Amfion pro musica classica

Category Archives: Päävalikko

Arvio: Ensemble InterContemporainin vaikuttava Musica Nova -vierailu lumosi ja herätti ajatuksia

11.2.2019 17:18 , Jätä kommentti ,

Ensemble InterContemporain ja Enno Poppe Musiikkitalossa lauantaina. Kuva: Jari Kallio

Ensemble InterContemporain ja Enno Poppe Musiikkitalossa lauantaina. Kuva: Jari Kallio


Tämänvuotisen Musica Nova -festivaalin yksi huippuhetkistä koettiin lauantaina, kun Musiikkitaloon saapui todellinen uuden musiikin jättiläinen, Ensemble InterContemporain säveltäjä-kapellimestari Enno Poppen johdolla. 

Liki vuosikymmen ehti vierähtää yhtyeen edellisestä Suomen vierailusta. Vuoden 2009 juhlaviikoilla EIC esiintyi perustajansa Pierre Boulezin sekä silloisen musiikillisen johtajansa Susanna Mälkin kanssa. Tuolloin, kuten nytkin, yhtyeellä oli tuomisinaan mitä kiinnostavin ohjelmisto keskieurooppalaista uutta musiikkia. 

Musica Nova -konsertin ensimmäisellä puoliskolla kuultiin kaksi Ensemble InterContemporainin viime vuonna kantaesittämää teosta, Bruno Mantovanin lyömäsoitinkonsertto Cadenza no. 1 sekä Pierre–Yves Macén kaduilta taltioitua äänimateriaalia ja liveyhtyettä yhdistävä Rumorarium. 

Mantovanin Cadenza no. 1 syntyi Ensemble Intercontemporainin lyömäsoittajan Gilles Durot’n aloitteesta. Nimensä mukaisesti konserton lähtökohtana on kandenssien virtuositeetti. Toisin kuin perinteisen konserton kontekstissa, Mantovanin teoksessa solisti ei ole kadenssissaan yksin, vaan saa seurakseen soitinyhtyeen. 

Cadenza no. 1 etenee solistin johdolla yhtyeen peilatessa ja kehitellessä soolo-osuudesta poimittuja aiheita. Solistin soittimisto on sijoitettu lavan eri osiin; vibrafoni, kongit, tam-tam, putkikellot ja lautaset vasemmalle, marimba keskelle ja rummut, bongoista isorumpuun, oikealle. Näiden lisäksi yhtyeen soitinvalikoimaan kuuluu jousten, puhallinten ja vaskien ohella oma löymäsoittimistonsa, jotka on jaoteltu kahden muusikon kesken. 

Tämän soittimiston mahdollisuuksia Mantovani käyttää herkullisesti hyödykseen niin sointivärien, tekstuurien kuin dynamiikankin suhteen. Cadenza onkin teos, jolla on välittömän lumoava vaikutus kuulijaansa.

EIC lyömäsoitinsolisti Gilles Durot Bruno Mantovanin teoksen parissa Musiikkitalossa. Kuva: Jari Kallio

EIC lyömäsoitinsolisti Gilles Durot Bruno Mantovanin teoksen parissa Musiikkitalossa. Kuva: Jari Kallio

Solisti avaa teoksen konginiskulla, josta rakentuu vähitellen metallisen löymäsoittimiston kiehtova, kimmeltävien värisävyjen kudos, jonka lomasta aihelmat kulkeutuvat yhtyeen toistamiksi ja kehittelemiksi. Lyhyen välisoiton aikana solisti siirtyy lavan toiseen laitaan rumpujen luokse, aloittaen uuden jakson, jonka materiaali vaihtelee yksittäisistä rummuniskuista mitä monimuotoisimpiin rytmisiin kuvioihin. 

Vuoroteltuaan aikansa näiden lyömäsoitinpattereiden välillä, solisti asettuu lopulta marimban äärelle, jolloin vuorupuhelussa yhtyeen kanssa avautuu jälleen uusi taso, kunnes musiikki palaa alun metallisiin sointimaailmoihin, saapuen näin päätökseensä. 

Kautta Cadenza no. 1:n oli riemastuttavaa seurata solistin ja Poppen johtaman EIC:n saumantonta yhteistyötä. Durot’n hämmästyttävä ketteryys antoi Mantovanin riemukkaan kekseliäälle soolo-osuudelle jäntevän ja loogisena etenevän muodon, johon muu yhtye liittyi ihailtavan sulavasti. Harva teos on ensikohtaamisella tehnyt yhtä perinpohjaista vaikutusta kuin Cadenza no. 1. Erinomainen valinta konsertin avaukseksi! 

Pierre-Yves Macén Rumorarium puolestaan rakentuu perin erilaiselle, mutta yhtä lailla vaikuttavalle vuoropuhelulle. Macén teoksessa yhtyemusiinki kietoutuu kadun äänistä koostettuun soolo-osuuteen, jonka toteutuksesta livetilanteessa vastaa sampleri, jonka ääressä työskenteli EIC:n erinomainen kosketinsoittaja Hidéki Nagano. 

Ajatus jokapäiväisten äänien kytkemisestä osaksi sävellettyä musiikkia ei ole tietenkään mikään uusi innovaatio, mutta sen alituinen kiehtovuus piilee niissä moninaisissa mahdollisuuksissa, joiden kautta tätä integraatiota on mahdollista lähteä rakentamaan. Macén tapauksessa nämä arkipäiväiset äänet eivät ole niinkään kadun hälyä vaan varsin musikaalisia. 

Monituiset katusoittajien esitysten katkelmat toimivat lähtökohtana yhtyemusiikille muodostaen kiehtovan moni-ilmeisen kokonaisuuden. Rytminen ketteryys ja voimalliset purkaukset vuorottelevat riemullisen ja jopa lyyrisen materiaalin kanssa varsin omintakeisella tavalla johtaen lopputulokseen, joka kurkottaa pitkälle pelkän säveltutkielman tuolle puolen muodostaen mitä puhuttelevimman kokonaisuuden. 

Taltioidun materiaalin rakenne vaihtelee ambient-hälystä aina täysimittaisen musiikillisiin katkelmiin. Taidokkaasti rakennettu yhtyeosuus vuoroin myötäilee ja kehittelee taltioitua materiaalia, vuoroin taas  asettuu sen vastavoimaksi. 

Macén tulokulma akustisen musiikin ja taltioidun äänimaailman yhdistämiseen on kenties raikkain sitten Steve Reichin kekseliäimpien oivallusten. Lajissaan Rumorarium onkin mestariteos, joka sai Poppen johdolla Ensemble InterContemporainilta mitä mieleenpainuvimman toteuksen. 

Illan jälkipuolella kuultiin Poppen Koffer (2012). Tämä puolituntinen soitinyhtyeteos perustuu viiteen katkelmaan vuosina 2011-12 sävelletystä IQ-oopperasta, joka nimensä mukaisesti käsittelee älykkyyden ja sen mittaamisen kysymyksiä. Vaikka Kofferilla on luonnollisesti siteensä oopperaan, muodostaa se siitä huolimatta oman, itsenäisen musiikillisen todellisuutensa. 

Koffer ei ehkä ole Cadenza no. 1:n tai Rumorariumin kaltainen, välittömästi lumoava teos, mutta sillä on siitä huolimatta omat, vankat hyveensä. Oma jännittävä lukunsa on Kofferin sointimaailma, jota värittävät saksofoni ja Wagner-tuuba sekä retrohenkisiin tietokonesoundeihin assosioituva mainio kosketinosuus. 

EIC:n ja Enno Poppen Musica Nova konsertin päätös Musiikkitalossa. Kuva: Jari Kallio

EIC:n ja Enno Poppen Musica Nova konsertin päätös Musiikkitalossa. Kuva: Jari Kallio

Poppe rakentaa teoksessaan kiehtovasti erilaisia sointialluusioita, josta kasvaa jäntevästi rakennettu sointidraama, jossa taidokas kontrapunkti ja kekseliäät soolo-osuudet oivallusesti vuorottelevat. Säveltäjän johtaman Ensemble InterContemporainin upea esitys toi ajatuksia herättävän illan hienoon päätökseen. 

– Jari Kallio

Ensemble InterContemporain

Enno Poppe, kapellimestari

Gilles Durot, lyömäsoittimet

 

Bruno Mantovani: Cadenza no. 1 (2018)

Pierre-Yves Macé: Rumorarium (2018)

Enno Poppe: Koffer (2012)

 

Musica Nova Helsinki. Musiikkitalo

Lauantai 9. 2. 2019, klo 19.15

Kategoria: Päävalikko

Sebastian Hillin Snap Music Teosto-palkintoehdokkaana

7.2.2019 22:58 , Jätä kommentti ,
Teosto-ehdokkaat. Kuva © AJ Savolainen

Teosto-ehdokkaat. Kuva © AJ Savolainen

Teosto-palkintoehdokkaiksi on valittu tänä vuonna seitsemän teosta. Vuodesta 2003 lähtien jaettu Teosto-palkinto on yksi Pohjoismaiden suurimpia taidepalkintoja. Jos palkinnon saa yksi teos tai teoskokonaisuus, palkintosumma on 25 000 euroa. Jos palkinto jaetaan useamman teoksen kesken, palkintosumma on enintään 40 000 euroa.

Ehdokkaana olevat teokset ja teoskokonaisuudet on julkaistu tai kantaesitetty vuoden 2018 aikana.

”Teosto-palkinnon esiraati on erinomainen näköalapaikka Suomessa eri muodoissa julkaistavan musiikin tilaan. Kaksi vuotta raadissa ovat olleet avartava kokemus”, toteaa esiraadin puheenjohtaja, muusikko, musiikkitoimittaja Arttu Tolonen. “Suomalaisten musiikillinen luomisvoima on erinomaisessa terässä, genreistä riippumatta, ja jokaisella vuodella tuntuu olevan oma persoonallisuutensa. Tänä vuonna taidemusiikki ja omintakeiset tulkinnat siitä, mitä on pop, tuntuivat erityisen vahvoilta alueilta. Ehdokkaiden valinta oli tänäkin vuonna vaikeaa, mutta uskomme pystyvämme tarjoamaan voittajan valitsevalle tuomaristolle erittäin antoisan urakan”, Tolonen jatkaa.

Teosto-palkinnolla palkitaan rohkeita, omaperäisiä ja innovatiivisia teoksia

Teosto-palkinnolla musiikintekijät ja -kustantajat nostavat vuosittain esiin rohkeita, omaperäisiä ja innovatiivisia kotimaisia sävelteoksia. Tänä vuonna tunnustuspalkinto jaetaan 16. kerran.

Palkinto jaetaan 1–4 teokselle tai teoskokonaisuudelle, ja palkintosumma on enintään 40 000 euroa. Jos palkinnon saa vain yksi teos tai teoskokonaisuus, palkinto on 25 000 euroa. Teokset voivat edustaa mitä tahansa musiikin lajia, ja niiden pitää olla edellisen palkintokauden jälkeistä tuotantoa.

Esiraadin ja tuomariston kokoonpano

Palkintoehdokkaat on valinnut esiraati, johon kuuluivat tänä vuonna muusikko-musiikkitoimittajat Arttu Tolonen (esiraadin pj), Tuuli Saksala ja Amanda Kauranne, Pori Jazzin taiteellinen johtaja Mikkomatti Aro, musiikkitoimittaja Wilhelm Kvist, muusikko Eriikka Maalismaa ja dj Bunuel.

Palkinnon saajan tai saajat ehdokkaiden joukosta valitsee nelihenkinen tuomaristo, johon kuuluvat viime vuoden Teosto-palkintovoittajat Astrid Swan ja Joona Toivanen sekä Teoston johtoryhmän kutsumat jäsenet professori Tuija Hakkila-Helasvuo (Taideyliopiston Sibelius Akatemia) ja musiikkipäällikkö Jussi Mäntysaari (Nelonen Median radiot).  Teosto-palkintovoittaja julkistetaan Musiikkitalon Ravintolassa torstaina 25. huhtikuuta pidettävässä tilaisuudessa.

Esiraadin valitsemat Teosto-palkintoehdokkaat perusteluineen:

  • Snap Music – Sebastian Hilli
    Sebastian Hillin sävellys Snap Music. Hilli maalaa teoksessaan häkellyttävän tarkan kuvan turboahdetusta, omaa ääntään nopeammasta ja informaatioähkyyn taipuvaisesta, rajattua huomiokykyä raastavasta ajastamme. Sävellys tanssii taitavasti kaaoksen veitsenterällä, imien siitä energiaa ja inspiraatiota.
  • Ođđa Áigodat – Solju
    Hilda Länsmanin ja Ulla Pirttijärven sävellykset ja sanoitukset sekä Samuli Laihon ja Teho Majamäen sovitukset levyllä Ođđa Áigodat. Soljun levy on häikäisevän kaunista ja suurieleistä pop-musiikkia, yhtä aikaa lokaalia ja globaalia. Sen juuret ovat saamelaisessa traditiossa, mutta se aukoo uusia uria maailmalle. Levyn nimi on kuvaava: Uusia aikoja!
  • Love – Color Dolor
    Stina Koistisen ja Nicolas Rehnin sävellykset, sanoitukset ja sovitukset levyllä Love. Koistinen ja Rehn ovat sävellyksillään ja sovituksillaan luoneet Color Dolorille poikkeuksellisen vahvan ja ainutlaatuisen maailman. Albumi on mielenkiintoinen kokonaisuus, joka koostuu sekä häkellyttävän hienoista ja paikoin jopa röyhkeistä popkappaleista että pienieleisistä teoksista, jotka muistuttavat enemmän äänimaisemaa kuin perinteistä laulua.
  • Taika tapahtuu – Litku Klemetti
    Litku Klemetin sävellykset ja sanoitukset levyllä Taika tapahtuu. Litku Klemetti esittäytyy levyllään taitavana säveltäjänä, jolla on ilmiömäinen taito kuljetella monipolvisia melodisia kuvioita. Sanoitukset tukevat kokonaisuutta kertoen kiemuraisia tarinoita arkisista asioista, joista muodostuukin juonen edetessä suuri seikkailu.
  • Tuomas Palonen – Tuomas Palonen
    Tuomas Palosen sävellykset ja sanoitukset levyllä Tuomas Palonen. Tuomas Palosen levy on mystiikkaa huokuva, mestarillinen sekoitus suomalaista kansanmusiikkia ja anglo-amerikkalaista folk-perinnettä, kiinni yhtälailla historiassa ja nykyisyydessä, perinteessä ja tekijänsä persoonassa.
  • Under the Arching Heavens: A Requiem – Alex Freeman
    Alex Freemanin kuoroteos Under the Arching Heavens: A Requiem Aleksis Kiven, Viljo Kajavan, Edith Södergranin, Siegfried Sassoonin ja Walt Whitmanin teksteihin. Freemanin vaikuttava kuoroteos pureutuu yhteen kansallisista kipupisteistämme, aseenaan kauneus. Sopusuhtainen ja syvällinen teos kutsuu hiljentymään ja tarjoaa lohtua hetkiin, jolloin olemme kasvokkain kaiken katoavaisuuden kanssa.
  • Vihapuheita ja rakkauslauluja – Laineen Kasperi
    Kasperi Laineen ja Pekka Luostarisen sävellykset ja sovitukset sekä Kasperi Laineen sanoitukset levyllä Vihapuheita ja rakkauslauluja. Teräväkatseinen lyyrikko onnistuu uudella levyllään tekemään henkilökohtaisesta yleistä. Ja poliittista. Vihapuheita ja rakkauslauluja kertoo maailmastamme ajattomalla tavalla, joka kestää kuuntelua vuosikymmenestä toiseen.
Kategoria: Päävalikko, TIEDOTTEET

Violences pohtii väkivaltaa ja vallankäyttöä

5.2.2019 23:08 , Jätä kommentti ,

violence_blobid1_1548924310377

Kansallisoopperan Alminsalissa esitettävä Violences tarjoaa musiikkiteatteri-illan (6.2., 8.2. ja 9.2.), jossa yhdistetään ensi kertaa kaksi rikasta teosta. Esitykset toteutetaan Musica nova Helsinki -festivaalin ja Kansallisoopperan yhteistyönä.

Violences yhdistää kaksi teosta: Hans Werner Henzen Katharina Blumin elokuvamusiikin ja Juha T. Koskisen monikielisen musiikkiteatteriteoksen Ophelia/Tiefseen, joka perustuu useaan Ofelia-tekstiin. Koskisen teos sai kantaesityksensä Pariisissa helmikuussa 2017 ja nyt se nähdään uudistettuna versiona Alminsalin näyttämöllä. Ohjaaja Aleksi Barrièren ja kapellimestari Clément Mao-Takacsin johtaman musiikkiteatteriryhmä La Chambre aux échosin esitys avaa uusia tapoja kertoa tarinoita, joista perinteisesti vaikenemme.

”On puistattavaa, miten Hamlet hyväksikäyttää Ofeliaa ja miten Shakespearen näytelmän henkilöt häntä kohtelevat. #MeToo tuli kantaesityksen jälkeen, ja nyt teos näyttäytyy vielä uudella tavalla”, säveltäjä Juha T. Koskinen pohtii. ”On kiinnostavaa, mitä näistä teksteistä syntyy kun niitä valotetaan eri kulmista. Esityksen videoelementit tuovat vielä oman tasonsa.”

Pääosissa ovat kaksi oman alansa virtuoosia, näyttelijä Thomas Kellner ja alttoviulisti Vladimir Percevic. Kansallisoopperan orkesteri toimii teoksen moniulotteisena äänimaisemana ja tragedian keskeisenä kuorona. Libretistinä ja ohjaajana teoksessa on suomalais-ranskalainen Aleksi Barrière.

Keskustelutilaisuus lauantaina 9.2. klo 14 Alminsalin lämpiössä: Ofeliasta Laura Palmeriin: naisen asema taiteessa

Hamletin rakastaja Ofelia näyttäytyy Violences-esityksessä rooleissa, joita hänelle on vuosisatojen mittaan kertynyt. Ofelia on toisinaan ollut tunteellinen ja passiivinen uhri, toisinaan hysteerinen koekaniini tai vallankumouksellinen sankaritar. Hän on yksi naismyyteistä, joiden kautta kulttuurimme käsittelee naisten statusta miesten yhä hallitsemassa maailmassa.
Paneelikeskustelussa eri alojen naistekijät tarttuvat näihin myytteihin ja pohtivat sitä, miten ne näkyvät nykypäivän naisen elämässä. Millaisia tarinoita on tärkeä tuoda esiin vuonna 2019 ja miten?

Mukana keskustelemassa:
Aina Bergroth, dramaturgi
Salla Hakanpää, sirkustaiteilija
Sofi Oksanen, kirjailija
Lotta Wennäkoski, säveltäjä

 

Kategoria: Päävalikko, TIEDOTTEET

Arvio: Barenboim ja Boulez Ensemble antoivat parastaan Pintscherin kantaesityksessä

23.1.2019 16:34 , Jätä kommentti ,
Matthias Pintscherin NURin kantaesitys sunnuntaina Berliinissä. Kuva: Jari Kallio

Matthias Pintscherin NURin kantaesitys sunnuntaina Berliinissä. Kuva: Jari Kallio

”Täydellinen”, kuului Daniel Barenboimin lyhyt, mutta verrattoman osuva luonnehdinta Matthias Pintscherin uutuusteoksesta NUR (2018) pianolle ja kamariorkesterille. Teos sai kantaesityksensä sunnuntaina Berliinin Pierre Boulez Saalissa Barenboimin ja säveltäjän johtaman Boulez Ensemblen kahdenkymmenenyhden muusikon esittämänä. 

Daniel Barenboim Stiftungin ja Sekhri Family Foundationin tilausteoksena syntynyt NUR (Tuli niin hepreaksi kuin arabiaksikin) on merkittävä lisäys pianolle ja soitinyhtyeelle sävellettyjen konserttojen kirjallisuuteen, joka ei ole ollenkaan niin runsaslukuinen kuin perinteisten orkesterisäesteisten konserttojen, jos kohta Ligetin pianokonsertto (1985-88) onkin oivallinen esimerkki ensin mainitusta formaatista. 

Kesällä 2018 sävelletty, alati kiehtovaan pianon ja soitinyhtyeen dialogiin perustuva NUR on aivan erityisen mukaansatempaava teos. Otsikkonsa hengessä Pintscherin partituuri on lumouksen lailla kuulijaansa inspiroiva, hehkuvien soivien kuvien virta, jonka moninaiset musiikilliset ideat kietoutuvat teoksen kolmiosaiseen kaavaan. 

Käyrätorven johdanto käynnistää ensimmäisen osan hienovireisten tutti-repliikkien saattelemana. Pianon kimmeltävät soinnut liittyvät kudokseen moni-ilmeisen lyömäsoittimiston peilaamina. Soolosellolla on keskeinen rooli läpi teoksen, osana Pintscherin hienostunutta jousisatsia. 

Lyhyen kadenssin jälkeen avausosa haipuu vähitellen hiljaisuuteen mitä vangitsevammalla tavalla. Lyhyt toinen osa puolestaan piirtyy esiin hiljaisuudesta äärettömän herkin tekstuurein pitäen kuulijan tarkkaavaisuuden tiukasti aistillisen meditatiivisessa otteessaan.   

Päätösosa kohoaa punaiseen hehkuun, nopeiden tempojen ja tiheiden tekstuurien jännitteissä, jotka purkautuvat hetkellisinä roihuina. Solistin ja ensemblen vuoropuhelu on mitä kiehtovinta, kutoen soittimet yksi toisensa jälkeen huimaan soinnin verkkoon, joka tihentyy intensiivisiin päätöstahteihin.  

Daniel Barenboim, Matthias Pintscher ja Boulez Ensemble. Kuva: Jari Kallio

Daniel Barenboim, Matthias Pintscher ja Boulez Ensemble. Kuva: Jari Kallio

Barenboim ja säveltäjän johtaman Boulez Ensemblen muusikot antoivat parastaan NURin kantaesityksessä saaden yleisöltä ansaitut, innokkaat kiitokset. Pitkien aplodien jälkeen muusikot palasivat lavalle ja esitys toistettiin. Tämä olikin mitä erinomaisin ratkaisu uuden teoksen kohdalla.   

Iltapäivän konsertin alkupuolella kuultiin toinenkin ensiesitys, Pintscherin Verzeichnete Spur. Säveltäjä oli nimittäin uudistanut alun perin vuonna 2005 sävelletyn teoksensa elektronisen osuuden yhteistyössä Pariisin IRCAM-musiikkikeskuksen kanssa, ja teos kuultiin nyt ensimmäistä kertaa uudessa asussaan. 

Soolokontrabassolle, kolmelle sellolle, bassoklarinetille, kontrabassoklarinetille, harpulle, pianolle ja lyömäsoittimille sävelletty Verzeichnete Spur on tummien sointien vaikuttava tutkielma, jossa keskinäistä dialogia käyvät niin solisti, kamariyhtye kuin elektroninen materiaalikin.

Boulez Ensemble teki Pintscherin johdolla upeaa työtä Verzeichnete Spurin parissa. Yhdessä äänisuunnittelija Benoit Meudicin ohjaaman elekronisen materiaalin kanssa teoksesta muodostui mitä omintakeisin soiva kaikkeutensa, jonka synnyttämä vaikutus oli kerrassaan ainutlaatuinen.   

Kahden Pintscherin uutuuden välissä kuultiin Claude Debussyn vuonna1915 säveltämä mestariteos, Sonaatti huilulle, alttoviululle ja harpulle. Teoksen oli määrä tulla, Sello- (1915) ja Viulusonaattien (1916-17) ohella, osaksi kuuden sonaatin kokoelmaa Six sonates pour divers instruments, mutta Debussyn kuollessa vuonna 1918 projekti jäi keskeneräiseksi. 

Sonaatti huilulle, alttoviululle ja harpulle on kuin täydellinen jalokivi, jossa lumovoimaiset tekstuurit on sommiteltu omaleimaiseksi tulkinnaksi sonaatin kaavasta. Debussyn tapa kirjoittaa huilulle on aina yhtä hurmaavaa, kuten ovat alttoviulun ja harpun osuudetkin. 

Claudia Stein, Michael Barenboim ja Aline Khouri Debussyn sonaatin parissa Boulezsaalissa. Kuva: Jari Kallio

Claudia Stein, Michael Barenboim ja Aline Khouri Debussyn sonaatin parissa Boulezsaalissa. Kuva: Jari Kallio

Boulez Ensemblen muusikot Claudia Stein, Michael Barenboim ja Aline Khouri tarjosivat nautinnollisen tulkinnan Debussyn sonaatista, joka olikin erinomainen teosvalinta Pintscherin musiikin lomaan. Huumaava sointi yhdistettynä rakenteelliseen selkeyteen ja täydelliseen balansoitiin mahdollistivat syvän Debussy-elämyksen. 

– Jari Kallio

 

Boulez Ensemble

Matthias Pintscher, kapellimestari

Daniel Barenboim, piano

 

Matthias Pintscher: Verzeichnete Spur (2005/2019, uudistetun version kantaesitys)

Claude Debussy: Sonaatti huilulle, alttovilulle ja harpulle 1915)

Matthias Pintscher: NUR pianolle ja soitinyhtyeelle  (2018, kantaesitys)

Pierre Boulez Saal, Berliini

Sunnuntai 20.1.2019, klo 16

Kategoria: Päävalikko

Arvio: Musiikillinen ylösnousemus – Mahlerin 2. sinfonia Musiikkitalossa 17.1.2019

20.1.2019 20:01 , Jätä kommentti ,

mahler-conductor-silhouette

Hannu Linnun loistava Mahler-sarja jatkuu, mutta vasta nyt pääsin matkoiltani kuulemaan sen konserteista yhtä. Yleensähän musiikinkuulijat jakautuvat Mahler- ja Bruckner-puolueisiin ja Sibeliuksemme tunnetusti kuului jälkimmäiseen. Mahlerin ja Sibeliuksen kohtaaminen Helsingissä 1907 epäonnistui jälkimmäisen tyypilliseen suomalaiseen alemmuskompleksiin, joka ilmeni vastakkaisesti arroganssina.

Mahlerin sinfoniat ovat ohjelmallisia, mutta mm. Kalevi Ahon mielestä eivät niin yksityiskohtaisesti kuin Richard Straussilla. Programmi on ennemmin psykologinen. Constantin Floros, merkittävä kreikkalais-saksalainen Mahler-tutkija, lainasi erästä Mahlerin mietelmää kolmiosaisen magnum opuksensa lopussa:

”Useimmat ihmiset eivät ole lainkaan löytäneet toista minäänsä, vaan pakenevat sitä ja kuolettavat sen seurusteluun ja yhteisöelämään; he eivät tiedä, että heidän pelastuksena on yksinolossa, jossa se heti ilmaantuu ja alkaa huomaamatta vaikuttaa ja siitä alkaa luominen.” (Gustav Mahler, s. 196.)

Mahlerillakin ylösnusemus on tätä sisäistä lajia, vaikka teos on todistettavasti täynnä Raamatun sitaatteja; Dies irae -teema on keskeinen, samoin luterilaiset koraalitopokset. Jesajaan viittaavat tuonpuoleisesta kutsuvat pasuunat, jotka on teatraalisesti sijoitettu etäälle, orkesterin ja salin ulkopuolelle. Mahler harrasti filosofiaa ja häneen vaikutti noina 2. sinfonian kirjoittamisen aikoina 1888-1894 Leo Tolstoin romaani Ylösnousemus. Oltiin siitä mitä mieltä tahansa, ainakin ylösnousemuksen idea on niin kaunis ja poeettinen, että siihen tekee mieli uskoa. Credo quia absurdum.

Mahler laati ajan hengen mukaan literäärin ohjelman 2. sinfonialleen mutta poisti sen sitten. Mielestäni se oli järkevä päätös, sillä musiikin vaikutus on universaali ja absoluuttinen. Liioin sinfoniaa ei voi kytkeä historiallisiin lähteisiin ja tapahtumiin. Sinfonian kolmas osa perustuu juutalaisasteikoille. Ja Mahlerhan sanoi olevansa kolmin verroin marginaali ja maailmasta vieraantunut: tshekkiläisenä Itävallassa, itävaltalaisena Saksassa ja juutalaisena koko maailmassa. Tavallaan tietysti pitää paikkanssa Jacques Attalin teesi, että musiikki ennakoi yhteiskunnallisia mullistuksia. Kuulin, kun Simon Rattle johti kerran yhden Mahlerin sinfonian Berliinin filharmonikoilla, ja sen jälkeen alkoi suoraan ilman taukoa Arnold Schönbergin Ein Überlebener aus Warschau. Se oli ehkä hieman liian kirjaimellista. Vaikka Charles Rosen oli sitä mieltä, että omaelämäkerrallinen aspekti vain rajoittaa sävellyksen vastaanottoa, ei voi kiistää, etteivätkö Mahlerin sinfoniat olisi omaelämäkerrallisia. Mutta kuten jo Carl Dahlhaus sanoi: Mahlerin sinfonioiden sankari ei ole hän itse vaan ’sisäistekijä’, implied composer, fiktiivinen säveltäjä, kuten voisi soveltaa kirjallisuudentutkimuksen teoriaa.

Herra Floros piti kerran kongessissamme Krakovassa esitelmän aiheesta Warum Mahler’s musik so geliebt ist? (Miksi Mahlerin musiikki on niin rakastettua?) Yksi syy on, että hän käyttää musiikin pintatasolla ns. topoksia eli musiikin sosiaalisesta elämästä lainattuja tyylikeinoja, joita jo Mozart, Haydn ja Beethoven viljelivät: menuettoja, ländlereitä, koraaleja, metsästyssignaaleja, pastoraalisia musette-urkupisteitä, tunteellista tyyliä, oppinutta gebundene Stiliä, myrsky- ja kiihko-elementtejä. Siksi keskieuroppalainen kuulija pääsee hänen musiikkiinsa helposti sisälle, jokaiselle on tuttua ja turvallista Hänschen klein geht allein, Doch die Mutter weinet sehr, Bruder Jakob –teemoja; Sibelius-raukalla ei ollut mitään tällaista, hänen melodiikkansa oli fennougrista eikä wieniläinen tai berliiniläinen kuulija tunnistanut sitä omakseen.

Äärimmäinen dramatiikka on myös ominaista Mahlerille, ja huipentuu usein ns. katastrofisointuun, joka on koko orkesterin viiltävän dissnoiva klusteri, tässä sinfoniassa tietenkin eräänlainen kuolinparkaisu. Robert Hatten kutsui sitä katastrofisoinnuksi. Niitä on 2. sinfoniassa. Kun ajattelen missä niitä esiintyy, niin ainakin kahdella tavalla: joko pitkän kehittelyn tuloksena eräänlaisena wagnerilaisena harhalopukkeena, mutta valtavasti maksimalisoityna tai sitten täysin yllättävänä shokkiefektinä, jolla kuulija säikäytetään. Esim 2. sinfonian finaalissa c-pohjainen b-molli sointu.

Mutta aika harvat kuulevat Mahlerissa Wagneria, vaikka vaikutteita on ehdottomasti. Mahlerhan johti paljon Wagneria, mm. Valkyyriaa. 2. sinfonian alku on ehdottomasti aivan kuin Valkyyrian alku, jousien tremolo ja dramaattiset asteiikkoaiheet unisononssa, dramaattinen lataus. Tietenkin se muuntuu helposti Beethovenin 9. sinfonian scherzomaiseksi kudokseksi. Sitten vaskien signaaleilla se alkaa jo muistuttaa Götterdämmerungia. Wagner sanoi elämänsä lopulla, että hän uneksui oopperasta ilman sanoja ja näyttämöä ja lupasi säveltää Cosimalle joka vuosi uuden sinfonian tämän syntymäpäiväksi. Sibelius taas kirjoitti päiväkirjassaan v. 1912: ”Oopperalla, jonka tulen kirjoittamaan, ei ole sanoja, vain arkkitehtoniset kulissit ja laulajat, jotka laulavat vain ’a’. Ennen kaikkea ei sanoja… Eikä juonta?” (Dagbok 1909-1944, s. 140.)

Mahler ottaa lauluäänen käyttöön 2. sinfoniassaan eli seuraa Beethovenia. Sitä ei enää koe mitenkään yllättävänä, vaan pikemminkin kuin oopperamaisuuden tunkeutumisena sinfoniaan. Samalla toistetaan barokista lainattuja retorinsia kuvia, piango (itku)-aihe eli huokaus laskevalla sekunti-intervallilla. Ja lopuksi Auferstehen-kuorot, jotka ovat sangen wagneriaanisia ja kuin peräisin Lohengrinin, Mestarilaulajien ja Parsifalin lyyrisistä kohtauksista, joissa kuoro kommentoi taustalla tapahtunutta.

Toinen osa on yllättävästi menuetto. Kolmas osa on kansanmusiikillinen perustuen juutalaisen musiikin asteikkoihin. Sitten loppua kohti orkesterin uskomaton värikkyys vain kasvaa ja musiikkia alkaa helposti kuunnella erilaisina orkestraalisina tehokeinoina hieman kuin Berliozilla. En tiedä, onko sopivaa toistaa se wieniläiskasku, jonka minulle kertoi pianoprofessori Bruno Seidlhofer Suomessa käydessään: ”Jos Berliozlta ottaa pois orkesterin jäljelle jää kehno harmonia; jos Mahkerilta ottaa pois orkesterin, jäljelle jää  – ei mitään.” Pikemminkin kuultuani Berliozin Fantastisen sinfonian hiljattain Barcelonassa on sen musiikillinen substanssi olematon. Kaikki perustuu orkesteriin, mutta siitä huolimatta kyseinen teos on yksi eniten musiikin historiaan vaikuttaneita. Mahlerilla ei voi kiistää temaattisen työstäminen taitavuutta ja loogisuutta. Hänen aiheensa ovat miltei leitmotivien kaltaisia. Sinfonia etenee kohti ylevää loppuaan.

Hannu Lintu on kapellimestari, jolle Mahler sopii erinomaisesti. Pariisin Mahler-näyttelyssä oli aikoinaan esillä hänen alkuperäisiä käsikirjoituspartituurejaan; ne olivat täpötäynnä pieniä eri väristen kynien merkintöjä ja esitysohjeita jokaikiselle soittajalle. Lintu oli varmasti perehnyt tähän valtavaan kokonaisuuteen. Hänen johtamisessaan oli mahlermaista ehdottomuutta, vakavuutta, älyllisyyttä ja dramaattisuutta mm. tauoissa. Minusta tuntuu, että taidan alkaa siirtyä Mahler-puolueeseen. Ainakin menen oitis piano ääreen soittamaan 5. sinfonian adagion, jonka Visconti toi keskelle omaa aikaamme elokuvassaan Kuolema Venetsiassa.

— Eero Tarasti

Kategoria: Arviot, Päävalikko