Yuja Wang, Lontoon sinfoniaorkesteri ja Dima Slobodeniouk Lahden Sibeliustalossa tiistana. Kuva © Jari Kallio.
Joskus keikat tulevat muusikolle koko lailla yllättäen. Näin kävi tällä viikolla Sinfonia Lahden ylikapellimestari Dima Slobodenioukille, joka hyppäsi vuorokauden varoitusajalla Lontoon sinfoniaorkesterin eteen, kun orkesterin kunniakapellimestari Michael Tilson Thomas joutui lääkärinsä neuvosta jättämään väliin LSO:n Pohjoismaiden kiertueen päätöskonsertin Lahden Sibeliustalossa.
Kapellimestarivaihdoksesta huolimatta konsertin ohjelma toteutui Lahdessakin suunnitelman mukaisesti. Ilta käynnistyi heti melkoisella substanssilla Johannes Brahmsin toisen pianokonserton (1878-81) muodossa. Solistina kuultiin Yuja Wangia, joka on viime konserttikausien aikana ottanut Brahmsin kumpaisenkin konserton ohjelmistoonsa.
Brahms kuvasi aikoinaan tyypilliseen paradoksaaliseen sävyynsä B-duurikonserttoaan muutamaksi pikkukappaleeksi pianolle ja orkesterille. Tosiasiassahan kyse on huikeasta neliosaisesta viisikymmentäminuuttisesta teoksesta, joka tuttuudestaan huolimatta hämmästyttää ja innostaa kuulijaansa kerta toisensa jälkeen.
Jo käyrätorvien avausaiheesta lähtien huomio kiinnittyi Lontoon sinfoniaorkesterin oivalliseen Brahms-soittoon. Orkesteri soi rikkaan täyteläisesti ja riemastuttavasti vailla kaikkea sitä raskautta, mitä Brahmsissa yhä turhan usein kuulee. Jousisto soi vahvasti säilyttäen samalla hienosti sointinsa läpikuultavuuden. Myös puhallinten työskentely oli kerrassaan nautinnollista seurattavaa.
Dima Slobodenioukin johdolla orkesteri teki myös erinomaista tarkkustyötä rytmiikan ja balanssin suhteen pelaten mainiosti yhteen Wangin soolo-osuuden kanssa. Sellon ja pianon vuoropuhelu konserton kolmannessa osassa oli erityisen mieleenpainuva. Myös scherzon moninaiset karakterit saivat varsin raikkaan tulkinnan ääriosien ollessa hyvin tasapainotettuja.
Myös Yuja Wangin Brahms-tulkintaa kuunteli ilokseen, vaikka siitä ei vielä ymmärrettävästi välitykään sellaista syvällistä kosketusta säveltäjän henkeen kuin verrattomimpien pitkän linjan brahmsiaanien soitossa. Toisaalta varsinkin monissa teknisesti kaikkein haastavimmissa taitteissa Wangin soitossa oli aivan omanlaistaan raikkautta, jota ei välttämättä aina Brahms-tulkinnoissa tapaa.
Teknisesti Wangin pianismi on tietenkin mitä oivallisinta, ja on ollut hienoa huomata hänen ohjelmistonsa laajentuneen viiime vuosina niin Brahmsin kuin Messiaeninkin suuntaan. Kiitollisen Sibeliustalon yleisönsä Wang palkitsi tuttuun tapaansa runsaskätisesti neljällä ylimääräisellä.
Ensimmäisenä kuultiin Sergei Prokofjevin mainio Toccata d-molli, op 11, joka on ehdottomasti Wangin ominta aluetta. Sibeliustalossa tästä tutusta kappaleesta kehittyi mitä mukaansatempaavin seikkailu, jota kuunteli suurella ilolla. Mitä hauskin oli myös Mozartin Turkkilainen marssi, josta Wang soitti hulvattoman yhdistelmän Arcadi Volodosin ja Fazil Sayn sovituksia.
Ylimääräisten kimarassa saatiin kuulla vielä Horowitzin Carmen-muunnelmat sekä päätöksenä Giovanni Sgambatin transkriptio Gluckin Autuaitten sielujen karkelosta. Tosikko voisi tietenkin kysyä, miten tämä sinänsä mainio vyörytys istui konsertin muun ohjelman tunnelmaan, mutta siinä määrin hauskaa tämän ylimääräisten sarjan parissa kuulijalla oli, että jääköön tämä kysymys esittämättä.
Ilta jatkui väliajan jälkeen seikkailulla Carl Nielsenin kerrassaan vaikuttavan viidennen sinfonian (1920-22) maailmaan. Säveltäjän johdolla vuonna 1922 kantaesityksensä saanut sinfonia on Nielsenin sinfonisen keksinnän hienoimpia ja omaperäisimpiä teoksia, joka linkittyy aikansa modernismin virtaan, joskin varsin omaehtoisesti.
Viides sinfonia muodostuu kahdesta laajasta osasta, joihin sisältyy kuitenkin perinteisen neliosaisen sinfonisen kaavan aineksia allegroista, scherzosta ja hitaasta osasta finaalifuugia unohtamatta. Sinfonialle omaleimaista on sen vangitseva jännite, joka on aistittavissa soivan pinnan alla avauksesta lähtien. Yhtä lailla luonteenomaisra viidennelle sinfonialle ovat rajut purkaukset, jota synnyttävät orkesterissa kuohuavia myrksyjä.
Kenties sotavuodet ja niitä seuranneet 20-luvun Euroopan rauhanajan epävarmuudet peilautuivat Nielsenin sävellystyöhön samalla tavoin kuin Ralph Vaughan Williamsin kolmanteen ja neljänteen sinfoniaan, mutta osansa on varmasti ollut myös ajan modernistisilla virtauksilla, jotka inspiroivat säveltäjiä joko etsimään musiikilleen alati uusia ilmaisukeinoja tai palaamaan romantiikkaa edeltävän ajan maailmaan rakentamaan uutta alkua.
Viidennen sinfonian Nielsen on uuden etsijä. Alttoviulujen avausostinato henkii autiutta, jonka keskeltä fagottien ensimmäinen teema-aihe etsiytyy ilmoille. Musiikki kasvaa osan edetessä rajuihin purkauksiin, joissa erilaiset sävelmateriaalit lomittuvat ja lopulta törmäävät toisiinsa järisyttävästi.
Musiikillisen kaaoksen huipentuma kuullaan adagio non troppo -taitteen keskellä, kun pikkurummun ad libitum -häiriköinti alkaa kiskoa sinfoniaa raiteiltaan. Tuloksena on suuri sinfoninen kuohunta, joka asettuu vasta vaivoin eikä tuolloinkaan saavuta täyttä mielerauhaa.
Kun Wilhelm Furtwängler saapui aikoinaan Tanskaan vierailukonsertille johtamaan viidettä sinfoniaa, Nielsen kerrotaan mananneen harjoituksissa itsekseen, kuinka sinfonia kehittyi hänen korvissaan aina vain heikompaan suuntaan, mitä enemmän Furtwängler sitä orkesterin kanssa hioi. Viidennen sinfonian yksi isoimpia haasteita onkin tulkinnan tasapainottaminen siten, että musiikin jatkuvuus säilyy ilman teoksen ennalta-arvaamaton hurjuus kesyyntyy liiaksi.
Tiistai-illan konsertissa Lontoon sinfoniaorkesteri ja Dina Slobodeniouk saavuttivat erinomaisen tasapainon Nielsenin sinfonian tulkinnassa, jossa teoksen monenkirjavat sävyt seesteisistä pastoraaliaiheista väkivaltaisimpiin törmäyksiin soivat vakuuttavasti.
Mielenkiintoista oli myös huomata, kuinka LSO kietoi idiomaattiseen Nielsen-sointiinsa useita hetkittäisiä Vaughan Williams- ja Elgar-assosiaatioita, joita kuulijana ei ollenkaan katsonut pahalla. Päin vastoin tämä toi tiettyä perheyhtäläisyyttä Nielseniin, joka oman tiensä kulkijana on aina asemoitunut yhdeksi musiikin suurista yksinäisistä.
Sinfonian toisen osan taidokkaat kontrapunktiset jaksot saivat niin ikään mainion toteutuksen, jossa soinnin rikkaus ja läpikuultavuus olivat jälleen esimerkillisesti balanssissa. Sinfoninen johdonmukaisuus vei musiikkia mukaansatempaavasti eteenpäin läpi Nielsenin ehtymättömän keksinnän huipentuen hienoon päätökseen.
Kotiyleisön riemullisten loppuaplodien aikana oli helppo aistia myös Lontoon sinfoniaorkesterin muusikoiden innostus Dima Slobodenioukin erinomaiseen ammatitaitoon, jonka ansiosta orkesterin oli mahdollista antaa myös Sibeliustalossa parastaan, vaikka aikaa LSO:n ja kapellimestarin yhteistyön hiomiseen ei liikaa tällä kertaa jäänytkään. Eipä sitä pistäisi pahakseen, jos tästä illasta lähtisi kehittymään yhteistyökuvioita tuleville vuosille.
— Jari Kallio
Lontoon sinfoniaorkesteri
Dima Slobodeniouk, kapellimestari
Yuja Wang, piano
Johannes Brahms: Pianokonsertto nro 2 B-duuri, op. 83
Carl Nielsen: Sinfonia nro 5, op. 50, FS 97
Sibeliustalo, Lahti
Ti 13.6. klo 19.30
