautittalla varmuudella ja tavoitti teoksen omintakeisen suomalaisen pianismin ilmapiirin. Muuan yleisössä istunut pianolegenda sanoi, että ’onhan siinä paljon tavaraa’ – ehkä tämä selittää, että teos on jäänyt unohduksiin, mutta nyt siitä on luvassa myös julkaistu versio, kertoi Jari Eskola Fennica Gehrmanista.

Einari Marvian pianosonaatin nuotteihin olin saanut tutustua jo aiemmin kiitos Liisa Aroheimo-Marvian ja musiikkitieteilija Anna-Leena Rysän, jolta on äsken valmistunut musiikkitieteen progradu Marviasta Helsingin yliopistossa.

Marvia oli musiikkimmme varsinaisia ’humanisteja’, kuten Erkki Salmenhaara häntä luonnehti. Mutta hänen säveltäjäprofiilinsa jäi hieman syrjään hänen muilta aktiviteeteiltaan kustantajana, editoijana ja historioitsijana. Erityisesti hän omistautui soittavan ylioppilasnuorison kuvaamiseen jo alkaen Turun akatemian päivistä. Mutta ’Kurre’, kuten lähipiirissä häntä kutsuttiin, oli myös etevä pianisti. Hän säesti monia laulajia, mm. Aulikki Rautavaaraa. Pianosonaattia ovat aiemmin soittaneet lähinnä vain Kimmo Hakasalo ja Arto Satukangas. Marvian on täytynyt olla melkoinen taituri, jos hän on soittanut teoksensa yleisölle. Sonaatti on monotemaattinen ja sen pääaihe kuullaan heti alussa, niin rytmisesti kuin soinnullisesti karakteristinen ’johtoaihe’ Se dominoi kaikin tavoin ja moninaisin kääntein ensi osaa, mutta on myös muiden osien taustana. Se on hieman niin kuin Sibeliuksen Tapiolassa taustalla ydinmotiivina, jota ei sellaisenaan enää kuulla musiikin pintatasolla. Pintatasolla musiikki muuttuu yhä monimutkaisemmaksi, rytmisesti synkopoiduksi; tässä valitsee aivan Schumannin pianomusiikille tyypillinen rytminen dissonanssi. Mutta kaikki purkautuu erittäin virtuoosisiin kuvioihin. Hannikaiaen tavoin Marvia harrastaa rinnakkaisoktaaveja ja näin vahvistettuja melodiakaarroksia. Näissä tempoissa toteutettuna teos on kelle tahansa pianistille todella vaativa. Marinille teos sopi erinomaisesti. Ilta oli siis kaikin puolin historiallinen suomalaisen pianotaiteen tapahtuma. Tästä olisi varmasti Tapani Valsta huudahtanut tapansa mukaisesti: ”Tämä on sitä oikeaa klaveerimusiikkia!”

— Eero Tarasti

SEPPO KIMASEN VIIMEINEN FESTIVAALI 

Seppo Kimanen

Seppo Kimanen

Kauniaisten musiikkijuhlat syntyi ajatuksesta että voidaan luoda suuria ajatuksia ja tunteita ilman mittavia ulkonaisia puitteita. Tämä oli lähtökohtana kun sellotaiteilija, professori Seppo Kimanen 60-vuotishaastattelussaan totesi, että hän vielä voisi ajatella perustavansa pienen, korkeatasoisen festivaalin. Nyt, kuuden vuoden ja seitsemännen Kauniaisissa pidetyn musiikkijuhlan jälkeen hän jättää lopullisesti festivaalien järjestämisen taakseen.

Kamarimusiikki nousussa

Seppo Kimanen perusti v. 1970 Kuhmon Kamarimusiikin, josta tuli yksi maailman suosituimmista kamarimusiikkitapahtumista, ja toimi 35 vuoden ajan sen taiteellisena johtajana. Yhteensä Kimanen on perustanut ja johtanut festivaaleja miltei puolen vuosisadan ajan. Hänen panoksensa klassisen musiikin hyväksi sekä Suomessa että kansainvälisesti on merkittävä. Kimanen on musiikin kautta suoraan tai epäsuorasti koskettanut satoja tuhansia ihmisiä ja luonut hyvän olon tunnetta ja rauhoittamisen hetkiä hektiseen maailmaamme.

Viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana kansainväliselle tasolle yltävien suomalaisten taiteilijoiden määrä on noussut huikeasti, sanoo Seppo Kimanen. Klassisen musiikin saralla Suomi on fyysistä kokoaan huomattavasti suurempi. Kapellimestarien, säveltäjien ja laulajien rinnalle on tullut joukko persoonallisia instrumentalisteja. On poikkeuksellista, että Helsingin kokoisella kaupungilla on kolme erinomaista ammattiorkesteria. Kapea väestönpohja merkitsee kuitenkin suuria haasteita mitä tulee tason ylläpitämiseen tulevaisuudessa.  Taso nousee myös muissakin maissa. Erityisesti Aasiassa kehitys on merkittävä sekä määrään että laatuun katsoen. Säilyttääksemme suhteellisen kilpailukykymme meidän tulee jatkuvasti kehittää koulutusta sekä erityisesti niitä mahdollisuuksia joita tarjoamme huippulahjakkuuksille.

Kimasen tulevaisuus

Seppo Kimanen odottaa paljon viimeisestä festivaalistaan, johon hän on pannut sielunsa ja sydämensä. Hän on erityisen mieltynyt jousikvartettoihin ja katsoo, että säveltäjät niissä usein rohkeasti paljastavat sisintään.

Kauniaisten musiikkijuhlat on tärkeä tapaamiskohta. Inhimillinen yhdessäolo on tärkeää kaikkina vuodenaikoina, mutta erityisesti myöhäissyksyllä yhteisyys taiteen äärellä on valonlähde, joka antaa meille vitamiineja ja hivenaineita pimeää talvea varten.

Seppo Kimanen luovuttaa Kauniaisten musiikkijuhlat seuraajalleen Jan Söderblomille juhlakonsertissa Farewell Seppo and Welcome Jan viidentenä marraskuuta Uudessa Paviljongissa. Kimanen ja Söderblom ovat yhdessä koonneet joukon ystäviä, loistavia taiteilijoita viettämään tunteiden, lahjakkuuden, haikeuden, ilon ja inhimillisen vuorovaikutuksen iltaa.

Olen suunnitellut ja johtanut festivaaleja yhteensä 49 vuoden ajan. Nyt haluan keskittyä sellonsoittoon, kirjoittamiseen ja perheeseeni. Toivotan Jan Söderblomille kaikkea onnea kooltaan pienessä mutta suuren sydämen omaavassa Kauniaisissa.

Kimasen aikana Kauniaisten musiikkijuhlat on kasvanut neljästä päivästä kahdeksanpäiväiseksi tapahtumaksi, jossa 20 tilaisuutta, n. 70 taiteilijaa ja yli 2000 kävijää. Ytimessä ovat edelleen jousikvartetot, tänä vuonna lisättyinä yhdellä tai kahdella soittimella. Lisäksi Kimanen on mm. kutsunut joukon Taikorumpaleita toisesta kotimaastaan, Japanista, sekä intialaisen dhrupadlaulaja Wasifuddin Dagarin, jonka perheessä on vaalittu Intian mogulikuninkaiden musiikkiperinnettä 20 sukupolven ajan 1400-luvulta saakka.

Kauniaisten musiikkijuhlat / Grankulla musikfest 30.10.–6.11.2016

kauniaistenmusiikkijuhlat.fi / grankullamusikfest.fihttp://kauniainenmusicfestival.fi

Wieniläiset sävelet soivat Tapiolassa – Solistina viulisti Alina Pogostkina

ap

Tapiola Sinfoniettan Klassismin helmiä -konsertissa torstaina 13.10. vierailee solistina Sibelius-viulukilpailun voittajiin kuuluva Alina Pogostkina. Ohjelmassa on muun muassa Beethovenin romansseja ja hänen ihailemansa Franz Clementin viulukonsertto. Tapiola Sinfoniettaa johtaa vanhan musiikin spesialistina ansioitunut kapellimestari Reinhard Goebel.

Kapellimestari Reinhard Goebel on legendaarisen vanhan musiikin yhtyeen Musica Antiqua Kölnin perustaja, joka on erikoistunut erityisesti 1600- ja 1700-lukujen musiikkiin.  Hän on vieraillut mm. Berliinin filharmonikoissa, Sydneyn ja Melbournen sinfoniaorkestereissa sekä useissa Saksan radio-orkestereissa.

Alina Pogostkina voitti Sibelius-viulukilpailun vuonna 2005. Sittemmin hän on ollut lukuisten tunnettujen orkestereiden solistina, näiden joukossa Los Angelesin filharmonikot, Lontoon filharmonikot, Frankfurtin radion sinfoniaorkesteri, Pietarin filharmoninen orkesteri, Mahler-kamariorkesteri sekä Oslon ja Tukholman filharmonikot. Pogostkina esiintyy aktiivisesti myös kamarimuusikkona ja on saanut tunnustusta nykymusiikin tulkinnoistaan. Soittimenaan hänellä on Antonio Stradivarin Sasserno-viulu.

Klassismin helmiä -konsertin ohjelma koostuu Beethovenin ja hänen wieniläiskollegoidensa musiikista.  Beethovenilta kuullaan kaksi romanssia, jotka ovat syntyneet 1800-luvun ensimmäisinä vuosina.  Romansseissa viululle ja orkesterille F-duuri ja G-duuri puhkeaa soimaan Beethovenin varhaiskaudelle tyypillinen, tasapainoisen klassinen ilmaisu.

Franz Clement oli aikansa ihmelapsi, joka saavutti mainetta taiturillisena soittajana ja myös sirkushenkisillä tempuillaan, esimerkiksi soittamalla ylösalaisin käännettyä viulua yhdellä kielellä. Hänen vuonna 1805 säveltämänsä viulukonsertto nro 1 D-duuri osoittautui ilmeisen onnistuneeksi sävellykseksi, sillä tämän teoksen vaikutteita voi kuulla vuotta myöhemmin valmistuneessa Beethovenin viulukonsertossa.

Tšekkiläissyntyinen Paul Wranitzky muutti 1700-luvun jälkipuolella Itävaltaan, jossa hän työskenteli muun muassa kreivi Esterházyn hovimuusikkona.  Wranitzkyn laajassa sävellystuotannossa sinfonioita on yli  50 kappaletta.  Vuonna 1799 julkaistu sinfonia D-duuri edustaa Wranitzkyn sujuvaa wieniläisklassista tyyliä, johon sisältyy aineksia yhtälailla kepeän energisestä opera buffasta kuin tanssillisesta poloneesista.

To 13.10.2016 klo 19, Espoon kulttuurikeskus
KLASSISMIN HELMIÄ
Tapiola Sinfonietta
Reinhard Goebel, kapellimestari
Alina Pogostkina, viulu

Ludwig van Beethoven: Romanssi F-duuri
Franz Clement: Viulukonsertto nro 1
Ludwig van Beethoven: Romanssi G-duuri
Paul Wranitzky: Sinfonia D-duuri op. 36