Category Archives: Päävalikko

Joensuun kaupunginorkesteri ja Atso Almila Carelia-salissa torstaina

Joensuun kaupunginorkesteri juhlisti 65-vuotiasta kunniakapellimestariaan Atso Almilaa tämän viikon konserteissaan Joensuussa ja Varkaudessa. Almilan johtamien konserttien ohjelma oli oivallinen yhdistelmä suomalaista musiikkia kolmelta vuosisadalta.

Ohjelman ensimmäisen puolikas sisälsi kaksi verratonta klassikkoa, Fredrik Paciuksen alkusoiton oopperasta Kaarle–kuninkaan metsästys (1852) sekä Jean Sibeliuksen Viulukonserton (1903-04/1905), solistinaan Essi Höglund. Illan jälkipuoliskolla taasen soi Almilan Sinfonia nro. 4 ”Dances” (2011).

Juhlakonsertteja varten Joensuun kaupunginorkesteri oli vahvistettu nelikymmenhenkiseksi Tampereen musiikkiakatemian yhdeksän opiskelijan voimin. 

Paciuksen Kaarle–kuninkaan metsästys -alkusoitto on mitä riemastuttavin orkesterikappale, josta on onneksi vihdoin saatavilla kunnollinen esitysmateriaali. Almilan ja joensuulaisten mukaansatempaavaa esitystä kuunnellessaan intoutui toivomaan, josko tätä alkusoittoa saisi jatkossa kuulla useamminkin. 

Paciuksen oopperalla on tietenkin olennainen historiallinen merkityksensä suomalaisen oopperaperinteen airuena. Teosta ei silti tule pelkistää vain sen ajalliseen ja paikalliseen relevanssiin, vaan kyseessä on myös puhtaasti musiikillisesti riemukas teos. 

On tietenkin totta, että Kaarle–kuninkaan metsästys kierrättää melko lailla tuttuja juonielementtejä metsästysaiheineen ja vallankaappausjuonitteluineen. Samoin on totta, että Paciuksen alkusoitossa voi kuulla kirkkaampia ja etäisempiä kaikuja Weberistä, Mendelssohnista ja Rossinista, mutta musiikin kokonaisuus on kuitenkin enemmän kuin osiensa summa, ja vieläpä erityisen onnistunut sellainen. 

Alkusoitto käynnistyy, luonnollisesti, neljän käyrätorven hienolla metsästysaiheella, joka saattaa musiikin virran liikkeelle. Tuloksena on sointikuohujen sarja, jossa moninaiset oivat, oopperan keskeisiä juonenkäänteitä peilaavat aiheet liittyvät virtaan luoden kontrasteja, jotka pitävät kuulijan mielenkiinnon tiiviisti otteessaan aina oopperan päätöskuoroa mukailevaan huipennukseen saakka.

Orkesteri ja Almila tekivät hienoa työtä alkusoiton parissa. Musiikin mukaansatempaavan ketterä liike-energia, sulavuus ja oiva balansointi olivat kunniaksi yksityiskohdille pitäen samalla kiinni musiikin arkkitehtuurista. Orkesterin kokoonpano istui tähän musiikkiin mitä mainioimmin. 

Suomalaisen musiikkiperinteen moni-ilmeisessä universumissa Sibeliuksen Viulukonsertto muodostaa koko lailla oman ulottuvuutensa. Teos on, ansaitustikin, valtavan suosittu meillä ja muualla. Se on otettu avosylin vastaan sielläkin, missä Sibeliuksen sinfoniat on koettu kummajaisina. 

Kuten rakastettujen teosten kohdalla yleensä, Viulukonsertonkin kohdalla esittäjien tavanomaisten haasteiden rinnalle nousee tulkinnallinen kysymys, kuinka tarttua muusikoille ja yleisölle mitä tutuimpaan teokseen raikkaasti mutta kuitenkin partituurille uskollisesti, ilman itsetarkoituksellista kikkailua. 

Yhdessä illan verrattoman solistin, Essi Höglundin kanssa orkesteri ja Almila kutsuivatkin kuulijansa innostavaan seikkailuun, jonka lomassa korva saattoi poimia Höglundin upeasta soolo-osuudesta sekä orkesterisatsista monia näkökulmia, jotka piirtyivät ilmoille samanaikaisesti sekä yllättävinä että johdonmukaisina. 

Essi Höglund ja Atso Almila Sibeluksen viulukonserton jälkitunnelmissa

Erityisen kiitoksen ansaitsee myös solistin, kapellimestarin ja orkesterin sulava yhteistyö. Sooloviulun ja orkesterisäestyksen hienoa lomittumista oli ilahduttavaa seurata kautta teoksen. 

Väliajan jälkeen kuultu Almilan neljäs sinfonia on mitä inspiroivin orkesteriteos, jonka juuret ovat yhteistyössä Jorma Uotisen kanssa, johon viittaa sinfonian lisänimi, Dances. Teos on esitettävissä sekä balettina että konserttiteoksena.

Ensimmäinen osa, Solitude, avautuu huilun ja pararumpujen laajalla vuoropuhelulla, johon muu orkesteri liittyy vähitellen, viipyillen. Huipennuksen jälkeen musiikki palaa alun dialogiin. Tässä musiikissa huilisti Chiara Sabia ja patarumpali Hannu Porkka tekivät vaikuttavaa yhteistyötä.  

Nopeampi Movement-osa on tanssillisten aihelmien kinesteettinen kavalkadi, joka tarjoaa orkesterille kiinnostavan haastavaa soitettavaa, kuulijan suureksi iloksi. Almilan johdolla orkesteri pelasi tyylikkäästi yhteen, vangiten kuulijan huomion perinpohjaisesti. 

Kolmas osa, Court Dance, puolestaan tarjoaa hykerryttävän vision, jossa ei ole niinkään sijaa perinteiselle hovitanssien sulavan idealisoidulle fiktiolle. Sen sijaan Almilan tanssisalissa tömistelevät ja törmäilevät mitä hupaisimman arkirealistiset hovien keinahtelijat, joiden kaarrokset eivät ole niinkään höyhenenkevyitä ja jotka tämän tästä tallovat toistensa helmoille ja varpaille. Haydnin tavoin Almila osuu nappiin musiikin lajeista kenties vaikeimmassa, huumorissa. 

Päätösosa, Farewell, tarjoaa kontrastin pohdiskelevuudessaan. Musiikki on emotionaalisesti latautunutta, karttaen kuitenkin itseriittoisia suuria ulkoisia eleitä, edeten vaikuttavan vaivihkaisesti päätössointuunsa. Lopetuksessa onkin oma sibeliaaninen viehättävyytensä. Kun kaikki sanomisen väärti on sanottu, voidaan päättää pisteeseen. 

Kunniakapellimestari ja orkesteri

Sinfonian vastaanotto Joensuussa oli varsin innostunut. Pitkien aplodien päätteeksi salista poistuessaan saattoi kuulla katkelmia useammastakin sinfonian virittämästä keskustelusta. Näin rakentuu hyvä konsertti-ilta. 

– Jari Kallio

Joensuun kaupunginorkesteri

Atso Almila, kapellimestari

Essi Höglund, viulu

Fredrik Pacius: Kaarle-kuninkaan metsästys -alkusoitto (1852)

Jean Sibelius: Viulukonsertto d-molli (1903-1904/1905)

Atso Almila: Sinfonia nro 4 ”Dances” (2011)

Carelia-sali, Joensuu

To 15.11.2018, klo 19

Sir John Eliot Gardiner ja ORR Concertgegouw’ssa lauantaina. Kuva: Jari Kallio

Osana Yhdysvaltain ja Euroopan -kiertuettaan Sir John Eliot Gardiner ja Orchestre Révolutionnaire et Romantiquen oivalliset muusikot olivat saapuneet lauantai-iltapäiväksi Amsterdamin Concertgebouwn suureen saliin tuomisinaan riemastuttava Berlioz-ohjelmisto.

Yhdessä mezzo-sopraano Lucille Richardot’n kanssa Gardiner ja ORR tarjosivat vaikuttavan valikoiman Berliozin teoksia säveltäjän uran neljältä eri vuosikymmeneltä.  

Konsertin nostattavana avauksena kuultiin romanttinen seikkalufantasia, Le Corsaire -alkusoitto (1844/1852). Berlioz sävelsi tämän alun perin otsikolla La tour de Nice kantaesitetyn teoksensa Nizzan-lomallaan. Myöhemmin säveltäjä assosioi teoksensa ensin James Fenimore Cooperin seikkailuromaaniin The Red Rover (1827) ja lopulta Lordi Byronin  runoelmaan The Corsair (1814). Teoksen nimi vakiintui täten lopulliseen Le Corsaire -muotoonsa.

Tätä kerrassaan hurmaavaa alkusoittoa ei turhan usein pääse konsertissa kuulemaan, joten teosvalinta oli sikälikin mitä ilahduttavin. Berliozin alkusoitto on kuin Hollywoodin kulta-ajan etiäinen, muodostaen perheyhtäläisyyden sellaisiin elokuvamusiikin klassikoihin, kuten Erich Wolfgang Korngoldin Captain Blood (1935) ja The Sea Hawk (1940). Berliozin musiikin keskeiset elementit, kuten hehkuvat orkesterivärit, ketterä rytmiikka ja läpikuultava orkestraatio, ovat Le Corsairessa vahvasti läsnä. 

ORR ja Gardiner sukelsivat Berliozin orkesterikuohuihin riemukkaalla otteella saattaen alkusoiton rivakkaan liikkeeseen. Tuloksena oli verraton orkesteriseikkailu, jonka jokaisella tahdilla saattoi aistia Berliozin hengen läsnäolon. Riemastuttava konsertin avaus!

Tämän nostattavan merirosvoseikkailun jälkeen siirryttiin varsin erilaisiin tunnelmiin La mort de Cléopâtren (1829) myötä. Berlioz sävelsi tämän Pierre-Ange Vieillardin tekstiin pohjaavan lyyrisen kohtauksensa lauluäänelle ja orkesterille sävelletyn lyyrisen kohtauksensa alun perin Prix de Rome -sävellyskilpailua varten. 

Kilpailuvoittoa ei kuitenkaan herunut, vaan raati piti La mort de Cléopâtren liian julkeana. Niinpä teoksen käsikirjoitus lojui vuosia pöytälaatikossa, kunnes Berlioz lopulta johti sen kiertueellaan Saksassa. Aivan viime vuosikymmeninä La mort de Cléopâtrea on alettu esittää kuitenkin säännöllisemmin, onneksi.

Berliozin Prix de Rome sävellyksistä La mort de Cléopâtre on ehdottomasti omaperäisin ja ilmaisuvoimaisin, niin vokaalisesti kuin orkestraalisestikin. Neljään päätaitteeseen jakautuva parikymmenminuuttinen teos onkin oivallinen konserttikappale.    

Lucille Richardot’n ORR:n ja Gardiner tulkinta La mort de Cléopâtresta oli kerrassaan loistava. Richardot peilasi laulutekstiä hienovireisesti Gardinerin ja orkesterin rakentaessa lauluäänelle ihanteellisen soivan kontekstin alkutahdeilta aina teoksen musertavaan päätökseen saakka tehden kunniaa Berliozin kekseliäille soittimellisille efekteille. Kenties hienoimmat hetket tämän teoksen parissa kuultiin vangitsevassa Meditaatiossa, jonka lumovoima piirtyi mieleen pysyvästi.

Konsertin ensimmäisen puoliskon päätteeksi kuultiin kaksi tunnettua katkelmaa Berliozin suurteoksesta Troijalaiset –oopperasta (1856-58), neljännen näytöksen avauskohtaus, Chasse Royale et Orage ja Didon jäähyväismonologi Je vais mourir. Adieu, fière cité viidennestä näytöksestä.

Auvoisissa pastoraalisävyissä avautuvasta Chasse Royale et Oragesta rakentuu vähitellen myrskyisä orkesterikuohu, jonka purkauksissa vapautuu huikea määrä sointienergiaa. Berliozin orkestraatio on tässä musiikissa jälleen kerran mitä ihailtavinta. 

Chasse Royale et Orage oli kuin räätälöity ORR:n muusikoiden taidonnäytteeksi. Orkesteri kanavoi Gardinerin johdolla musiikkiin kaiken osaamisensa pidäkkeettömällä riemulla. Orkesteristemmojensa ääreltä muusikot antoivat myös näytteen laulutaidoistaan tulkiten samalla myös nymfien, metsänhenkien ja faunien kuoron osuudet. Hurmaavampaa tulkintaa voi tuskin kuvitella. 

Lucille Richardot lauloi Didon Je vais mourir. Adieu, fière cité sydäntäsärkevän voimallisesti ilmentäen luopumisen tuntemuksia syvästi Gardinerin ja orkesterin hengittäessä täysipainoisesti mukana.

Lucille Richardot, ORR ja Sir John Eliot Gardiner. Kuva: Jari Kallio

Väliajan jälkeen vuorossa oli Fantastinen sinfonia (1830), Berliozin tunnetuin ja rakastetuin teos konserttiyleisöjen parissa jo usean sukupolven ajan. Vielä liki kaksi vuosisataa joulukuun 1830 Pariisin-kantaesityksensä jälkeenkin Fantastinen sinfonia on hätkähdyttävä kokemus, joka lumoaa kuulijansa rohkealla soittimellisella draamalla, jossa intohimo, kauneus ja silkka kauhu kohtaavat ennenkuulumattomalla tavalla.      

Berliozille Fantastinen sinfonia merkitsi astumista uuteen maailmaan, jossa orkesterista tuli musiikkiteatterin kanava sinfonisen muodon puitteissa. Aivan tyhjästä tämä ohjelmallisen sinfonian konsepti ei kuitenkaan syntynyt, olihan Beethoven yhdistänyt kerrontaa sinfoniseen musiikkiin jo reilut kaksi vuosikymmentä aiemmin Pastoraalisinfoniassaan (1808). 

Laajemmin tarkasteltuna rajaa abstraktin ja ohjelmallisen musiikin välillä voidaan aina pitää jossain määrin häilyvänä. Monet Haydnin sinfonioista sisältävät ulkomusiikillisia viittauksia tai assosiaatioista, puhumattakaan Mahlerista tai Šostakovitšista. Ja tarkasteltaessa Sibeliuksen Seitsemännen sinfonian ja Tapiolan partituureja, ei ero sinfonian ja sävelrunon välillä ole ollenkaan itsestäänselvyys.  

Vaikka Beethoven olikin edelläkävijä Pastoraalisinfoniallaan, voidaan kuitenkin perustellusti sanoa Berliozin kohottaneen ohjelmallisen sinfonian aivan uudelle tasolle Fantastisen sinfonian sävellysprosessin myötä valjastaen orkesterin mitä ilmaisuvoimaisimmaksi draaman välineeksi sinfonisessa kontekstissa kuitenkin pidättyen. 

Siinä määrin hedelmälliseksi ohjelmallisen sinfonian konsepti osoittautui, että Berlioz palasi sen pariin vielä Harold en Italiessa (1834) ja Roméo et Juliettessa (1839). Berliozin jälkeen sinfonista narratiivia ovat soveltaneet mm. Leondard Bernstein The Age of Anxietyssa (1947-49/1965) ja John Adams Scheherazade.2:ssa (2014).

Kuten tunnettua, Berliozin Fantastinen sinfonia, alaotsikoltaan Épisode de la vie d’un Artiste, kuvaa intohimoa, kaipuuta, epäonnista ihastusta sekä oopiumhuuruista painajaista teloituksineen ja noitasapatteineen.  

Musiikillisesti sinfonian viittä osaa liittää toisiinsa, idée fixe, toistuva sävelaihe, joka ilmentää musiikin minäkertojan fiksaatiota rakkautensa kohteeseen. Mitiivi itsessään on peräisin Berliozin vuoden 1828 Prix de Rome -sävellyksestä, Herminie-kantaatista. 

Idée fixe -aiheen ohella Berlioz siteeraa Fantastisessa sinfoniassa myös muita varhaisia sävellyksiään. Kolmannen osan, Scène aux Champs, pääteema on peräisin Messe Solennellen (1824) Gratias agimus tibi -osasta, ja koko neljäs osa, Marche au Supplice, perustuu Berliozin varhaisen, esittämättä jääneen oopperan, Les francs-juges (1826) Marche des Gardes -orkesterinumeroon, jonka pätöksen säveltäjä tosin uusi Fantastisen sinfonian sävellysprosessin yhteydessä.  

Ensimmäinen osa, Réveries – Passions, rakentuu vielä perinteisen sonaattimuodon varaan, joskin harmoniat kurkottavat varsin etäisiin sävellajeihin osan edetessä. Puettuna omaleimaiseen, läpikuultavaan orkesteriasuunsa ensimmäinen osa muodostaa mukaansatempaavan kokonaisuuden, jonka syvimmän olemuksen Gardiner ja ORR tavoittivat täydellisesti. 

Toisessa osassa, Un bal, orkesterisoinnista rakentuu loistelias tanssisali, jonka lomaan kimmeltävän auransa punoo neljän harpun ensemble. Erinomaisine harpisteineen ORR tarttui unenomaisesti kieppuviin valssirytmeihin mitä ihastuttavimmin antaen musiikille huumaavan soivan asun.  

Sinfonian draamallinen kännekohta, Scène aux Champs, alkaa englannintorven ja orkesterilavan taakse sijoitetun oboen vuoropuhelulla, johon kietoutuu alttuviulujen värisävä aamu-usva.Kolmannen osan edetessä melankolia ja yksinäisyys saavat yhä vahvemman otteen musiikista. Viimeisillä partituurinsivuilla huhuileva englannintori ei saa enää oboelta vastausta, vaan sen kutsut kauikuvat tyhjyyteen etäisenä ukkosena kumahtelevien neljän patarumpalien tremolojen tahdissa.  

Gardiner ja orkesteri olivat hienovireisen jännityksen mestareita tässä musiikissa. Osan jännite rakentui henkeäsalpaavan katkeamattomana hienojen soittimellisten yksitysikohtien saattelemana.  

Oopiumnäkyjen keskeltä kohoavissa kahdessa viimeisessä osassa Berlioz avaa portit pidäkkeettömille painajaisnäyille, joille vetää vertoja vain La damnation de Faustin (1845-46) Pandaemonium. 

Neljäs osa Marche au Supplice käynnistyy kahden patarumpalin sekstolien ja niihin lomittuvien käyrätorvien ja fagottien repliikkien saattelemana. Osan edetessä ivalliset fagotit sekä kornetein ja ofikleidein vahvistettu vaskisektio kohottavat musiikin groteskiksi marssiksi kohti mestauslavaa. 

Marssin päättyessä idée fixe kajahtaa ilmoille klarinetin yksinäisenä valituksena, jonka katkaisee jysähtävä orkesteritutti, jota seuraa jousten kolmen nuotin pizzicato-kuvio, ilmentäen giljotiinin terän putoamista ja mestauslavalta maahan kierähtävää irronnutta päätä. Osa päättyy villiintyneen väkijoukon huutoja muistuttaviin orkesterisointuihin. 

Tämä groteski musiikki sai Gardinerilta ja ORR:n muusikoilta mitä vaikuttavimman toteutuksen, jonka pahaenteisyys ja irvokkuus ravistelivat kuulijaa perinpohjaisesti. Kajahtipa päätössointujen lomassa orkesterista myös hurraa-huutojakin.  

Päätösosan, Songe d’une nuit de Sabbat, verraton painajaisnäky punoo yhteen jousten pirullisia pizzicatio-kulkuja, ofikleidien kolkosti kaikuvaa keskiaikaista Dies irae melodiaa ja synkästi kumahtelevia kelloja. Lopulta musiikki huipentuu rienaavan Ronde de Sabbat -tanssin ja Dies iraen kontrapunktiin. 

Fantastisen sinfonian huikea päätös Concertgebou’ssa. Kuva: Jari Kallio

Orchestre Révolutionnaire et Romantique ja Gardiner valjastivat koko ilmaisuvoimansa tähän painajaismaiseen musiikkiin tuoden Fantastisen sinfonian mitä näyttävimpään päätökseen. Huikea konserttielämys, jonka riemastunut yleisö palkitsi pitkin suosionosoituksin. 

– Jari Kallio

Orchestre Révolutionnaire et Romantique

Sir John Eliot Gardiner, kapellimestari

Lucille Richardot, mezzo-sopraano

Hector Berlioz: Ouverture du Corsaire, Op. 21 (1844/1852)

Hector Berlioz: La mort de Cléopâtre. Scène lyrique (1829)

Hector Berlioz: Chasse Royale et Orage oopperasta Les Troyens (1856-58)

Hector Berlioz: Je vais mourir. Adieu, fière cité oopperasta Les Troyens (1856-58)

Hector Berlioz: Symphonie fantastique, Op. 14 (1830)

NTR Zaterdag Matinee, Concertgebouw, Amsterdam

La 20. lokakuuta, 14.15

HKO ja Susanna Mälkki Kevätuhrin parissa Musiikkitalossa keskiviikkona. Kuva © Jari Kallio.

Helsingin kaupunginorkesteri antoi ylikapellimestari Susanna Mälkin johdolla mitä parhaimman näytteen osaamisestaan Igor Stravinskyn Kevätuhrin (1911-13) kerrassaan upean esityksen muodossa keskiviikkoiltana Musiikkitalossa.

Vielä yli vuosisata kuuluisan Pariisin-kantaesityksensä jälkeen Kevätuhri tarjoaa orkestereille ja kapellimestareille verrattoman haasteen. Toki teoksen esityskuntoon saattaminen sujuu nykyisin normaalin harjoitusajan puitteissa, toisin kuin Kevätuhrin olemassaolon ensimmäisinä vuosikymmeninä, mutta itsestäänselvyys se ei edelleenkään ole.

Kevätuhrin moninaisissa teknisissä haasteissa piilee myös teoksen loputon kiehtovuus. Sen eriskummallisten harmonioiden, oikukkaiden rytmien ja mitä epätavallisimman orkestraation kautta avautuu pelottavankiehtova soiva kaikkeus, jonka hätkähdyttävyys on edelleen omaa luokkaansa. 

Vaikka Kevätuhri sai alkunsa Sergei Djagilevin Ballets russesin tilauksena, Stravinskyn teokselle kehittyi kuitenkin pian toinen elämänpolku konserttisaleissa. Juuri tässä muodossaan sodanjälkeinen modernismi, Pierre Boulez merkittävimpänä luotsinaan, kohotti teoksen yhdeksi tärkeimmistä esikuvistaan.

Näin konserttisalien Kevätuhrista tuli vähitellen yhä abstraktimpi teos, jopa siinä määrin, että Stravinsky alkoi lopulta itsekin kutoa musiikilleen uutta syntytarinaa, jossa Kevätuhrin idea ja muoto olivat hahmottuneet jo ennen varsinaista balettisuunnitelmaa. Myöhemmän kriittisen tutkimuksen valossa tämä tarina näyttäytyy kuitenkin sepitteenä, osana Stravinskyn myyttiä Stravinskysta. 

Liioin ei säveltäjä myöhemmin tuntenut tarvetta mainita Kevätuhrin melodisen materiaalin laajaa kansanmusiikillista alkuperää, jota Richard Taruskin on sittemmin ansiokkaasti avannut elämäkertatutkimuksessaan. 

Missä määrin tällä kaikella on sitten merkitystä Kevätuhrin soivassa todellisuudessa? Karkeasti ottaen teoksella voidaan ajatella olevan kaksi pääasiallista tulkintalinjaa, joista yksi näkee Kevätuhrin modernina eurooppalaisena orkesteriteoksena ja toinen venäläisestä kansanperinteestä ammentavana balettina. Näiden rinnalla halutaan joskus nähdä kolmaskin juonne, amerikkalainen show-kappale, jonka tunnetuimpana ilmentymänä voitaneen pitää Leopold Stokowskin vuonna 1940 muokkaamaa versiota Walt Disneyn Fantasiaa varten. 

Esittävän taiteen todellisuus on tietenkin edellä mainittuja yleistyksiä monisyisempää, mutta jonkilaisen lähtökohdan tämä jaottelu kuitenkin kuulijalle tarjoaa. Jos Mälkin ja HKO:n keskiviikkoista konserttiesitystä pitäisi tähän sapluunaan mahduttaa, kaikkein vahvimmin näkemyksessä korostuisi Kevätuhrin modernistininen traditio. 

Harvoin Kevätuhrista on voinut konsertissa kohdata yhtä läpikuultavaa, huoliteltua ja kokonaisuuden logiikkaa korostavaa näkemystä. Ensimmäisen osan alun hienosta fagottisoolosta avautui kauttaaltaan hämmästyttävän kuulas ja oivallisesti balansoitu orkesteripanoraama, jossa Stravinskyn partituurin yksityiskohtien rikkaus pääsi hienosti oikeuksiinsa. 

Kevätuhrin oikukkaasti aksentoitu rytmiikka sai niin ikään tarkan ja ilmeikkään toteutuksen. Mälkki ja orkesteri välittivät kunkin taitteen luonteenomaiset karakterit ihailtavasti, kokonaisuuden logiikkaa kuitenkin kunnioittaen.

Soinnillisesti vaikuttavimpia hetkiä koettiin toisen osan johdanon pysähtyneessä yömusiikissa, jossa sävellajit lomittuvat osaksi harmonisesti monitulkintaista kokonaisuutta käynnistäen jännitteen joka kantaa aina Uhritanssin päätökseen saakka. 

Kuoroja jäljittelevät monet puhallinosuudet olivat puhtaasti ja ilmeikkäästi artikuloituja, ja jouset puolestaan tekivät hienoa työtä alati vaihtuvien tanssirytmien pyörteissä. Kuusihenkinen lyömäsoittajisto antoi niin ikään parastaan Stravinskyn moninaisten tekstuurien parissa. 

Oman erityiskiitoksensa ansaitsevat myös orkesterin kahdeksan cornistia, joiden yhteistyö Kevätuhrin vaativien käyrätorvi- ja wagnertuubastemmojen toteutuksessa oli kerrassaan riemastuttavaa. 

Mälkin ja HKO:n mieltänostattava Kevätuhri-näkemys tarjosi syvän elämyksen etenkin teokseen analyyttisesti suhtautuvalle kuulijalle. Alkuperäisen baletin erotiikan ja kauhun sävyttämiin ikimyytteihin orientoitunut harrastaja saattoi kuitenkin jäädä keskiviikkona kaipaamaan teoksen henkeen kuuluvaa tiettyä rosoa ja hurmosta. Tässä kohtaa on toki kysymys tulkinnallisesta preferenssistä, josta voidaan perustellusti olla montaa mieltä. Lajissaan orkesterin ja Mälkin näkemys osui kuitenkin aivan nappiin. 

Konsertin ensimmäisellä puolikkaalla kuultiin Sergei Prokofjevin Sinfonia concertante sellolle ja orkesterille (1950-52). Säveltäjänsä viimeisiin teoksiin lukeutuva, Mstislav Rostropovitšille omistettu laajamittainen sinfonian ja konserton hybridi on yhä verraten harvinainen tuttavuus konserttisaleissa. Omalla kohdallani edellisestä kohtaamisesta lienee reilut kaksi vuosikymmentä.  

Sinfonia concertante pohjautuu Prokofjevin 30-luvulla säveltämään sellokonserttoon, joka sai kantaesityksessään hyisen vastaanoton joutuen unholaan liki vuosikymmeneksi. Kuultuaan Rostropovitšin esityksen epäonnisesta konsertostaan Prokofjev päätti muokata teoksensa uudelleen. Tämän pitkälliseksi venyneen prosessin tuloksena syntyi lopulta Sinfonia concertante, jonka Rostropovitš kantaesitti talvella 1952.

Nelikymmenminuuttinen Sinfonia concertante on solistilleen varsin vaativa teos, joskin palkitseva sellainen. Kuulijalle teoksen viehätys avautuu kenties hieman verkkaisesti, mikä kannustanee niin yleisöä kuin muusikkojakin etsiytymään tutumman ohjelmiston pariin. 

István Várdai, HKO ja Susanna Mälkki Kuva © Jari Kallio.

Prokofjevin sinfoninen konsertto kätkee sisäänsä kuitenkin koko joukon musiikillisia hyveitä, joiden vuoksi teoksen soisi löytävän itselleen enemmän puolestapuhujia. Unkarilaissellisti István Várdai tekikin Mälkin ja HKO:n kanssa arvokasta työtä keskiviikkoillan ohjelmistovalinnallaan.

Musiikkitalossa saatiin kuulla eheästi muotoiltu ja erinomaisesti balansoitu tulkinta Prokofjevin kiehtovan rönsyilevästä teoksesta. Esityksen tasapainoisen johdonmukaisuuden kääntöpuolena oli kuitenkin hienoinen hyvätapaisuus, joka hioi terää Sinfonia concertanten kirpeältä ironialta. En silti vaihtaisi tätä kokemusta kaluttuihin suosikkikonserttoihin, joiden repertuaari on hämmästyttävän pieni. 

Illan ylimääräinen oli sekin ilahduttava poikkeus kaanonista, kun Várdai ja HKO:n sellistit esittivät Giovanni Solliman Igiulin, viisiminuuttisen meditaation selloyhtyeelle. Illan muuhun ohjelmaan ylimääräisellä ei ollut syvempää yhteyttä, mutta piristävä valinta se oli joka tapauksessa. 

— Jari Kallio

Helsingin kaupunginorkesteri

Susanna Mälkki, kapellimestari

István Várdai, sello

Sergei Prokofjev: Sinfonia concertante e-molli, Op. 125a sellolle ja orkesterille (1950-52)

Igor Stravinsky: Kevätuhri (1911-13)

Musiikkitalo, Helsinki

Ke 10.10. klo 19