Category Archives: Päävalikko

Gurrelieder Promseilla. Sir Simon Rattle, LSO ja kuorot Royal Albert Hallissa lauantaina. Kuva © Jari Kallio.

Onko toista yhtä riemastuttavasti äärimmäisyyksiin kurkottavaa teosta kuin Arnold Schönbergin Gurrelieder (1900-11)? Koolla ei tunnetusti ole merkitystä, mutta kun 151 muusikkoa, yli kolmesataa laulajaa ja kuusi solistia kokoontuvat tämän puolitoistatuntisen ääreen, vaikutelmassa on jotakin kerrassaan ainutlaatuista.

Gurrelieder on kolmeen osaan jakautuva laaja kantaatti, joka alkaa omintakeisena laulusarjana ja kasvaa oopperamaiseen päätökseensä mitä jännitävimmällä tavalla.

Schönberg aloitti työstämään Jens Peter Jacobsenin runokokoelmaan pohjautuvaa pianosäesteistä laulusarjaansa vuonna 1900. Tämä alun perin sävellyskilpailuun suunniteltu teos ei kuitenkaan ehtinyt valmistua ajoissa, joten Schönberg varastoi sen pöytälaatikkoonsa muutamaksi vuodeksi.

Vuonna 1903 säveltäjä palasi teoksensa pariin ryhtyen muokkaamaan yhdeksää alkuperäistä laulua tiiviimmäksi sävellyskokonaisuudeksi. Näistä muodostui lopulta Gurreliederin ensimmäinen osa, ja teos laajeni pian kolmiosaiseen muotoonsa. Työ orkestraation parissa keskeytyi kuitenkin useaksi vuodeksi Schönbergin muiden projektien vuoksi valmistuen vasta vuosina 1910-11.

Hehkuvaan myöhäisromantiikkaan juurtuvan Gurreliederin lopulta valmistuessa säveltäjä olikin jo muissa teoksissaan, kuten Viidessä orkesterikappaleessa, op. 16 (1909) siirtynyt tutkimaan hyvin erilaisia keinovaroja. Tästä huolimatta, toisin kuin usein väitetään, Schönberg piti Gurreliederiä vahvana teoksena, joskin hän halusi pysyä etäällä sen nopeasti kasvavasta suosiosta.

Tanskalaisesta kansantarustosta ammentava Jacobsenin runous heijastelee kielletyn rakkauden ja kirkastetun yön symboliikassaan Wagnerin Tristanin ja Isolden maailmaa. Se kohoaa myös huikean kauhuromanttiseksi kuoleman visioksi päättyen lopulta aamun kirkastukseen.

Gurreliederissä kuningas Waldemar menettää salaisen rakastettunsa Toven, jonka kuningatar Helwig murhauttaa. Sureva kuningas kapinoi Jumalaa vastaan tämän epäoikeudenmukaisuuden vuoksi joutuen täten tuomituksi vaeltamaan vailla haudan rauhaa ikuisessa yöllisessä jahdissaan kuolleiden sotureidensa armeijan kanssa. Vasta lopun auringonnousu karkottaa nämä painajaiset, ja maailma kylpee jälleen kirkkaudessaan.

Musiikillisesti Gurrelieder on uskomattoman nerokas ja taitava tutkielma suuren orkesterin, solistien ja kuoron mahdollisuuksista. Schönberg kirjoitti teokseensa mitä herkimpiä kamarimusiikillisia jaksoja, massiivisia orkesterin ja kuoron huipennuksia sekä kaikkea mahdollista, ja liki mahdotonta, siltä väliltä.

Esittäjilleen Gurrelieder on melkoinen koitos. Jo sopivan salin löytämisessä on omat haasteensa. Lontoossa oikeastaan vain Royal Albert Hall toimii kunnolla tässä tarkoituksessa, joten olikin luontevaa, että Lontoon sinfoniaorkesteri ja sen tuleva musiikillinen johtaja Sir Simon Rattle toivat Schönbergin jättiläisen tuliaisinaan tämänvuotisella Proms-vierailullaan. Moista teosta kun ei voisi kuvitellakaan orkesterin Barbicanin kotisalin ahtaalle lavalle.

Gurreliederin suuri kuoro muodostui Simon Halseyn oivallisesti valmentamista Lontoon sinfoniakuoron, Birminghamin sinfoniakuoron ja Orfeó Catalàn laulajista, jotka täyttivät Royal Albert Hallin takakatsomon viimeistä paikkaa myöden.

Schönbergin orkesterinkäyttö on Gurreliederissä hämmästyttävän taidokasta. Valtavan orkesterin koko ei ole itseisarvo, vaan mitä moninaisimpia sävyjä peilaavat runot vaativat orkestraalista ilmaisua, jonka väripaletin ja dynaamisen asteikon tulee olla venytetty äärimmilleen. Kuinka muuten säveltäjä voisikaan kuvata kaikkea häivähdyksenomaisista yön ja rakkauden hetkistä aina luurankosoturien armeijan sielua järkyttävään kauhuun sen täydessä irvokkuudessa?

Rattlen johdolla Lontoon sinfoniaorkesteri tavoitti Schönbergin instrumentaalisen hehkun koko loistossaan aivan ainutlaatuisella tavalla. LSO peilasi partituurin uskomatonta rikkautta niin vaikuttavalla yhteissoitollaan kuin moninaisilla ilahduttavilla soolo-osuuksillaan, joista esimerkkinä mainittakoon tässä konserttimestari Carmine Laurin monet lumoavat soolot.

Erikseen on mainittava myös LSO:n yksitoista lyömäsoittajaa, joiden taiturointi patarumpujen, ksylofonin, kellopelin, celestan, tam-tamin, lautasten ja metalliketjujen parissa oli itsessään mitä verrattominta seurattavaa.

Kolmannen osan laaja kuoropanoraama sai niin ikään vahvan tulkinnan. Mieskuoro huokui pahaenteisyyttä kuningas Waldemarin sotureina yltäen niin syviin metsästyshuutojen purkauksiin kuin kouraiseviin lamentaatioihin.

Kirkkaimpaan loistoonsa kuoro-osuus kohosi sopraanojen ja alttojen liittyessä nousevan auringon kehrää ilmentävään Seht, die Sonne -päätökseen. Harvassa ovat ne kerrat, jolloin olen kokenut vastaavaa soinnin huumaa kuin tässä kuorofreskossa, jossa teksti ja musiikki sulautuvat erottamattomasti yhteen muuttuen kultaisena loimuavaksi kirkkaudeksi, Strahlenlockenpracht, kuten teoksen viimeinen säe kuuluu.

Royal Albert Hallissa saatin kuulla myös mainiota joukkoa solisteja, joista monet ovat Rattlen pitkäaikaisia yhteistyökumppaneita. Simon O’Neill on kokenut Waldemarin roolin tulkitsija, jonka tenori ei ehkä aina päässyt kantamaan optimaalisella tavalla, mutta lämpöä ja puhdasta kirkkautta hänen äänestään löytyy sitäkin enemmän.

Eva-Maria Westbroeck lauloi Toven osuuden niin ikään taidokkaasti, ja Peter Hoare puolestaan teki kohtalon ironiaa manaavasta Klaus-narrista oivaltavan muotokuvan. Eikä moitteen sijaa ollut Cristopher Purvesin Talonpojassa, tuossa yön jahdin kauhujen silminnäkijässä.

Silti vaikuttavin illan solisteista oli Karen Cargill, jonka tulkinta Metsäkyyhkysen laulusta oli kaikkea mitä ikinä toivoa saattaa. Tarkkaa, kuulasta ja ilmaisussaan joka hetkessä läpikotaisin laulutekstin traagisissa juonteissa mukana elävää.

Gurreliederin suurimpia oivalluksia on käänteentekevien hetkien kuvaaminen ikään kuin etäältä, kaukaisen kertojan näkökulmasta. Ensimmäisen osan lopussa Metsäkyyhky laulaa Toven kuolemasta sekä Waldemarin musertavasta surusta, ja kolmannen osan yöllisen jahdin taittumisen aamuun Schönberg on säveltänyt melodraamaksi, jonka puhelaulu ennakoi jännittävällä tavalla Pierrot lunairea (1913).

Laulajan uraltaan jo hyvän aikaa sitten eläköitynyt Thomas Quasthoff hurmasi Royal Albert Hallin yleisön tässä pienessä mutta tärkeässä puheroolissaan, jolla on voima kutsua päätöskuoron aamunkoitto taittamaan yön voimaa.

Melkoinen oli tämä Gurrelieder-kokemus. Simon Rattle todella tuntee Schönberginsä, ja illan huippuosaavan muusikkojoukon välityksellä saatiin nauttia huumaavan hieno tulkinta yhdestä 1900-luvun haastavimmasta ja omintakeisimmasta sävellyksestä. Onneksi ilta taltioitiin videolle, joka löytää toivottavasti tiensä julkaistavaksi mahdollisimman pian.

— Jari Kallio

Arnold Schönberg: Gurrelieder

Lontoon sinfoniaorkesteri
Sir Simon Rattle, kapellimestari

Eva-Maria Westbroeck (Tove)
Simon O’Neill (Waldemar)
Karen Kargill (Metsäkyyhkynen)
Peter Hoare (Klaus-narri)
Christopher Purves (Talonpoika)
Thomas Quasthoff (Kertoja)

Lontoon sinfoniakuoro
Birminghamin sinfoniakuoro
Orfeó Català

Simon Halsey, kuorojen valmennus

BBC Proms. Prom 46

Royal Albert Hall

Lontoo

La 19.8.2017, klo 19.30

Valeri Abisalovitsh Gergijev.

Mikkelin musiikkijuhlat 1.-9.7.2017 – joskin nykyisin nimellä Gergiev Festival Mikkeli – saatiin taas kerran onnekkaasti pidettyä. Festivaalin yksi konsertti oli omistettu musiikkiarvostelija Seppo Heikinheimon muistolle, mikä sai mielen palaamaan festivaalin alkuaikoihin, jotka allekirjoittanutkin muistaa elävästi, olenhan ollut mukana vaatimattomalla panoksellani jo yli kaksikymmentä vuotta. Silloin elettiin vielä vahvasti post-sovjettiaikaa, rahaa ei ollut festivaaliin, soittajat majoitettiin telttoihin ja he söivät hernekeittoa soppakanuunoista. Sitten he pääsivät hotelli Varsavuoreen. Kalpeat muusikot saivat aavistuksen suomalaisesta kesästä sikäli kuin uskalsivat lähteä liikkeelle pelätyn johtajan harjoituksista.

Mutta festivaali laajeni pian ja toi Mikaelin piskuiselle lavalle kokonaisia oopperaesityksiä. Jopa Richard Straussin Salome kuultiin ja nähtiin näyttämöllä. Pian se osoittautui liian pieneksi ja oopperaa tuotiin kirkkoon, jona toimi Maaseurakunnan pyhättö, akustisesti oivallinen ristikirkko. Mikkelissä paheksuttiin sitä, että Carmenia esitettiin alttaritaulun edessä; joku arvostelija oli kirjoittanut: ”Gergijev loihti esiin sointiorgiat…” Kirkkovaltuusto halusi peruuttaa käyttöluvan. Heidät saatiin kuitenkin vakuuttuneiksi siitä, että kaikki musiikki on Luojan armolahjaa ihmiskunnalle. Muistan kun tästä käytiin puhumassa silloisen toiminnanjohtajan Kari Moringin kanssa.

Tämän jälkeen tai oikeastaan rinnakkain Gergijev halusi orkesterinsa laajentavan repertuaariaan pelkästä oopperasta sinfoniamusiikkiin ja niin he alkoivat soittaa Mahleria, Bruckneria, Beethovenia. Lopulta päädyttiin kuitenkin siihen että orkesteri oli parhaimmillaan venäläisen ohjelmiston parissa ts. ’varsinaisen’ musiikin kanssa, sillä Venäjällä tunnetaan vain käsitteet Musiikki (ts. kotimainen säveltaide) ja ulkolainen musiikki (ts. Bach, Mozart jne.). Näin saatiin kuulla unohtumattomia tulkintoja Tshaikovskista, Prokofjevista, Shostakovitshista, millä alalla he ovat maailman parhaita. Heikinheimohan ehdotti aikoinaan, että Suomen maaseutuorkesterit tulisi lakkauttaa ja palkata Mariinski soittamaan kiertueillaan ympäri Suomea, niin saataisiin parempaa ja halvemmalla.

Nyt festivaali kestää enää vain 4-5 vuorokautta ja Gergijev johtaa, onneksi, kaikki konsertit itse. Jotain on pysynyt samana: konsertit eivät koskaan ala täsmälleen – tosin enää ei yleisön tarvitse odottaa puolta tuntia sateessa, että kirkon ovet avattaisiin kun orkesteri harjoitteli sisällä – ettei jäisi viime tippaan. Toradze ja Matsujev ovat vakiokalustoa, kuka sitten pitääkään heistä. Joka tapauksessa Mikkelissä Gergijevin koko perhe nauttii ruhtinaallisesta vieraanvaraisuudesta. Orkesterin yleisilme on muuttunut. Aiemmat äärimmäisen kurinalaiset soittajat ovat vapautuneet, kierrettyään ympäri maailmaa. He uskaltavat jo hymyilläkin lavalla. Mutta tärkeintä on se, että orkesterin tekninen täydellisyys ja briljanssi ovat säilyneet. Se on pääsyy, miksi uskolliset Mariinskin kannattajat tulevat kaukaakin tähän festivaaliin.

Mikkelin kaupunginorkesteri soitti avajaiskonsertin jo hieman etuajassa eli osana ns. Päämajasymposiumia 1.7. Olli Mustonen johtajana ja solistina. Mikkelin oma orkesteri sai äänensä kuuluviin ja kyllä kannattikin, sillä orkesteri on kehittynyt huomattavasti sen aiemman johtajan Sasha Mäkilän aikana.

Torstaina 6.7. oli Mikaelissa kuitenkin vasta Mariinskin ensimmäinen varsinainen konsertti, ohjelmassa Tshaikovskia ja Sibeliusta. Miten osuva valinta: ”Siinä miehessä on paljon samaa kuin minulla”, kirjoitti Sibelius v. 1900. Kuultiin avauksena Finlandia, Gergijevin hommage itsenäiselle Suomelle. Muistan aina kun Gennadi Rozhdestvenski johti sen Moskovan suomalaisen musiikin viikolla 1989 – jossa muuten Seppo Heikinheimokin oli mukana – ja salissa oli rivi nuoria puna-armeijan upseereita. Yksi heistä kuunteli Finlandiaa partituuri kädessä posket hehkuen innosta. Sibelius kuuluu kaikille! Gergijevin tulkinta oli neutraali ja toi esiin loistokkaan orkesteritekstuurin. Sitä seurasi Tshaikovskin suosituin pianokonsertto b-molli, mutta ei Toradzen, vaan Filipp Kopatshevskin soittamana. Tämä oli onnistunut valinta. Hän esitti tämän monen, ei minun, mielestä puhkisoitetun teoksen ankaran musiikillisesti, vailla mitään showelkeitä. Oktaavit jyrisivät ehkä hieman terävästi, mutta vakuuttavasti.

Väliajan jälkeen kuultiin huippua: Pateettinen sinfonia. Miten se onkaan vaikuttanut Sibeliukseen, ei voi muuta sanoa. Ensiosan sivuteema – aivan suoraan lainattu Sibeliuksen II sinfonian alkuun. Elegantti viisijakoinen valssi – jota maailmankuulu Serge Koussevitsky ei osannut johtaa, koskei osannut laskea viiteen; hän johti sen: yks kaks kolm nelj hm – ja sanoi että hm oli ’eine Luftpause’. Marssi – maksimalisoitu aina groteskiin saakka – näitä on Sibeliuksellakin ja lopun lamento – vrt. Sibeliuksen 1. sinfonian loppu. joka tapauksessa tämä oli haltioittava elämys, bravo Gergijev!

Perjantaina kuultiin Tuomiokirkossa 7.7. seuraava konsertti. Voi mitä muistoja: lauloin tuossa kirkossa armeija-aikana kvartetissa konserttia ts. v. 1968 kesällä. Kirkko on kaunis, mutta pohjimmaltaan mahdoton orkesterikonserttien saliksi. Paikkamme olivat toisella rivillä, mutta pakenimme suosiolla takalehterille urkujen viereen. Se oli virhe, sillä vasket raikuivat sinne aivan suoraan. Väliajan jälkeen istuimme alhaalla takapermannolla ja se oli siedettävää. Osittain kaikuisan ontosta akustiikasta johtuen oli vaikea saada selvää solisteista, epäilemättä taiturillisesta Kurennajasta, sopraanosta, ja viulisti Olga Volkovasta Sibeliuksen viulukonsertossa. Joka tapauksessa konsertto imi kuulijan mukaansa ja solisti pysyi hurjassa tempossa lisäten hieman omia glissandojaan. Väliajan jälkeen Musorgskin Näyttelykuvat, myös noita venäläisen musiikin suuria klassikkoja, joista aina löytää ja kuulee uutta. Lopun Kremlin kellojen humina Borisin kuolinkohtauksen lainauksessa sopi puolestaan tähän tilaan oivasti. Silti illan mieleen jäävin anti oli ylimääräisenä kuultu suurenmoisen autenttiselta kuulostanut tulkinta Debussyn Faunin iltapäivästä.

Lauantaina ohjelma alkoi jo klo 14 professori Martti Rousin selloluokan tähtioppilaiden matinealla Etelä-Savon Ammattiopistolla. Tämä sali on sopiva konsertteihin, siinä pidettiin Mikkelin Laulu -festivaalien ja kuorojen konsertit jo 60-luvulla. Muistan kun Veikko Tyrväinen lauloi täällä Var det en drömin. Rousin yhtye on nimeltään Sibelius-Akatemian sellovirtuoosit ja siihen kuuluvat Jaani Helander, Lauri Kankkunen, Jonathan Rooseman (joka ei nyt ollut paikalla), Markus Hallikainen, Helke Schuch, Laura Martin ja Lauri Rantamoijanen. Matineasta muodostuikin yksi festivaalin kohokohtia, sillä kaikki Rousin oppilaat ovat ’perineet’ opettajansa ihanan, harvinaisen selloäänen. Kun kaikki soittajat todella ovat jo alansa virtuooseja voi vain arvata, mikä on lopputulos. Ohjelmisto oli hauskasti valittu Wagnerin Lohengrin-sovituksesta Piazzollaan ja Gershwiniin. Kuten prof. Rousi sanoi juontaessaan konserttia, kenenkään ei tarvitse lähteä Savonlinnaan tai Porin Jazz-festivaaliin, kun heillä on Mikkelissä tarjolla kymmenessä minuutissa jo kaikki olennainen.

Ohjelmaan kuului luonnollisesti myös Tshaikovskia ja kaikki huipentui Heitor Villa-Lobosiin. Häneltä kuultiin Bachianas brasileiras nr. 1 ilman fuugaa. Tämä teos edustaa Villa-Lobosin moderaattia modernismia, sen alku on kuin puoli-abstraktia maalaustaidetta, jota nähtiin Brasiliassa ensi kerran São Paulon modernin taiteen viikolla v. 1922. Varsinainen kohokohta oli tietenkin Bachianas nr. 5, yksi musiikin historian tunnetuimpia melodioita. Sen ensi osan teema on Bachin air, mutta sitä säestää orkesterin pizzicatojen kitaraa jäljittelevät tiheään vaihtuvat soinnut. Kaikki musiikki, myös Bach, kokee Brasiliaan saapuessaan muodonmuutoksen: joko siitä tulee tropiikin kuumuudessa äärimmäisen raukeaa tai sitten ylikiihtyneen nopeaa. Joka tapauksessa Villa-Lobosille Bach oli ’astraalinen’ ilmiö, joka suodattui maan päälle ilmeten mm. Brasilian kansanmusiikkina. Siksi hänen Bachianasiensa jokaisella osalla on kaksi nimeä: barokkiin viittaava ja Brasiliaan assosioiva. Pia Komsille tämä teos sopi erinomaisesti. Ihan tuli mieleen, kun Victoria de los Angeles lauloi tätä Rion Sala Cecilia Meirelesissä v. 1976. Pia Komsin hyräily bocca chiusa -kohdassa eli suljetuin huulin kuulosti aivan transsendentaaliselta. Komsi tulkitsi myös Aija Puurtisen Lapin noitia kuvaavat laulut ilmeikkään dramaattisesti.

Matinean solistina esiintyi myös loistava nuori sellotähti Keuruulta, Lauri Rantamoijanen. Hänen numeronsa oli Sarasaten sovitus Lintujen laulu, lyhyt mutta puhutteleva teos. Rantamoijasen soitto on eläytyvää, todella antaumuksellista sointikulttuuria. Miksi häntä ei ole vielä kuultu suurten sinfoniaorkesteriemme solistina? Tiettävästi hänellä olisi ohjelmistossaan mm. Lalon ja Elgarin konsertot. Lauri on sellotaivaan uusi suuri lupaus.

Illan konsertti alkoikin jo klo 18 eikä 19, mikä sai allekirjoittaneen myöhästymään vielä enemmän kuin Gergijev. Mutta ei hätää, ystävällinen rouva päästi näyttämön taa kuulemaan Brahmsin d-mollipianokonserttoa, jota soitti itse Aleksei Lubimov. Väliajan jälkeen kuultiin Stravinskyn harvinaisuus Trenodi, sekä Tulilintu. Se päättyi orkesterin sointihurmaan.

Sunnuntain päätöskonsertissa kuultiin alkupuoliskolla Rodion Shtshedriniä, jota jo kerran juhlittiin aiemminkin. Hän on taitava säveltäjä, jonka estetiikka on neuvostokauden perua kuitenkin. Taidokasta musiikkia ja pianokonsertto on kuin luotu Denis Matsujevin kaltaiselle moukaripianistille. Hän soitti myös ylimääräisiä kuten Beethovenin Myrsky-sonaatin viimeisen osan, jonka vieno varhaisromanttinen kuutamovalaistus peittyi motoriikkaan tyyliin ”Kuinka teräs karaistui”.

Festivaali päättyi Sibeliuksen Lemminkäis-sarjaan, jota ei loppujen lopuksi Suomessakaan kuule kokonaisuudessaan kovin usein. Tuonelan joutsen on venäläisille lähimmin tajuttava varmaan Ljadovin Lumotun järven pohjoisena varianttina. Lemminkäinen Tuonelassa on täysin wagneriaarinen: Valkyyrian alku plus Götterdämmerung, jonkinlainen kauhuromanttinen manalan kuvaus. Viimeinen osa Lemminkäisen kotiinpaluu oli sopiva päätösnumero tälle virtuoosista rytmiikkaa ja sointia palvovalle orkesterille. Mutta kun loppupuolella kotitanhuat alkavat näkyä, maisema ja tunnelma muuttuvat, tämä on kotiinpaluu eikä Kullervon sotaanlähtö. Tämä on samanlainen käänne kuin Tshaikovskin 4. sinfonian finaalissa. Tässä täytyy rentoutua jo, tietenkin kiihkeän tempon säilyttäen, siinä täytyy olla à l’aise kuten ranskalainen sanoisi. Joka tapauksessa valtava kohoaminen. Lemminkäinen pääsi kotiin, Kyllikin ja äidin luo.

— Eero Tarasti

Yuja Wang, Lontoon sinfoniaorkesteri ja Dima Slobodeniouk Lahden Sibeliustalossa tiistana. Kuva © Jari Kallio.

Joskus keikat tulevat muusikolle koko lailla yllättäen. Näin kävi tällä viikolla Sinfonia Lahden ylikapellimestari Dima Slobodenioukille, joka hyppäsi vuorokauden varoitusajalla Lontoon sinfoniaorkesterin eteen, kun orkesterin kunniakapellimestari Michael Tilson Thomas joutui lääkärinsä neuvosta jättämään väliin LSO:n Pohjoismaiden kiertueen päätöskonsertin Lahden Sibeliustalossa.  

Kapellimestarivaihdoksesta huolimatta konsertin ohjelma toteutui Lahdessakin suunnitelman mukaisesti. Ilta käynnistyi heti melkoisella substanssilla Johannes Brahmsin toisen pianokonserton (1878-81) muodossa. Solistina kuultiin Yuja Wangia, joka on viime konserttikausien aikana ottanut Brahmsin kumpaisenkin konserton ohjelmistoonsa.

Brahms kuvasi aikoinaan tyypilliseen paradoksaaliseen sävyynsä B-duurikonserttoaan muutamaksi pikkukappaleeksi pianolle ja orkesterille. Tosiasiassahan kyse on huikeasta neliosaisesta viisikymmentäminuuttisesta teoksesta, joka tuttuudestaan huolimatta hämmästyttää ja innostaa kuulijaansa kerta toisensa jälkeen.

Jo käyrätorvien avausaiheesta lähtien huomio kiinnittyi Lontoon sinfoniaorkesterin oivalliseen Brahms-soittoon. Orkesteri soi rikkaan täyteläisesti ja riemastuttavasti vailla kaikkea sitä raskautta, mitä Brahmsissa yhä turhan usein kuulee. Jousisto soi vahvasti säilyttäen samalla hienosti sointinsa läpikuultavuuden. Myös puhallinten työskentely oli kerrassaan nautinnollista seurattavaa.

Dima Slobodenioukin johdolla orkesteri teki myös erinomaista tarkkustyötä rytmiikan ja balanssin suhteen pelaten mainiosti yhteen Wangin soolo-osuuden kanssa. Sellon ja pianon vuoropuhelu konserton kolmannessa osassa oli erityisen mieleenpainuva. Myös scherzon moninaiset karakterit saivat varsin raikkaan tulkinnan ääriosien ollessa hyvin tasapainotettuja.

Myös Yuja Wangin Brahms-tulkintaa kuunteli ilokseen, vaikka siitä ei vielä ymmärrettävästi välitykään sellaista syvällistä kosketusta säveltäjän henkeen kuin verrattomimpien pitkän linjan brahmsiaanien soitossa. Toisaalta varsinkin monissa teknisesti kaikkein haastavimmissa taitteissa Wangin soitossa oli aivan omanlaistaan raikkautta, jota ei välttämättä aina Brahms-tulkinnoissa tapaa.

Teknisesti Wangin pianismi on tietenkin mitä oivallisinta, ja on ollut hienoa huomata hänen ohjelmistonsa laajentuneen viiime vuosina niin Brahmsin kuin Messiaeninkin suuntaan. Kiitollisen Sibeliustalon yleisönsä Wang palkitsi tuttuun tapaansa runsaskätisesti neljällä ylimääräisellä.

Ensimmäisenä kuultiin Sergei Prokofjevin mainio Toccata d-molli, op 11, joka on ehdottomasti Wangin ominta aluetta. Sibeliustalossa tästä tutusta kappaleesta kehittyi mitä mukaansatempaavin seikkailu, jota kuunteli suurella ilolla. Mitä hauskin oli myös Mozartin Turkkilainen marssi, josta Wang soitti hulvattoman yhdistelmän Arcadi Volodosin ja Fazil Sayn sovituksia.

Ylimääräisten kimarassa saatiin kuulla vielä Horowitzin Carmen-muunnelmat sekä päätöksenä Giovanni Sgambatin transkriptio Gluckin Autuaitten sielujen karkelosta. Tosikko voisi tietenkin kysyä, miten tämä sinänsä mainio vyörytys istui konsertin muun ohjelman tunnelmaan, mutta siinä määrin hauskaa tämän ylimääräisten sarjan parissa kuulijalla oli, että jääköön tämä kysymys esittämättä.

Ilta jatkui väliajan jälkeen seikkailulla Carl Nielsenin kerrassaan vaikuttavan viidennen sinfonian (1920-22) maailmaan. Säveltäjän johdolla vuonna 1922 kantaesityksensä saanut sinfonia on Nielsenin sinfonisen keksinnän hienoimpia ja omaperäisimpiä teoksia, joka linkittyy aikansa modernismin virtaan, joskin varsin omaehtoisesti.

Viides sinfonia muodostuu kahdesta laajasta osasta, joihin sisältyy kuitenkin perinteisen neliosaisen sinfonisen kaavan aineksia allegroista, scherzosta ja hitaasta osasta finaalifuugia unohtamatta. Sinfonialle omaleimaista on sen vangitseva jännite, joka on aistittavissa soivan pinnan alla avauksesta lähtien. Yhtä lailla luonteenomaisra viidennelle sinfonialle ovat rajut purkaukset, jota synnyttävät orkesterissa kuohuavia myrksyjä.

Kenties sotavuodet ja niitä seuranneet 20-luvun Euroopan rauhanajan epävarmuudet peilautuivat Nielsenin sävellystyöhön samalla tavoin kuin Ralph Vaughan Williamsin kolmanteen ja neljänteen sinfoniaan, mutta osansa on varmasti ollut myös ajan modernistisilla virtauksilla, jotka inspiroivat säveltäjiä joko etsimään musiikilleen alati uusia ilmaisukeinoja tai palaamaan romantiikkaa edeltävän ajan maailmaan rakentamaan uutta alkua.

Viidennen sinfonian Nielsen on uuden etsijä. Alttoviulujen avausostinato henkii autiutta, jonka keskeltä fagottien ensimmäinen teema-aihe etsiytyy ilmoille. Musiikki kasvaa osan edetessä rajuihin purkauksiin, joissa erilaiset sävelmateriaalit lomittuvat ja lopulta törmäävät toisiinsa järisyttävästi.

Musiikillisen kaaoksen huipentuma kuullaan adagio non troppo -taitteen keskellä, kun pikkurummun ad libitum -häiriköinti alkaa kiskoa sinfoniaa raiteiltaan. Tuloksena on suuri sinfoninen kuohunta, joka asettuu vasta vaivoin eikä tuolloinkaan saavuta täyttä mielerauhaa.

Kun Wilhelm Furtwängler saapui aikoinaan Tanskaan vierailukonsertille johtamaan viidettä sinfoniaa, Nielsen kerrotaan mananneen harjoituksissa itsekseen, kuinka sinfonia kehittyi hänen korvissaan aina vain heikompaan suuntaan, mitä enemmän Furtwängler sitä orkesterin kanssa hioi. Viidennen sinfonian yksi isoimpia haasteita onkin tulkinnan tasapainottaminen siten, että musiikin jatkuvuus säilyy ilman teoksen ennalta-arvaamaton hurjuus kesyyntyy liiaksi.

Tiistai-illan konsertissa Lontoon sinfoniaorkesteri ja Dina Slobodeniouk saavuttivat erinomaisen tasapainon Nielsenin sinfonian tulkinnassa, jossa teoksen monenkirjavat sävyt seesteisistä pastoraaliaiheista väkivaltaisimpiin törmäyksiin soivat vakuuttavasti.

Mielenkiintoista oli myös huomata, kuinka LSO kietoi idiomaattiseen Nielsen-sointiinsa useita hetkittäisiä Vaughan Williams- ja Elgar-assosiaatioita, joita kuulijana ei ollenkaan katsonut pahalla. Päin vastoin tämä toi tiettyä perheyhtäläisyyttä Nielseniin, joka oman tiensä kulkijana on aina asemoitunut yhdeksi musiikin suurista yksinäisistä.

Sinfonian toisen osan taidokkaat kontrapunktiset jaksot saivat niin ikään mainion toteutuksen, jossa soinnin rikkaus ja läpikuultavuus olivat jälleen esimerkillisesti balanssissa. Sinfoninen johdonmukaisuus vei musiikkia mukaansatempaavasti eteenpäin läpi Nielsenin ehtymättömän keksinnän huipentuen hienoon päätökseen.

Kotiyleisön riemullisten loppuaplodien aikana oli helppo aistia myös Lontoon sinfoniaorkesterin muusikoiden innostus Dima Slobodenioukin erinomaiseen ammatitaitoon, jonka ansiosta orkesterin oli mahdollista antaa myös Sibeliustalossa parastaan, vaikka aikaa LSO:n ja kapellimestarin yhteistyön hiomiseen ei liikaa tällä kertaa jäänytkään. Eipä sitä pistäisi pahakseen, jos tästä illasta lähtisi kehittymään yhteistyökuvioita tuleville vuosille.

— Jari Kallio

Lontoon sinfoniaorkesteri
Dima Slobodeniouk, kapellimestari

Yuja Wang, piano

Johannes Brahms: Pianokonsertto nro 2 B-duuri, op. 83
Carl Nielsen: Sinfonia nro 5, op. 50, FS 97

Sibeliustalo, Lahti
Ti 13.6. klo 19.30