Amfion pro musica classica

Category Archives: Päävalikko

Leonard Slatkin johtaa RSO:n Bernstein-konsertin

Leonard Slatkin

Leonard Slatkin

Radion sinfoniaorkesteri juhlistaa legendaarisen yhdysvaltalaisen säveltäjän ja kapellimestarin, Leonard Bernsteinin syntymän 100. merkkivuotta 11.5. Musiikkitalossa. Konsertin johtaa amerikkalaiskapellimestareista arvostetuimpiin kuuluva Leonard Slatkin. Hän seurasi opiskeluaikanaan paljon Bernsteinin työskentelyä ja johti tämän kuoltua New Yorkin filharmonikkojen pitkäaikaiselle ylikapellimestarilleen Bernsteinille järjestämän muistokonsertin.

RSO:n juhlakonsertin ohjelmassa on alkusoitto Bernsteinin Candide-operetista, Serenadi viululle ja orkesterille, sinfonia nro 1 ja Sinfoniset tanssit musikaalista West Side Story. Viulusolistina esiintyy Elina Vähälä ja sinfonian mezzosopraanosoolon laulaa Jenny Carlstedt.

Ennen konserttia klo 18 Slatkin ja toimittaja Outi Paananen keskustelevat Leonard Bernsteinista. Konsertti lähetetään suorana lähetyksenä Yle Radio 1:ssä ja Yle Areenassa.

Leonard Slatkin debytoi kapellimestarina 1966 ja on luonut uran, joka on vienyt hänet käytännöllisesti katsoen kaikkien maailman huippuorkesterien johtajaksi. Musiikillisena johtajana hänellä on ollut asema Detrotin sinfoniaorkesterin ja Lyonin kansallisorkesterin lisäksi New Orleansissa, St. Louisissa, Washington DC:ssä ja BBC:n radion sinfoniaorkesterissa. Lisäksi hän on ollut päävierailija Pittburghin, Los Angelesin, Minneapolisin ja Clevelandin orkestereissa. Slatkin on saanut runsaasta levytystyöstään viisi Grammy-palkintoa ja ollut ehdokkaana 33 kertaa.

Elina Vähälä kuuluu kansainvälisesti menestyneimpiin suomalaisiin viulisteihin. Hän on konsertoinut sekä solistina että kamarimuusikkona laajalti Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Aasiassa. Hän on tehnyt suomalaisten huippukapellimestarien lisäksi yhteistyötä mm. Leonard Slatkinin, Carlos Kalmarin, Jakub Hrůsan, Thierry Fischerin ja Jeffrey Taten kanssa. Vuonna 2008 hänet valittiin esiintymään maailmanlaajuisesti televisioidussa Nobelin rauhanpalkinnon juhlassa.

Ahvenanmaalainen mezzosopraano Jenny Carlstedt oli vuosina 2002–2016 kiinnitettynä solistiksi Frankfurt-am-Mainin oopperaan. Sen jälkeen hän on työskennellyt vapaana taiteilijana. Kuluvalla kaudella hänen ohjelmassaan ovat mm. Verdin Requiem Kölnissä, kiertue Saksassa Lounais-Saksan radion orkesterin kanssa sekä esiintymisiä oopperarooleissa Suomen Kansallisoopperassa ja Frankfurtissa.

Jukka Linkolan uusi ooppera oli jäädä keskeneräiseksi

linko_608b8fcb-45db-4c64-b14c-51049f88a5ea

Uuden oopperavirren sanat syntyivät libretisti Helena Tornbergilla kun hän Siikajoen merenrannalla purki ahdistustaan erään pienen pojan pohjattomasta äitisurusta.

Myöhemmin keväällä kokenut talvikalastaja, säveltäjä Jukka Linkola humahti jään läpi Turun saaristossa hyräillessään virren sanoja. Linkolan naapuri pelasti hänet viime hetkellä. Jo aloitettu ooppera ei jäänytkään kesken. Läheltä piti -kokemus heijastuu Linkolan musiikissa erityisen raikkaana syvätuntovirtana.

Limingan kantaesityksessä liput loppuivat kesken. Nyt Helsingin Musiikitalolla oopperakokemusta ja oopperavirren laulamista tarjoutuu kaksi kertaa saman upean 100 hengen oopperaensemblen voimin. Pääsrooleissa oopperassa laulavat Tomi Punkeri, Emma Hannonen, Johanna Kropsu ja Virva Puumala. Mukana oopperassa on myös Tuntemattomasta sotilaasta tuttu Suomen hevonen Kiripassi.

Jukka Linkola: Abrahamin pidot – Ensi-ilta Helsingin musiikkitalo 22.2.2018 klo 19.00 ja toinen esitys 23.2.2018 klo 19.00.

http://www.abrahaminpidot.fi

CD-arvio: Romantiikan etydejä

Somerokansi

Hans Seeling Piano Works. Jouni Somero Piano. FC-Records FCRCD-9760

Musiikkitarjonnassa on parin vuosikymmenen kuluessa tapahtunut merkillistä laajentumista. Johtuneeko levyteollisuudesta ja helpommasta musiikin saatavuudesta vai mistä, mutta esiin on pulpahtanut leegio sellaisia säveltäjiä, jotka aikaisemmin noteerattiin jonnekin alempaan kastiin. Kirkollista sanontaa käyttäen pyhästä kolminaisuudesta on siirrytty hiukan alempiarvoiseen monijumaluuteen.

Tädin mies oli aikoinaan nuorena lääkärinä Savitaipaleella. Paikallinen ortodoksipappi esitteli hänelle kirkkonsa ikoneita:”Tässä on pyhä Ilja ja tuo on pyhä Niku.” Lääkäri viittasi toisiin kuviin ja kysyi, keitä ne esittivät. ”Ne on niit pienempii jumalii.” (Kaarina Peltonen: Niin moni armas tähtönen minulle viittaa siellä. Eugénie Zilliacus ja hänen sukunsa. Jyväskylä Gummerus 2001.)

Meillä on nyt leegio näitä pienempiä musiikin jumalia jonkun Beethovenin ja Wagnerin lisäksi, jotka muuten taisivatkin olla ainoat säveltäjät, jotka aikoinaan Mantere-Sarvan historiankirjassa esiteltiin. Eikä Chopin ole enää ainoa keuhkotautiin kuollut säveltäjäpianisti. Toinen oli Seeling.

Anteeksi kuka?

Hans Seeling syntyi Prahassa 14. tammikuuta 1828 ja haudattiin Prahan kirkkomaahan keskiviikkona 28. toukokuuta 1862 kello kuusi. Takanaan hänellä oli menestyksellinen pianistinura ja jälkeensä hän jätti kourallisen pianosävellyksiä, joista etydit ovat tunnetuimmat.

Harold Schonberg ei teoksessaan Great Pianists vuodelta 1963 mainitse koko miestä. Ei myöskään Walther Georgii Klaviermusik-teoksensa täydennetyssä ja laajennetussa painoksessa, jonka alkulauseen allekirjoitti 1956. Josef Hofmann sentään ottaa Seelingin esiin niissä lehtikirjoituksissa, joita laati amerikkalaiseen Ladies´ Home Journal -lehteen vuosina 1901-1914. Maaseudulla asuva ja vailla opettajaa oleva lady kysyi mitä etydejä hänen kannattaisi soittaa, kun Chopinin etydit olivat liian vaikeita. Hofman suositteli muiden muassa Seelingin sarjaa 12 Concert Etudes op. 10.

Suomessa on Jouni Somero nyt tarttunut härkää sarvista ja äänittänyt nämä etydit sekä kolme muuta Seelingin sävellystä uusimmalla levyllään. Aivan alkuun on sanottava, että kuulokuvan mukaan nämä etydit ovat niin vaikeita, etteivät niitä ketkään tavalliset ladyt ole pystyneet soittamaan. Siihen tarvitaan Jouni Someron kaltainen teräskäsi, takanaan noin 100 CD-levyä ja lähemmäs 3000 konserttiesiintymistä Euroopassa, Kaukoidässä, Amerikassa ja Australiassa. Seelingin musiikki tuntuu sitäpaitsi soveltuvan hänen taiteilijanluonteelleen. Seelingin musiikissa on tiettyä romanttista kohtalonomaisuutta, joka saattaa viehättää monia enemmän kuin vaikkapa Lisztin etydien temaattinen selkeäpiirtoisuus. Jotkut käänteet tuovat mieleen Alkanin, mutta vain hetkellisesti. Seelingin harmoniat ovat rikkaampia eikä hän hellitä paatoksestaan, vaikka  päävaikeutena olisivat kaksoisotteet taikka arpeggiot. Asteikkojen pyörittely ei Seelingiä kiinnosta. Siinä suhteessa hän on jo täysi romantikko.

Mitä romantiikka sitten tosiasiassa on , on toinen asia. Muistelen lukeneeni, että kerran jo hyvin vanha Johann Sebastian Bachin oppilas kuunteli nuoren tyypillisen romanttisen pianistin esitystä. Esityksen jälkeen vanha mies sanoi: ”Juuri tuolla tavalla meidän mestarimme Bach soitti.”

Eli riensikö romantiikan henki ennen romantiikan nuotteja?

Jouko Aheran äänitys on korkeaa luokkaa. En ole varma, mutta mikrofonietäisyys tuntuu nyt olevan suurempi kuin joissakin Someron aikaisemmissa levytyksissä. Jos sali sellaisen sallii niin hyvä on. Aikoinaan Yleisradion studiossa Fabiankinkadulla, entisessä pankkisalissa piti mikrofonietäisyyden olla pienempi, ettei mahdollinen katumelu kuuluisi läpi. Tuon ajan äänityksissä asettelu kuuluu hienoisena raskautena.

Someron uudelle levytykselle voi ennustaa hyvää menestystä, kyseessä on sitäpaitsi maailman ensilevytys. Pianofiikeille se on must ja isokätiseille ladyille vaikeasti ylitettävä esikuva.

— Petri Sariola

RSO:n kevätkausi alkaa kolmiviikkoisella Beethoven-festivaalilla

Radion sinfoniaorkesterin ensimmäinen oma festivaali 10.–25.1. avaa orkesterin kevätkauden. Beethoven-teemaisen tapahtuman ensimmäisellä viikolla on ohjelmassa Fidelio-ooppera, Olli Mustosen pianoresitaali sekä Mauricio Kagelin ohjaama elokuva Ludwig van.

RSO:n versio Fideliosta yhdistää oopperan ja teatterin uudella tavalla, sillä teoksen puhuttu dialogi on korvattu Jussi Nikkilän käsikirjoittamalla pienoisnäytelmällä Beethovenin viimeiset sanat. Ylikapellimestari Hannu Linnun johdolla kuultavassa oopperan konserttiversiossa Leonoren roolin laulaa Johanna Rusanen-Kartano ja Florestanina nähdään Russell Thomas. Puherooleissa ovat Esko Salminen ja Kati Outinen. Fidelion taltiointi esitetään Yle Radio 1:ssä 20.1. ja Yle Teemalla 30.3.

Festivaalin resitaalikonsertin solisti Olli Mustonen on juuri aloittanut mittavan hankkeen, jossa hän aikoo esittää kaikki Beethovenin 32 pianosonaattia. Yksi näistä Mustosen projektin toteutuspaikoista on RSO:n Beethoven-festivaalin Kiihkoksi nimetty konsertti lauantaina 13.1. klo 15. Ohjelmassa ovat sonaatit 1, 2, 22 sekä 23, jonka tuttu lisänimi on Appassionata. Konsertti lähetetään Yle Radio 1:ssä 21.1.

Toinen saman päivän festivaalitilaisuus on Mauricio Kagelin ohjaama elokuva Ludwig van klo 17.30. Argentiinalaissyntyinen säveltäjä Mauricio Kagel asui Kölnissä vuodesta 1957 ja teki siellä useita elokuvia. Tunnetuin niistä on televisiotuotanto Ludwig van, dadaistinen elokuvaessee, suuri hulluttelu Beethovenin 200. juhlavuoden varjolla. Kagel pyrki myös välittämään katsojalle tunteen Beethovenin sävelmaailmasta sellaisena kuin kuuro maestro itse olisi saattanut kuulla sen mielessään vuonna 1826. Lavastussuunnittelijoiksi Kagel pyysi keskeisiä moderneja taiteilijoita. Ennen elokuvan alkua Olli Mustonen vastaa yleisön Beethoven-aiheisiin kysymyksiin.

10.–11.1. klo 19 Musiikkitalo
VAPAUS
Fidelio – Beethovenin viimeiset sanat
Hannu Lintu, kapellimestari
Jussi Nikkilä, ohjaus ja käsikirjoitus
Pietu Pietiäinen, valosuunnittelu
Johanna Rusanen-Kartano, sopraano (Leonore)
Russell Thomas, tenori (Florestan)
Tommi Hakala, baritoni (Pizarro)
Robert Gleadow, basso (Rocco)
Malin Christensson, sopraano (Marzellina)
Jussi Myllys, tenori (Jaquino)
Arttu Kataja, baritoni (Fernando)
Musiikkitalon Kuoro, valm. Jani Sivén
Puherooleissa:
Esko Salminen (Beethoven)
Kati Outinen (sisäkkö Rosalie)

13.1. klo 15.00 Musiikkitalo, Konserttisali

KIIHKO 
Olli Mustonen, piano
Ludwig van Beethoven:
Pianosonaatti nro 1 f-molli op. 2 nro 1
Pianosonaatti nro 2 A-duuri op. 2 nro 2
Pianosonaatti nro 22 F-duuri op. 54
Pianosonaatti nro 23 f-molli op. 57 ”Appassionata”

13.1. klo 17.30 Musiikkitalo, Harjoitussali PAAVO
SIVULLINEN

Elokuva ”Ludwig van”
Mauricio Kagel, ohjaus

arvio: Mäkelä ja muut eli hieman epätavallista suomalaiskansallista musiikkia

Klaus Mäkelä. Kuva © Heikki Tuuli.

Klaus Mäkelä. Kuva © Heikki Tuuli.

Filharmonian konsertti Musiikkitalolla perjantaina 8.12. oli loppuunmyyty. Eikä ihme, sillä juhlavuoden lopuksi tarjottiin sellaisia säveltäjiä kuin Sallinen, Sibelius ja Madetoja. Mutta siihen yhtäläisyys loppuikin. Rautavaara sanoi kerran privaatisti, etteivät ne madetojat ja melartinit ole muuta kuin sibeliaanisen kategorian jatkoa, sinne ne putoavat ja siellä pysyvät. Mitä siis tapahtui? Ensinnäkin Sallisen juhla-alkusoitto, peräisin hänen oopperastaan King Lear, oli edustava näyttö hienosta ja vaikuttavan ylevästi soivasta orkestraatiosta, tämän säveltäjän etevästä käsityötaidosta.

Sitä seurasi tutumpaa, Sibeliuksen viulukonsertto, ”vaihteen vuoksi,” mutta uutuutena meille helsinkiläisille Sergei Malov, v. 1983 syntynyt pietarilainen virtuoosi, joka esiintyy ympäri maailmaa. Hänen olemuksensa ja soittonsa on yhdistelmä paganinilaisen demonisen viulustin imagoa yhdistyneenä veijarimaisuuteen, ja on ikään kuin liian älykäs alistuakseen aivan sovinnaiseen konserttikaanoniin. Hänen tulkintansa ei ollut missään tapauksessa perinteisen sibeliaaninen, ts. lineaarisen vakaa ja klassinen, vaan pyrki yksityiskohtien maksimaaliseen ja yllätykselliseen ilmeikkyyteen; hän halusi ikään kuin soittaa kaiken eri tavalla. Hän oli kapellimestarin, Klaus Mäkelän, kanssa aivan eri kaliiperia, mutta tämä yhdistelmä oli kuitenkin toimiva. Viimeisen osan jääkarhujen poloneesi, kuten on sanottu, oli pikemmin puolivillien porojen laukkaa, jos sallitaan tällaisia metaforia. Mutta hän on henkeäsalpaava virtuoosi, siitä ei pääse mihinkään ja tulkinta oli virkistävän persoonallinen. Ylimääräiset menivät spektaakkelin puolelle kuten Ysaÿen Sarabande yhdessä kapellimestarin kanssa, joka hetkellisesti muuntui sellistiksi. Yleisö otti ne suopealla huumorilla vastaan.

Madetojan kolmas sinfonia oli illan huipentuma. Vaikka tietenkin olen sen kuullut, kuulin se ’oikeasti’ ehkä vasta nyt. Kerrassaan nerokas luomus. Mutta kaikkea muuta kuin finnogrista hautovuutta, ei edes Madetojaan aina Pohjalaisten kautta liittyvää soinnin karuutta ja musiikillisen maiseman autiutta. Tämä sinfonia on erittäin ranskalainen, se voisi olla nimeltään Sinfonia Gallica, kuten Henry-Claude Fantapie on Salmenhaaran mukaan sanonut. Koko soinnillinen yleiskuva ja musiikin hahmottuminen on ranskalaista ja viittaa Chaussoniin, Fauréhen, Poulenciin, Magnardiin ja jopa satielaiseen kahviloiden musiikkiin, ’hyvään huonoon makuun’. Vaskipuhaltimiakaan ei käytetä wagnerilaisesn raskauden tuottajana vaan kirkkaana, suorastaan räikeänä väriefektinä. Mutta sinfonia on ennemmin keskieurooppalainen yleensä ottaen ja muistuttaa Bohuslav Martinůta. Tietenkin puhaltimien käsittely solistisesti ja pastoraalisesti on myös kuin Mahleria ja vilkas artikulaatio kuin Richard Straussia. Jos tämä on neoklassista, on se sitä tuon kreikkalaisen Heiterkeitin, hilpeyden mielessä, josta Adorno puhui ja jonka hän kielsi. Mielestäni Madetojan kolmatta on aivan turha rinnastaa Sibeliuksen kolmanteen, ne ovat kaksi aivan eri maailmaa.

Klaus Mäkelä oli siinä joka tapauksessa kuin kotonaan. Ei voi mitään, mutta mieleen tulevat saksalaisen tradition suuret kapellimestarit, kun katsoo ja kuulee hänen johtamistaan. Kun hän astuu sisään, hän vangitsee ehdottomuudellaan heti sekä yleisön että orkesterin. Mutta se ei ole mitään sanelua von oben vaan hän on kuin yksi soittajista. Silti hänen otteensa pitää alusta loppuun. Hän osaa luoda musiikkiin kerrostumia, erilaisia tasoja, hierarkioita, lähellä/kaukana, ylhäällä/alhaalla, painokkaasti/kevyesti, hän osaa musiikillisten understatementien taidon ja löytää myös oikeat karakteerit. Silti huipennukset ovat ehdottomia. On todella sangen ihmeellistä, että tällainen kyky on kasvanut Suomessa ja lähtee nyt maailmalle. Toivottavasti kuulemme häntä vielä usein kotimaassakin.

— Eero Tarasti