Amfion pro musica classica

Category Archives: Päävalikko

raportti: Jean Sibeliuksen koottujen teosten 30. nide julkistettiin

JSW72dpi

Säveltäjät eivät aina osaa ilmaista itseään ja tarkoituksiaan nuottipaperilla. Siksi he tarvitsevatkin ediittoreita ja musiikin tulkitsijoita avukseen. Sibelius oli aina huolissaan, oliko puhtaaksikirjoittaja ymmärtänyt oikein hänen käsikirjoitustaan. Kieltämättä virheitä pääsikin usein vahingossa painotuotteeseen saakka. Jean Sibelius Gesamtausgabe julkaisee monumentaalisena sarjana kriittisesti toimitettua laitosta yhteistyössä saksalaisen kustantajan Breitkopf & Härtelin kanssa. Muistan kun sen omistaja Liselotte Sievers kerran vieraili Suomessa. On hieno asia, että hekin haluavat tämän sarjan ja panostavat siihen. Toivotaan, että mahdollisimman monet alkavat soittaa uudesta laitoksesta. Projektia hallinnoi professori Esko Häkli Kansalliskirjastosta ja sen johtajana toimii professori Timo Virtanen. Niinikään toivotaan, että rahoitus jatkuu, kuten on suunniteltu.

Kansalliskirjaston kupolisalissa julkistettiin (13.12.) siis viulu- ja selloteosten nide, jonka toimittaja on Anna Pulkkis. Hän juonsi elegantisti tilaisuuden, jossa kaksi muusikkoa soitti edition teoksia, professori Kaija Saarikettu, viulu ja lehtori Teppo Koivisto, piano. Paikalle olivat saapuneet Suomen merkittävimmät Sibelius-tutkijat ja soittajat. Professorin rouvien hankkiman flyygelin avustuksella kuultiin lyhyitä kappaleita 1910-luvulta, Souvenir, Tanz-Idyllle ja Sonatina (jonka otsakkeesta Sibelius oli epävarma, t.s oliko se sonatiini vai sonaatti), sekä kaksi sangen myöhäistä teosta, liki viimeisiä hänen kynästään: Auf der Heide op. 115 ja Die Glocken op. 115. Viimeksimainitusta Teppo Koivisto kertoi, että pääaihe on sama, jolla Kallion kirkon kelloja soitetaan. Nuoteissa lukee sempre pedale, mikä tehostaa kaikuisaa efektiä. Tosin saattaa olla jossain määrin arvoituksellista, mitä sempre pedale tarkoittaa. Kirjoittihan Beethovenkin sen ohjeeksi Kuutamosonaatin koko ensi osaan – mutta jos niin soittaa, se kuulostaa kamalalta. Gustaf Djupsjöbacka huomautti lisäksi, että lauluissakin on Glocken kaltaista tekstuuria.

Sibeliuksella on moniselitteisiä merkintöjä. Esimerkiksi Kaija Saarikettu kertoi, että yhdestä viulukappaleesta on eri painoksia, joissa sama paikka lukee joko merkinnällä allegro tai larghetto. Kilpailujen tuomaristoissa hän on sitten arvaillut, kumpaa solisti on tarkoittanut. Muistan, miten Sibeliksen varhaisessa pianokvintetossa lukee viimeisen osan esitysohjeena vivace, joka yleensä tarkoittaa hyvin nopeaa. Mutta ei tässä missään tapauksessa: teoksen loppu tulisi mahdottomaksi soittaa. Busoni, jolle teos oli tarkoitettu, ei sitä osaa koskaan soittanutkaan. Lopussa on tosin presto ja siihen pätee mitä Richard Strauss sanoi: Jos näette jossain ohjeen prestissimo, soittakaa vielä kaksi kertaa nopeammin.

Joka tapauksessa Pulkkis heijasti kankaalle yhden tapauksen, jossa kopisti tulkitsi väärin pianon triolikuvion arpeggioksi ja jätti viulun diminuendon pois. Sibelius ei pitänyt tästä ja toi sen esiin jopa päiväkirjassaan. Joka tapauksessa viulukappaleet ovat oma genrensa, karaktäärikappaleita, jotain muuta kuin viulukonsertto. Saarikettu on näitä runsaasti esittänyt, minkä kuuli tulkinnan ja otteen varmuutena. Samoin Koiviston piano-osuudessa. Niteeseen kuuluu myös selloteos Malinconia, mutta sen manuskripti on yksitysomistajan hallussa jossain Keski-Eurooopassa eikä tämä ole suostunut yhteistyöhön ediittorien kanssa. Käsikirjoitusta on yritetty myydä Southebyn huutokaupassa huikella hinnalla, mutta sitä ei ole saatu Suomeen.

Pian sarjassa on tulossa tärkeä opus: 4. sinfonia. Kaikki kapellimestarit eivät tosin vieläkään ole omaksuneet sarjan niteitä johtamistyöhönsä, vaan esittävät omia versioitaan, jotkut jopa parannellen tekstuuria. Siihen nyt ei kuitenkaan pitäisi mennä.

En voi olla lopuksi kertomatta anekdoottina, mitä kuulin pari viikkoa sitten musiikkiseminaarissa Barcelonassa. Klarinetisti Lorenzo Coppolan isoisä soitti Rooma-kvartetissa ja esiintyi myös Sibeliukselle. Hän pelasi myös shakkia maestron kanssa. Olisi kiinnostavaa tietää, näkyykö tuttavuus mitenkään kirjeenvaihdossa.

— Eero Tarasti

Arvio: Rattlen ja Freiburgin barokkiorkesterin Hippolyte et Aricie lumosi Staatsoperissa ja Elbphilharmoniessa

Hippolyte et Aricie Berliinin Staatsoperissa. Kuva Jari Kallio

Hippolyte et Aricie Berliinin Staatsoperissa. Kuva Jari Kallio

Jean-Philippe Rameaun ensimmäinen ooppera, Hippolyte et Aricie (1733/1742/1757) sisältää jotakuinkin kaikkea, mitä vain toivoa saattaa. Rakkaussuhteiden kirjo säädyllisyydestä säädyttömyyteen, matka manalan halki, myrskyävä meri kauhistuttavine hirviöineen, nostattava metsästyskohtaus, syvä tragedia ja deus ex machina -henkinen onnellinen loppu löytävät kaikki paikkansa tässä ranskalaisen barokin mestariteoksessa.

Ensimmäisessä oopperassaan viisikymmentävuotias säveltäjä valjastaa kaiken taitonsa ja oivalluksensa Simon-Joseph Pellegrinin oivallisen libreton palvelukseen, kohottaen musiikkidraaman aivan uudelle tasolle. Oopperan teksti sulauttaa yhteen useita antiikin draamojen aihelmia elementtejä ja henkilöitä Rameaun huikean harmonisen ja melodisen keksinnän elävöittämänä, puettuna värikylläiseen orkesteriasuun, joka katsoo pitkälle tulevaisuuteen, aina Berlioziin saakka.

Hippolyte et Ariciesta on olemassa kaikkiaan kolme versiota, vuoden 1733 alkuperäisversio, vuoden 1742 uudistettu laitos sekä lopullinen, vuoden 1757 versio. Huomattavin ero alkuperäisen ja lopullisen version välillä on prologista luopuminen, tapa, jonka Rameau omaksui Zoroastresta (1749) alkaen. 

Rameaun elinaikana Hippolyte et Aricie oli säveltäjänsä suosituimpia oopperoita. Nykypäivänä teos on tullut tutuksi lähinnä alkuperäisessä, vuoden 1733 asussaan. Sen sijaan säveltäjän lopullinen, dramaattisesti intensiivisin versio on tehnyt paluunsa näyttämölle vasta nyt Berliinin Staatsoperissa, Sir Simon Rattlen, Aletta Collinsin ja Ólafur Elíassonin produktiona.   

Rattlen ohjelmistossa Rameaulla on ollut keskeinen paikkansa jo pitkään, erityisesti oopperoiden, kuten Les Boréades (1763) ja Les Indes galantes (1735/26), tanssillisten orkesterisarjojen muodossa. Hippolyte et Aricie on kuitenkin vasta toinen kerta, kun Rattlella on johdettavanaan kokonainen Rameau-ooppera.

Staatsoperin Hippolyte et Aricie on samalla myös Rattlen ja Helsingin juhlaviikoillakin viime kesänä vierailleen Freiburgin barokkiorkesterin ensimmäinen yhteinen projekti. Tämän oivallisen periodiorkesterin monipuolinen ohjelmisto ulottuu Bachista ja Corellista aina Mendelssohniin ja Schumanniin saakka, oman aikamme säveltäjiä, kuten Michel van der Aata ja Rebecca Saundersia, unohtamatta.

Staatsoperin kuuden näyttämöllisen esityksen ohessa kuultiin myös yksi konserttiesitys Hampurin Elbphilharmoniessa. Kaikki esitykset ovat olleet loppuunmyytyjä. 

Sekä näyttämöversion että konserttiesityksen perustana on ollut Hippolyte et Aricien vuoden 1757 editio, joka julkaistiin hiljattain uutena laitoksena osana Rameaun teosten kokonaissarjaa. Näitä esityksiä varten tätä editiota oli kuitenkin täydennetty muutamilla vaihtoehtoisilla numeroilla vuosien 1733 ja 1742 versioista.

Lisäksi kohtausten esitysjärjestykseen oli tehty pieniä muutoksia, erityisesti kolmannessa näytöksessä. Näissä muutoksissa motiivina on ollut eittämättä draaman painopisteiden terävöittäminen näyttämölle vastaamaan paremmin oman aikamme teatterin konventioita. 

Hippolyte et Aricien tapahtumat kiertyvät Reinoud van Mechelenin ja Anna Prohaskan hienosti tulkitsemien nimihenkilöiden rakkaustarinan ympärille. Tähän asetelmaan

monimutkaisempia rakkauden ulottuvuuksia kietoo Hippolyten äitipuoli Phèdre, jonka rooli kuultiin Magdalena Koženán huikeana suorituksena. Phèdren kiinnostus poikapuoltaan kohtaan muodostaa oopperan emotionaalisten jännitteiden ytimen. 

Nämä asetelmat esitellään Dianen temppeliin sijoittuvassa ensimmäisessä näytöksessä, jonka näyttämökuvaa hallitsee ristikkäisten valopalkkien verkko, joka vangitsee päähenkilöt sisäänsä omien kohtaloidensa toteuttajiksi. 

Toisessa näytöksessä matkataan, ajan oopperakerronnalle tyypillisesti, manalaan. Näytöksen funktiona on esitellä neljäs päähenkilöistä, Thésée, Phedrèn aviomies ja Hippolyten isä. Thésée on laskeutunut kuolleiden valtakuntaan vedotakseen manalan hallitsijaan, Plutoniin, jotta tämä vapauttaisi hänen ystävänsä Pirithoüsin kuoleman kahleista. 

Pluton on kuitenkin taipumaton tuomiossaan, kieltäen myös Théséeltä paluun elävien maailmaan. Merenjumala Neptunen avustuksella Thésée onnistuu kuitenkin saamaan vapautuksensa Plutonin ennustaessa hänen osakseen kuitenkin maanpäällistä helvettiä. 

Plutonin sanat kirkastuvat Théséelle kolmannessa näytöksessä, kun hän saa selville Phèdren ja Hippolyten välisen suhteen. Raivoissaan Thésée vetoaa Neptuneen toteuttaakseen kostonsa surmaamalla Hippolyten. Thésée ei kuitenkaan tiedä Phédren rakkauden olevan yksipuolista ja että Hippolyte on torjunut äitipuolensa jyrkästi.

Magdalena Kožená Phèdrenä Staatsoperissa. Kuva Jari Kallio

Magdalena Kožená Phèdrenä Staatsoperissa. Kuva Jari Kallio

Manalan tummanpuhuva näyttämökuva rakentuu peileistä, joiden lomassa valokehikkoihin puetut keskushenkilöt liikkuvat verkkaisesti upeiden tanssinumeroiden kehystäminä. Mainittakoon myös Théséen puvustusratkaisun synnyttämä mielenkiintoinen, kenties tahaton assosiaatio kuusikymmentäluvun Star Trekin kapteeni Kirkin rooliasuun.    

Neljännessä näytöksessä Hippolyten yksinomainen rakkaus Aricieta kohtaan saa vahvistuksensa näiden tunteikkaassa avauskohtauksessa, joka kasvaa rakkauden ylistysjuhlaksi johtaen Diane kunniaksi järjestettyyn nostattavaan metsästyskohtaukseen, yhteen Hippolyte et Aricien musiikillisista huipennuksista. 

Ilon ollessa ylimmillään nousee kuitenkin myrsky, joka ei ole tästä maailmasta. Myrskyn mukana kohoaa merestä hirviö, joka vie Hippolyten mukanaan. Näytös päättyy Phèdren katumuksentäytteiseen lamentaatioon hänen Hippolytelle syyttä aiheuttamastaan rangaistuksesta. Näytöksen viimeisenä repliikkinä kaikuu kuoron vaikuttava huokaus ”Hippolyte n’est plus”. 

Pelkistettyä näyttämöä hallitsevat veden pinta-aaltoja heijastava videokuva, jonka asteittaiset muutokset elävät tapahtumien mukana. Draama syntyy musiikista, joka tässä näytöksessä kohoaakin huippuunsa. 

Viimeisessä näytöksessä sureva Aricie kohtaan Dianen, jonka jumalallinen väliintulo on pelastanut Hippolyten. Jumalatar liittää rakastavaiset yhteen ja ooppera saa onnellisen, pastoraalisävytteisen päätöksensä vokaali- ja tanssinumeroiden saattelemana. 

Diane (Elsa Dreisig) saattaa Hippolyten (Reinoud van Mechelen) ja Aricien (Anna Prohaska) yhteen. Kuva Jari Kallio

Diane (Elsa Dreisig) saattaa Hippolyten (Reinoud van Mechelen) ja Aricien (Anna Prohaska) yhteen. Kuva Jari Kallio

Musiikillisesti Hippolyte et Aricie on Rameaun vaikuttavimpia teoksia. Hienojen vokaalinumeroiden ohella sitä hallitsevat moninaiset tanssit, jotka tarjoavat orkesterille oivallisia tilaisuuksia näyttää osaamistaan. 

Orkestraatiossaan Rameau käyttää huiluja oboeita ja fagotteja mitä taitavimmin mestarillisen jousisatsin rinnalla. Lisäväriä tuovat käyrätorvet, trumpetit, patarummut sekä teatterilliset lyömäsoitinefektit.  

Olipa sitten kyse hienovireisimmistä tai myrskyisimmistä hetkistä, riemusta tai syvimmästä surusta, Rattle ja Freiburgin barokkiorkesteri sukelsivat Rameaun partituurin rikkauksiin mitä innoittuneimmalla kekseliäisyydellä, herkkyydellä ja ilmaisuvoimalla tarjoten unohtumattoman orkesteriseikkailun. Erityinen ilo oli saada nauttia tästä soinnin kirjosta konserttiesityksenä Elbphilharmonien verrattomassa akustiikassa. 

Sir Simon Rattle ja Freiburgin barokkiorkesteri Elbphilharmoniessa. Kuva Jari Kallio

Sir Simon Rattle ja Freiburgin barokkiorkesteri Elbphilharmoniessa. Kuva Jari Kallio

Satakieltä imitoivat huilut, trumpettien ja käyrätorvien nostattavat kutsut sekä sekä hehkuvat oboet ja fagotit värittivät draaman käänteitä herkän oivaltavasti, kahden musetin ja elintärkeiden lyömäsoitinefektien merkitystä unohtamatta.

Yhdessä loistavien jousisoittajien ja continuoryhmän kanssa Rattle ja koko orkesteri tekivät suurenmoista työtä Rameaun musiikin parissa. Balanssin Rattle oli hionut sekä Valtionoopperassa että Elbphilharmoniessa aivan viimeisen päälle, tarjoten loistaville laulajille kauttaaltaan erinomaisen soivan tuen.   

Valtionoopperan kuoron puhtaus, ilmeikkyys ja tarkkuus tekivät niin ikään vaikutuksen. Kuoron intonaation olivat Rattle ja kuoromestari Martin Wright harjoittaneet myös loistavaan kuntoon, mikä oli omiaan syventämään Rameau-elämystä. 

Päärooleissa laulaneet Anna Prohaska, Magdalena Kožená, Reinoud van Melchen ja Gyula Orendt muodostivat ainutlaatuisen tiimin, jotka olivat niin musiikillisesti kuin näyttämöllisesti rooleissaan tasaisen vakuuttavia. 

Ylitsevuotavat kehut ansaitsevat myös pienempien roolien laulajista itse kukin, mutta Kenties kaikkein syvimmän muiston jättivät Peter Rose Plutonin pahaenteistä auktoriteettia huokuvassa roolissa sekä Elsa Dreisigin koskettavan kaunis tulkinta Dianesta. 

Aletta Collinsin ohjaus ja Ólafur Elíassonin näyttämökuva olivat vahvasti musiikkiin juurtuneita antaen viisaasti tilaa Rameaun partituurista kohoavalle draamalle, jonka lähes itseriittoinen voima tuli korostetusti esiin Elbphilharmonien vangitsevassa konserttiesityksessä. 

Oopperan laaja tanssillinen elementti kohosi Collinsin toteutuksessa vaikuttavaksi osaksi kokonaisuutta, kuten ranskalaisen oopperan henkeen olennaisesti kuuluukin. 

Magdalena Kožená, Sir Simon Rattle, Anna Prohaska ja Reinoud van Mechelen Staatsoperissa sunnuntaina. Kuva Jari Kallio

Magdalena Kožená, Sir Simon Rattle, Anna Prohaska ja Reinoud van Mechelen Staatsoperissa sunnuntaina. Kuva Jari Kallio

Kaikkiaan Hippolyte et Aricie oli, niin näyttämöllä kuin konserttiesityksenäkin, verraton kokemus, jonka toivoisi olevan Rattlen ja Freiburgin barokkiorkesterin syvemmän yhteistyön alku. Josko näin on, sen näyttää sitten aika.

– Jari Kallio 

 

Freiburgin barokkiorkesteri

Sir Simon Rattle, kapellimestari

 

Anna Prohaska, Aricie

Magdalena Kožená, Phèdre

Adriane Queiroz, Oenone

Elsa Dreisig, Diane

Reinoud van Mechelen, Hippolyte

Gyula Orendt, Thésée

Peter Rose, Pluton

 

Berliinin valtionoopperan kuoro

Martin Wright, kuoron valmennus

 

Jean-Philippe Rameau: Hippolyte et Aricie (1733/1742/1757)

 

Aletta Collins, ohjaus ja koreografia

Ólafur Elíasson, lavastus, valosuunnittelu, puvut

 

Elbphilharmonie, Hampuri (konserttiesitys)

Ti 27.11. 2018, klo 20

Staatsoper Unter den Linden, Berliini 

Su 2.12. 2018, klo 18

Arvio: Lontoon sinfoniaorkesterin Tähtien sota -konserttiestys oli huikea kokemus

Lontoon sinfoniaorkesteri ja kapellimestari Ludwig Wicki Tähtien sodan parissa Royal Albert Hallissa. Kuva: Jari Kallio

Lontoon sinfoniaorkesteri ja kapellimestari Ludwig Wicki Tähtien sodan parissa Royal Albert Hallissa. Kuva: Jari Kallio

Viimeksi kuluneen muutaman vuosikymmenen aikana elokuvamusiikki on juurtunut ilahduttavasti osaksi konserttikulttuuriamme. Parhaimmillaan konserttiesitykset ovat silloin, kun kuultavaksi saadaan kokonaisia elokuvasävellyksiä, usein itse elokuvan säestyksellä. 

Perinteisemmät konserttiasetelmat, jossa elokuvamusiikista esitetään katkelmia, tunnusmelodioita tai konserttisovituksia ovat nekin toki nautittavia, mutta ehdottomasti syvimmän kosketuksen musiikkiin saa kuitenkin nimenomaan kokonaisesitysten kautta.   

Kuluneena viikonloppuna olikin aivan erityinen riemu saada kuulla John Williamsin Tähtien sodan (Star Wars: A New Hope, 1977/1997) musiikki kokonaisuudessaan konserttiesityksenä elokuvan säestyksellä Royal Albert Hallissa Lontoon sinfoniaorkesterin esittämänä kapellimestari Ludwig Wickin johdolla.  

Viikonlopun kuluessa konserttinäytöksiä järjestettiin Royal Albert Hallissa kaikkiaan viisi, jotka kaikki oli myyty loppuun, melko lailla viimeistä paikkaa myöden.

Nämä konserttinäytökset muistuttavat myös Hollywood-elokuvan musiikillisista juurista germaanisessa oopperaperinteessä, Wagnerin ja Straussin teoksista ammentavassa johtoaiheisiin pohjautuvassa sävellystekniikassa. Tämä Hollywood-tyylin perusta rakentui 1930-luvulla, Max Steinerin, Franz Waxmanin ja ennen kaikkea Erich Wolfgang Korngoldin sävellyksissä, joiden lähtökohtana oli nimenomaan oopperan konventioissa. 

Korngoldille elokuvat olivat ”oopperaa ilman laulua”, joita saattoi musiikillisesti lähestyä nimenomaisesti johtoaiheiden kehittelyn avulla. Näin syntyi tulokulma, joka hallitsi Hollywoodia aina 1950-luvun lopulle saakka.

Kuusikymmentäluvun mittaan studiot alkoivat kuitenkin kiinnostua yhä enemmän musiikin markkinoinnista elokuvan oheistuotteena. Elokuvamusiikista haluttiin helpommin myyvää, mikä sai studiot suosimaan populaarimusiikin virtauksia perinteisen Hollywoodin tradition kustannuksella.  

Korngoldilaisen elokuvamusiikin renessanssi alkoi kuitenkin jo 1970-luvulla. Hollywoodin kulta-ajan musiikkia oli ryhdytty julkaisemaan uusina levytyksinä, kiitos tuottaja George Korngoldin ja kapellimestari Charles Gerhardtin pioneerityön. Näiden levytysten saavuttama laaja suosio edesauttoi osaltaan tradition uutta tulemista. 

Seitsemänkymmentäluvun puolivälissä John Williamsilla oli jo vankka asema Hollywoodissa. Ennen lopullista läpimurtoaan Tähtien sodan säveltäjänä Williams oli jo tehnyt kaksi elokuvaa Steven Spielbergin kanssa sekä työskennellyt Alfred Hitchcockille tämän viimeisessä elokuvassa Family Plot (Perintö, 1976). 

George Lucasiin Williams tutustui Spielbergin välityksellä. Lucas etsi tuolloin Tähtien sodalle säveltäjää, joka pystyisi linkittämään scifi-ympäristöön sijoitetun elokuvan 30- ja 40-lukujen seikkailuklassikoihin musiikin avulla. Alun perin Lucas oli ajatellut tuttujen konserttikappaleiden sovittamista elokuvaan, mutta Williams sai ohjaajan vakuuttumaan alkuperäismusiikista toimivampana ratkaisuna. 

Näin sai alkunsa luova prosessi, joka on elokuvamusiikin kontekstissa yltänyt aivan omanlaisiinsa mittasuhteisiin. Yksittäisestä elokuvasta on kasvanut kolmen trilogian mittainen saaga, jonka yhdeksännen, ja viimeisen, osan parissa Williams työskentelee parhaillaan. 

Tähtien sodan musiikillisesta universumista on tullut osa aikamme soivaa kielioppia, jonka tunnetumpia johtoaiheita voi hyräillä kuka tahansa, tietämättä edes välttämättä niiden alkuperää tai säveltäjää. Williams onkin saavuttanut Sir Peter Maxwell Daviesia mukaillen säveltäjän suurimman kunnian, anonymiteetin, jossa musiikista tulee osa kansanperinnettä. 

Ensimmäinen Tähtien sota -elokuva merkitsi myös Williamsin ja Lontoon sinfoniaorkesterin pitkän yhteistyön alkua. Hollywood käytti 70-luvulla paljon Lontoon studioita ja muusikoita, koska ammattitaitoista jälkeä syntyi siellä halvemmalla kuin Kalifornian studioilla. 

Lontoon sinfoniaorkesterin ja John Williamsin toi yhteen LSO:n silloinen ylikapellimestari André Previn, tuttava, jonka kautta orkesteri tuli osaksi Tähtien sodan universumia. Seuraavan kahdenkymmenenkahdeksan vuoden aikana LSO ja Williams nauhoittivat yhdessä musiikkia yhteentoista elokuvaan sekä julkaisivat lisäksi kolme studioalbumia. 

Niinpä mahdollisuus kuulla ensimmäinen Tähtien sota konsertissa Lontoon sinfoniaorkesterin soittamana olikin mitä houkuttelevin tilaisuus. Iloa lisäsi sveitsiläisen huippuammattilaisen, Ludwig Wickin, elokuvamusiikkiin erikoistuneen 21st Century Symphony Orchestran perustajan sekä Luzernin ja Bernin yliopistojen orkesterinjohdon professorin saapuminen konserttien kapellimestariksi.

Ahkerasti elokuvamusiikin studioäänityksiä tekevälle LSO:lle nämä konsertit puolestaan tarjosivat tilaisuuden palata tunnetuimman elokuvaprojektinsa pariin mitä omistautuneimman yleisön edessä. Vaikka LSO on itseoikeutettu Tähtien sota -orkesteri, tämän verrattoman soittajiston työmoraaliin kuuluen mitään ei otettu itsestäänselvyytenä tai rutiinina, vaan muusikot olivat mukana kaikella taidollaan ja omistautumisellaan. 

On hyvä muistaa, että juuri tässä orkesterissa työskentelee koko joukko muusikoita, joiden keskeisenä innoittajana uralleen on toiminut juuri WIlliamsin ja LSO:n 70- ja 80-lukujen yhteistyö.    

LSO:n konserttimestari Carmine Lauri ja kapellimestari Ludwig Wicki kättelemässä ennen konsertin alkua

LSO:n konserttimestari Carmine Lauri ja kapellimestari Ludwig Wicki kättelemässä ennen konsertin alkua. Kuva: Jari Kallio

Konsertin avasi Alfred Newmanin ikoninen 20th Century Fox Fanfare (1933/1953), joka niin ikään koki renessanssin Tähtien sodassa, jonka alkuun Lucas nimenomaisesti halusi studion kulta-ajan fanfaarin, jota yhtiö tuolloin käytti enää harvakseltaan. Sittemmin Newmanin fanfaarista tuli jälleen erottamaton osa yhtiön tuotantoja. 

Williamsin musiikki käynnistyy tunnetusti laajalla alkusoitolla, joka säestää elokuvan avaavaa, tapahtumia taustoittavaa tekstivirtaa. Tämän jälkeen seuraa diminuendo ja jousten, celastan ja pikkolon värittämä lyhyt suvanto, jonka päättää tam-tamin ja vaskien sforzato Tatooine-planeetan täyttäessä valkokankaan. 

Näkyviin ilmestyy ensin pienempi alus, sitten Galaktisen imperiumin risteiliä, jonka valtavat mittasuhteet peilautuvat musiikin itsepintaisena toistuvaan marcato-motiiviin. Tätä seuraavassa taistelukohtauksessa Williams esittelee monet keskeiset temaattiset aiheensa. Musiikissa kuullaan alkuituina Kapinallisten fanfaari, Prinsessa Leian teema sekä Imperiumin fanfaari.

Imperiumin valtavan risteilijän jahtaamaan aluksen kyydissä on kapinallisten varastamia huippusalaisia tiedostoja, joita imperiumin sotajoukko havittelee takaisin käsiinsä. Nämä tiedostot päätyvät kuitenkin prinsessa Leian ansiosta kapinallisten aluksesta pakokapselilla Tatooine-planeetan aavikkoiselle pinnalle kahden droidin, C-3PO:n ja R2-D2:n kanssa. 

Aavikkoplaneetalla droidit päätyvät kuitenkin paikallisten romunkerääjien, Jawojen matkaan ja tulevat myydyiksi Skywalkerien viljelijäperheelle. Droidien seikkailua Jawojen parissa Williams siivittää kiehtovalla yömusiikilla, jota hallitsevissa ostinatokuluissa voi kuulla etäisempiä ja läheisempiä kaikuja Stravinskyn Kevätuhrin toisen kuvaelman johdannosta.  

Skywalkerien kasvattipojan, Luken ilmaantuessa näyttämölle ensimmäistä kertaa, Williams säestää hänen saapumistaan hienovireisesti alkusoitosta tutulla päteemalla, josta tulee Luken johtoaihe. 

Aikuistuva Luke kaipaa pois kotitilaltaan etsimään oman elämäänsä merkityksellisyyttä. Tätä kaipuuta ilmentää yksi Williamsin hienoimmista ja tärkeimmistä johtoaiheista, Voiman teema, joka kuullaan ensimmäisen kerran Luken katsoessa Tatooinen kaksoisauringonlaskua. 

Monien vaiheiden kautta Luke ja droidit päätyvät aavikolle, jossa he kohtaavat vaarallisia hiekkaihmisiä, bandiitteja, joiden aggressiivista luonnetta Williams peilaa lyömäsoitinten hallitsemalla musiikilla. Hiekkaihmisiltä kolmikon pelastaa Obi-Wan Kenobi, iäkäs jediritari, jonka haltuun R2-D2 -dridin on ollut määrä toimittaa varastetut tiedostot.

Imperiumin etsintäpartioiden surmattua Luken kasvattivanhemmat, tämä päättää lähteä Obi-Wanin ja droidien matkaan, palauttamaan kaapattuja tiedostoja kapinallisille. Ensimmäisenä etappina on Mos Eisleyn avaruussatama, jonka hämärämaineisesta kapakasta seurue etsii itselleen alusta ja pilottia.

Kapakkakohtausta varten Williams sävelsi kaksi jazzpastissia kunnianosoituksena swingin aikakaudelle. Konserttiestyksessä nämä kuultiin elokuvan alkuperäiseltä ääniraidalta live-esityksen sijaan. Tähän ratkaisuun lienevät vaikuttaneet käytännön syyt, sillä alkuperäinen nauhoite on vaiheikkaan jälkituotannon tulosta, jossa osa taajuuskaistasta on suodatettu pois, jotta kokoonpanon saundi saataisiin kuulostamaan omaleimaisilta. Tätä on ymmärrettävästi vaikea jäljitellä konserttitilanteessa.

Löydettyään itselleen aluksen ja pilotit, Han Solon ja Chewbaccan, seurue pakenee imperiumin joukot kintereillään Mos Eisleystä Williamsin kekseliään taistelumusiikin saattelemana, jossa Voiman teemaa käytetään hienosti seurueen johtoaiheena.

Ennen pakoa nähdään elokuvan alkuperäisversiosta aikanaan poistettu, mutta vuoden 1997 efektipäivityksen yhteydessä palautettu kohtaus, jossa Han Solo tapaa gangsteripomo Jabba the Huttin. Tämän kohtauksen musiikkina käytettiin katkelmaa trilogian kolmanteen osaan Jedin paluuhun (The Return of the Jedi, 1983) sävelletystä Jabban teemasta, jossa kuullaan herkullinen tuubasoolo. 

Paettuaan Mos Eisleystä seurue päätyy lopulta Millennium Falcon -aluksineen imperiumin peloiteaseen, Kuolemantähden syövereihin. Kuolemantähteä on juuri käytetty ensimmäisen kerran vangitun prinsessa Leian kotiplaneetan Alderaanin tuhoamiseen, yrityksenä painostaa tätä paljastamaan kapinallisten tukikohdan sijainti. 

Konserttiesityksen ensimmäisen näytöksen päättää Kapinalliste fanfaarista rakentuva musiikillinen huipennus, joka säestää MIllennium Falconin pakotettua laskeutumista massiiviselle Kuolemantähdelle.

Samainen musiikkinumero kuullaan jälkimmäisen näytöksen johdantona. Kuolemantähti on tapahtumien keskipiste, jolle elokuvan kaikki keskushenkilöt ovat nyt päätyneet. Prinsessa Leia odottaa kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa sellissä, samalla kun Millennium Falconin salakuljetusluukkuihin kätkeytynyt seurue pääsee livahtamaan imperiumin sotilaiden ohi.

Alkaa toiminnantäytteinen jakso, jossa seurue pyrkii pelastamaan prinsessan sekä pakenemaan Kuolemantähdeltä. Williams rakentaa musiikillisia jännitteitä oivallisesti käyttäen Voiman, Luken ja Leian teemoja sekä Kapinallisten fanfaaria lomittain Kuolemantähden kolkkoutta ilmentävien patarummun kumahdusten halkoman musiikin sekä imperiumin sotilaiden signaalinomaiseen sordinoitujen trumpettien hallitseman teeman kanssa.                      

Pakomatka huipentuu Obi-Wan Kenobin ja hänen päävastustajansa, langenneen jedin Darth Vaderin kaksintaisteluun. Taistelussa, jonka verkkaisehko luonne on yksi harvoja elokuvan iän paljastavia kohtauksia, Obi-Wan uhraa henkensä voittaakseen muulle seurueelle aikaa pelastautua Kuolemantähdeltä prinsessa Leia mukanaan. Williams ilmentää uhrausta Leian teeman voimaillisella ilmentymällä Obi-Wanin kuoleman jälkeen.

Päästyään Kuolemantähdeltä seurue ottaa yhteen imperiumin hävittäjien kanssa Kapinnallisten fanfaarin nerokkaan scherzo-muunnelman säestyksellä. Voitto ja pako kapinallisten tukikohtaan jäävät kuitenkin tilapäiseksi helpotukseksi, imperiumin asennettua seurantalaitteiston Millennium Falconiin. 

Edessä on vääjäämätön lopputaistelu, jossa kapinalliset hyödyntävät varastetun datan analyysissa paljastunutta Kuolemantähden heikkoa kohtaa, pienen reaktoriin johtavan lämmönpoistokuilun torpedointia.

Avarauustaistelu, joka on nykyisin niin muodikkaaseen yliräiskintään verrattuna ilahduttavan hillitty ja kerrassaan erinomaisesti rakennettu, tarjoaa Williamsille mitä mainioimman tilaisuuden huipentaa jännitys Kapinallisten fanfaarin fugato-kulkuihin imperiumin teemojen toimiessa kontrasubjekteina. 

Epätoivon syvetessä Luken onnistuu lopulta Han Solon ja Chewbaccan avustuksella viime hetkellä kääntää taistelu voitokseen osumalla kohteeseensa musiikillisten jännitteiden puristuessa äärimmilleen Luken teeman variaatioissa, joita ympäröi patarumpujen kohtalokas ostinato. 

Kuolemantähti räjähtää miljooniksi kimmeltäviksi valopisteiksi celestan säestyksellä. Ainoastaan Darth Vader selviää aluksellaan pakoon sankareiden palatessa tukikohtaan. Lopun The Throne Room –mitalienjakoseremoniassa Voiman teema ja Luken teema kasvavat huumaaviksi marssiaiheiksi vaskifanfaareineen johtaen lopputeksteihin, joiden aikana kuullaan elokuvan pääteemat yhteen hienosti kokoava päätösmusiikki.

Kapellimestari Ludwig Wicki ja Lontoon sinfoniaorkesteri. Kuva: Jari Kallio

Kapellimestari Ludwig Wicki ja Lontoon sinfoniaorkesteri. Kuva: Jari Kallio

Lontoon sinfoniaorkesteri ja Wicki tekivät kautta illan mitä vaikuttavinta työtä, peilaten Williamsin huikean musiikin käänteitä mitä ihaltavimmalla tarkkuudella ja soinnin rikkaudella. Synkronointi elokuvaan oli aina täysin saumatonta samalla, kun Wicki antoi musiikille tilaa kasvaa ja hengittää luonnollisesti.     

Tunnelma Royal Albert Hallissa oli riemastuttavan intensiivinen Williamsin musiikille omistautuneen yleisön eläessä muusikoiden kanssa jokaisessa hetkessä mitä vahvimmin mukana. Suosionosoitukset olivat ansaitusti pitkät ja raikuvat. Koko sali ponnahti seisaalleen välittömästi viimeisten sointujen jälkeen palkiten orkesterin ja kapellimestarin koko sydämestään. Tällaisia iltoja saa harvoin kokea. 

– Jari Kallio

 

Lontoon sinfoniaorkesteri

Ludwig Wicki, kapellimestari

 

John Williams:  Tähtien sota (Star Wars: A New Hope, 1977/1997)

 

Royal Albert Hall, Lontoo

La 17.11., klo 19.30 

CD-arvio: Kenraaliluutnantti romantikkona

Somerokansi

César Cui: 25 Préludes op. 64. Jouni Somero, piano. FCRCD-0759

Käsite ”venäläinen viisikko” on musiikkihistoriallinen työkalu ja samalla jonkinlainen slaavilaisen musiikin laatutae. Tämän viisikon säveltäjät pystyivät porvarillisten virkojensa ohella luomaan kansallista musiikkia, jota edelleenkin esitetään. Kemian professori Borodin, vänrikki Musorgski, meriupseeri Rimski-Korsakov ja pianoa soittava matematiikan opiskelija Balakirevhän siihen kuuluivat. Oikeusministeriön sihteeri Tshaikovski kuului jo omaan ylhäiseen kategoriaansa. Mutta hetkinen, mikä mies oli viisikon viides jäsen, kenraaliluutnantti ja tykistöakatemian professori César Cui, venäläisittäin Кюи (1835-1918). Tarkalleen ottaen Cui ei ollut syntyperäinen venäläinen: isä oli ranskalainen ja äiti liettualainen. Tällä seikalla ei tosin näytä olleen merkitystä hänen toiminnalleen.

Painettuja lähteitä ei suomalaisille ole ollut moniakaan. Sulho Ranta mainitsee 1956 ilmestyneessä Musiikin historiassa vain, että Cui on tunnettu muutamista viulusävellyksistään. Neuvostoliitossa julistettiin 16. elokuuta 1919 seitsemäntoista kuolleen venäläisen säveltäjän ja musiikkikriitikon työt valtiolliseksi omaisuudeksi. Cui oli listassa mukana. Mikäpä siinä, ei häntä Neuvostoliitossa unohdettu. Valtiollisen levyfirman luettelossa vuodelta 1968 hänen musiikkiaan on useammalla LP-levyllä.

Kun tänä vuonna tuli kuluneeksi sata vuotta Cuin kuolemasta, tarttui pianisti Jouni Somero härkää jälleen sarvista ja levytti Cuin 25 preludia op. 25. Levytys kuuluu hänen sarjaansa ”Russian Project” ja täydentää sarjan täyteen tusinaan. Someron soitossa ei ole moitteen sijaa. Hän on omalla alueellaan tällaisessa romanttisessa, epäspekulatiivisessa musiikissa. Flyygelin intonaatio vaikuttaa tasalaatuiselta ja äänitys sinänsä laadukkaalta. Henkilökohtaisesti pitäisin enemmän suuremmasta mikrofonin etäisyydestä enkä panisi pahaksi vaikka mukaan tulisi läheisen liikenteen ääniä avoimesta ikkunasta. Sehän vain elävöittäisi esitystä. Tämä ei tosin taida olla musiikin myyntimiesten mieleen. Pahimmillaan suuntaus johtaisi siihen, että orkesterimusiikin äänityksiin lisättäisiin yskänröhinöitä äänitiedostosta. Tietenkin kukkojen kohdalle.

Cuin pianotekstuuri on usein täyteläistä. Tshaikovski kertoi tästä puolesta mesenaatilleen Nadezhda Filaretovna von Meckille: ”Hän (Cui, P.S.) on itse minulle tunnustanut, ettei osaa säveltää muuten kuin soittelemalla ja tapailemalla melodioita pianosta akordien avulla. Kun Cui sitten on saanut hyvän idean, kulkee hän itseään sillä kiusaten, koristelee sitä kaikin tavoin, ’voitelee’ sitä ja kaikki tämä vie hyvin pitkän ajan…”

Kuunnellessa Someron levytystä yhtenä kokonaisuutena, se osoittautuu kiintoisaksi venäläisen musiikin historian kannalta. Siinä on kuultavissa jo enteitä tulevasta. 14. preludissa on Rahmaninov aluillaan. 23. preludi assosioi jo Prokofjevin sarjaan Visions fugitives. Aidoimmillaan on Cui vaikkapa 6. Scherzon tunnustuksellisessa aloituksessa tai miksei Schubertin Ländlerin mieleen tuovassa 12. Scherzossa. Ei tällaisen musiikin tekijä ollut syntyperänsä takia mikään venäläisen viisikon ottopoika vaan ryhmän täysivaltainen jäsen.

— Petri Sariola

 

 

Arvio: Atso Almilan synttärikonsertissa Joensuussa hurmasivat niin säveltäjän 4. sinfonia, viulisti Essi Höglund kuin Paciuskin

Joensuun kaupunginorkesteri ja Atso Almila Carelia-salissa torstaina

Joensuun kaupunginorkesteri ja Atso Almila Carelia-salissa torstaina

Joensuun kaupunginorkesteri juhlisti 65-vuotiasta kunniakapellimestariaan Atso Almilaa tämän viikon konserteissaan Joensuussa ja Varkaudessa. Almilan johtamien konserttien ohjelma oli oivallinen yhdistelmä suomalaista musiikkia kolmelta vuosisadalta.

Ohjelman ensimmäisen puolikas sisälsi kaksi verratonta klassikkoa, Fredrik Paciuksen alkusoiton oopperasta Kaarlekuninkaan metsästys (1852) sekä Jean Sibeliuksen Viulukonserton (1903-04/1905), solistinaan Essi Höglund. Illan jälkipuoliskolla taasen soi Almilan Sinfonia nro. 4 ”Dances” (2011).

Juhlakonsertteja varten Joensuun kaupunginorkesteri oli vahvistettu nelikymmenhenkiseksi Tampereen musiikkiakatemian yhdeksän opiskelijan voimin. 

Paciuksen Kaarlekuninkaan metsästys -alkusoitto on mitä riemastuttavin orkesterikappale, josta on onneksi vihdoin saatavilla kunnollinen esitysmateriaali. Almilan ja joensuulaisten mukaansatempaavaa esitystä kuunnellessaan intoutui toivomaan, josko tätä alkusoittoa saisi jatkossa kuulla useamminkin. 

Paciuksen oopperalla on tietenkin olennainen historiallinen merkityksensä suomalaisen oopperaperinteen airuena. Teosta ei silti tule pelkistää vain sen ajalliseen ja paikalliseen relevanssiin, vaan kyseessä on myös puhtaasti musiikillisesti riemukas teos. 

On tietenkin totta, että Kaarlekuninkaan metsästys kierrättää melko lailla tuttuja juonielementtejä metsästysaiheineen ja vallankaappausjuonitteluineen. Samoin on totta, että Paciuksen alkusoitossa voi kuulla kirkkaampia ja etäisempiä kaikuja Weberistä, Mendelssohnista ja Rossinista, mutta musiikin kokonaisuus on kuitenkin enemmän kuin osiensa summa, ja vieläpä erityisen onnistunut sellainen. 

Alkusoitto käynnistyy, luonnollisesti, neljän käyrätorven hienolla metsästysaiheella, joka saattaa musiikin virran liikkeelle. Tuloksena on sointikuohujen sarja, jossa moninaiset oivat, oopperan keskeisiä juonenkäänteitä peilaavat aiheet liittyvät virtaan luoden kontrasteja, jotka pitävät kuulijan mielenkiinnon tiiviisti otteessaan aina oopperan päätöskuoroa mukailevaan huipennukseen saakka.

Orkesteri ja Almila tekivät hienoa työtä alkusoiton parissa. Musiikin mukaansatempaavan ketterä liike-energia, sulavuus ja oiva balansointi olivat kunniaksi yksityiskohdille pitäen samalla kiinni musiikin arkkitehtuurista. Orkesterin kokoonpano istui tähän musiikkiin mitä mainioimmin. 

Suomalaisen musiikkiperinteen moni-ilmeisessä universumissa Sibeliuksen Viulukonsertto muodostaa koko lailla oman ulottuvuutensa. Teos on, ansaitustikin, valtavan suosittu meillä ja muualla. Se on otettu avosylin vastaan sielläkin, missä Sibeliuksen sinfoniat on koettu kummajaisina. 

Kuten rakastettujen teosten kohdalla yleensä, Viulukonsertonkin kohdalla esittäjien tavanomaisten haasteiden rinnalle nousee tulkinnallinen kysymys, kuinka tarttua muusikoille ja yleisölle mitä tutuimpaan teokseen raikkaasti mutta kuitenkin partituurille uskollisesti, ilman itsetarkoituksellista kikkailua. 

Yhdessä illan verrattoman solistin, Essi Höglundin kanssa orkesteri ja Almila kutsuivatkin kuulijansa innostavaan seikkailuun, jonka lomassa korva saattoi poimia Höglundin upeasta soolo-osuudesta sekä orkesterisatsista monia näkökulmia, jotka piirtyivät ilmoille samanaikaisesti sekä yllättävinä että johdonmukaisina. 

Essi Höglund ja Atso Almila Sibeluksen viulukonserton jälkitunnelmissa

Essi Höglund ja Atso Almila Sibeluksen viulukonserton jälkitunnelmissa

Erityisen kiitoksen ansaitsee myös solistin, kapellimestarin ja orkesterin sulava yhteistyö. Sooloviulun ja orkesterisäestyksen hienoa lomittumista oli ilahduttavaa seurata kautta teoksen. 

Väliajan jälkeen kuultu Almilan neljäs sinfonia on mitä inspiroivin orkesteriteos, jonka juuret ovat yhteistyössä Jorma Uotisen kanssa, johon viittaa sinfonian lisänimi, Dances. Teos on esitettävissä sekä balettina että konserttiteoksena.

Ensimmäinen osa, Solitude, avautuu huilun ja pararumpujen laajalla vuoropuhelulla, johon muu orkesteri liittyy vähitellen, viipyillen. Huipennuksen jälkeen musiikki palaa alun dialogiin. Tässä musiikissa huilisti Chiara Sabia ja patarumpali Hannu Porkka tekivät vaikuttavaa yhteistyötä.  

Nopeampi Movement-osa on tanssillisten aihelmien kinesteettinen kavalkadi, joka tarjoaa orkesterille kiinnostavan haastavaa soitettavaa, kuulijan suureksi iloksi. Almilan johdolla orkesteri pelasi tyylikkäästi yhteen, vangiten kuulijan huomion perinpohjaisesti. 

Kolmas osa, Court Dance, puolestaan tarjoaa hykerryttävän vision, jossa ei ole niinkään sijaa perinteiselle hovitanssien sulavan idealisoidulle fiktiolle. Sen sijaan Almilan tanssisalissa tömistelevät ja törmäilevät mitä hupaisimman arkirealistiset hovien keinahtelijat, joiden kaarrokset eivät ole niinkään höyhenenkevyitä ja jotka tämän tästä tallovat toistensa helmoille ja varpaille. Haydnin tavoin Almila osuu nappiin musiikin lajeista kenties vaikeimmassa, huumorissa. 

Päätösosa, Farewell, tarjoaa kontrastin pohdiskelevuudessaan. Musiikki on emotionaalisesti latautunutta, karttaen kuitenkin itseriittoisia suuria ulkoisia eleitä, edeten vaikuttavan vaivihkaisesti päätössointuunsa. Lopetuksessa onkin oma sibeliaaninen viehättävyytensä. Kun kaikki sanomisen väärti on sanottu, voidaan päättää pisteeseen. 

Kunniakapellimestari ja orkesteri

Kunniakapellimestari ja orkesteri

Sinfonian vastaanotto Joensuussa oli varsin innostunut. Pitkien aplodien päätteeksi salista poistuessaan saattoi kuulla katkelmia useammastakin sinfonian virittämästä keskustelusta. Näin rakentuu hyvä konsertti-ilta. 

– Jari Kallio

 

Joensuun kaupunginorkesteri

Atso Almila, kapellimestari

Essi Höglund, viulu

 

Fredrik Pacius: Kaarle-kuninkaan metsästys -alkusoitto (1852)

Jean Sibelius: Viulukonsertto d-molli (1903-1904/1905)

Atso Almila: Sinfonia nro 4 ”Dances” (2011)

 

Carelia-sali, Joensuu

To 15.11.2018, klo 19